Jos haluaa kuukausittain kourallisen satunnaisia pelejä, ilman mitään takuita siitä että joukossa on edes yksi hyvä, niin PlayStation Plus on juuri oikea valinta. Välillä sieltä löytyy tappohyviä pelejä, mutta ei aina.

 

 

 

PS+ pelit jakautuvat PS3:lle, PSVitalle ja PS4:lle. Vita peleistä on myös PS4 versio. Pelejä on runsas kourallinen ja joskus mukana voi olla melkein mitä tahansa. Uusimpia pelejä ei listalla tule olemaan, mutta jo parin vuoden ikäiset pelit saattavat hyvinkin löytää tiensä sinne. Mutta itse olen huomannut että ne ovat ne tuntemattomammat pelit, joista voi saada kaikkein eniten irti.

 




Knack.jpg?1518732389

Palikkaukon seikkailut

 

Oli aika jolloin Knack yritti kovaa nousta PS4:n maskotiksi. Enemmän lapsille suunnattun pelin oli tarkoitus olla isokin juttu. Mutta niin ei käynyt ja syy käy nopeasti selväksi.

 

PlayStation plus

 

 

Knack

Tarina sijoittuu maailmaan jossa ihmisten teknologia on varsin pitkälle kehittynyttä ja uutena teknologisena kehitysaskeleena tulee reliikkienergia jota saadaan maan alta louhituista mystisistä reliikeistä, eräänlaisista hippusista joita on monen kokoisia ja näköisiä. Tässä samassa maailmassa elää myös hiisiä jotka ovat kehityksessä vähemmän edistyneitä, kunnes he äkkiä käyttävätkin jopa panssarivaunuja. Vastausta ongelmaan tarjoaa tohtori Vargas, jonka magnum opus on reliikeistä koostuva olento, Knack. Koska Knack koostuu reliikeistä, hän on sitä isompi ja vahvempi, mitä enemmän reliikkejä hänellä on saatavillaan.

Knackin kanssa tohtori, seikkailija Ryder ja tohtorin apulainen lähtevät suureen seikkailuun jossa vastassa eivät ole vain hiidet.


Knack on monella tavalla selvästi nuoremmille pelaajille suunnattu peli. Siinä on suomenkielinen ääninäyttely, moninpaikoin ihan hyvä, mutta samalla vähän puisevasti tehty. Siitä puuttuu tietty luonnollisuus. Knack tosin on erittäin hyvin tehty. Ulkoinen olemus pelissä on kuin suoraan Pixar elokuvasta. Maailma on värikäs ja ohjattavuus on simppeli ja muutenkin peliin pääsee helposti ja nopeasti sisään, kunnes tulee vastaan pelin ehkä yllättävin puoli. Knack on hyvin vaikea peli.

Vaikeusaste pelissä on se mikä yllättää kaikkein eniten. Tasohyppely on helppoa eikä ohjattavuus sekään tuo mitään ongelmia. Se mikä iskee nopeasti, on se että Knack ei kestä vahinkoa nimeksikään, oli hän minkä kokoinen tahansa. Pari osumaa, joskus yksikin riittää tuhoamaan Knackin. Pelissä on myös jaksoja joissa tuntuu olevan hyvin pitkiä välimatkoja ilman tarkistuspisteitä. Muutama järeämpi vihollinen tarjoaa oikeaa haastetta peliin ja pelin edetessä kaikki muuttuu vain vaikeammaksi.

Pituutta pelissä on kiitettävästi ja ajoittainen vaihtelu on sekin aina tervetullutta. Kentät jakaantuvat useaan osaan ja kaiken kaikkiaan jaksosa on päälle tusina joista jokainen koostuu muutamasta pienemmästä osuudesta.


Toiminnassa on myös pari osaa mikä ei ainakaan helpota sitä. Knack liikkuu hyvin ja lyö nopeasti. Hänellä on myös väistöliike, mutta se on yllättävän kömpelö. Väistössä on hidas palautumisaika ja väistön matka on hyvin lyhyt. Muutenkin monissa liikkeissä on aika onnettomat etäisyystehokkuudet. Taistelussa pitää todella usein tyytyä pariin helppoon ratkaisuun sillä oikoteitä ja helpotuksia ei ole paljoa tarjolla.

Kentissä pystyy keräämään aurinkokristalleja joiden avulla Knack voi tehdä superhyökkäyksen. Kerätty energia säästyy vaikka kuolisi, mutta tämä toimii myös toisin päin. Käytetty energia pysyy käytettynä vaikka palaisi aiempaan checkpointiin.

Toiminnassa on tiettyä hienoutta kun Knack kasvaa ja äskettäin kohdatut isot viholliset ovat nyt pieniä. Nämä hetket ovat kuitenkin harvassa. Välillä saa pelata oikein isoa Knackia mutta valtaosa ajasta ollaan pikku Knack tai keskikokoinen Knack. Se on harmillista että kokoa ei määritä se miten hyvin pelaaja pelaa, vaan se miten tarina on jaksotettu.

Muutamissa kohdissa Knack saa myös erikoisvoimia, kun hän yhdistää itseensä vaikka jäätä tai rautaa. Molemmat pelimekaanit ovat käytetty vain pari kertaa, mutta juuri siksi ne tuntuvat niin tuoreilta. Jää sulaa auringossa ja puu syttyy tuleen. Nämä ovat kuitenkin sellaisia oikeanlaisia pieniä lisäyksiä peliin jotka pitävät mielen virkeänä.

Pomoviholliset ovat todella kovia mököjä ja hyvin usein yksi virhe lopettaa koko leikin. Pelissä on kuitenkin ne muutamat jipot joiden avulla peliä voi helpottaa huomattavasti, mutta jos ne eivät sitten onnistu, ei uutta yritystä tule välttämättä saamaan aurinkoenergian kanssa, koska käytettyä energiaa ei saa takaisin.


Pelissä on myös todella paljon kerättäviä esineitä joiden avulla voi rakentaa laitteita jotka auttavat Knackia toiminnassa. Toinen mahdollisuus on koota aivan uudenlainen Knack erilaisista jalokivistä. Tämä on yhdestä syystä todella typerä ratkaisu. Keräiltäviä esineitä on niin paljon että yhdellä pelikerralla on onnekas jos saa valmiiksi kaksi esinettä. Osaan kristallikokoelmista pitää kerätä niin monta palaa että se vaatii useamman pelikerran. Saatavat esineet ovat täysin sattumanvaraisia joten se on ihan tuuripeliä että mitä saa.

Tämä tekee pelistä omalla tavallaan hyvin rasittavan. Salapaikkoja on paljon, mutta todella usein niistä saatavat esineet ovat yksi osa kristallia johon tarvitaan kokonaisuudessaan 10 tai 20 palaa. Keräiltävien esineiden suhteen peli on mennyt aivan täysin yli.


Tarina on pelissä ihan hyvä. Se on kuitenkin todella helposti ennalta-arvattava. Pahikset on oitis todella helppo osoittaa ja samoin valtaosa käänteistä. Mutta silti tarinassa on puolensa, se käy järkeen ja siinä on monia Disney/Pixar elokuville tyypillisiä puolia. Tarina etenee hienosti ja hahmot saavat paljon taustaa. Osa enemmän osa vähemmän.

Knack on se jonka puikoissa pelaaja on koko matkan ja vaikka Knack onkin erittäin sympaattinen ja pienenä varsin söötti hahmo, niin ei hän hahmona juuri kehity suuntaan tai toiseenkaan. Tarinaan mahtuu myös useampi aika typerä ratkaisu joissa on vähän tai ei yhtään järkeä.


Kokonaisuutena Knack olisi ihan kelvollinen lapsille suunnattuna toimintatasohyppely mutta tällaisenaan se saattaa olla aika vaikea kokemattomammille pelaajille. Pelissä on monta kohtaa joita melko varmasti pitää yrittää useamman kerran. Oli syynä sitten yksi yllätysjäreä vihollinen, tai joukko vihollisia katapultein tai minigunein.

Se on sinällään sääli sillä peli näyttää ja kuulostaa todella hienolta. Knack hajoaa hienosti ottaessaan osumaa ja reliikkien kerääminen sekin kuulostaa todella hienolta, kuin palikoiden ropinalta.

Knack on hieno hahmo ja pelin maailma ja tyyli ovat todella hyvät. Tarinakin on kelvollinen, mutta mikään näistä osuuksista ei ole niin vahva, että se korjaisi pelattavuuden selkeät heikkoudet. Pelissä ja varsinkin se toiminnassa on paljon sellaista mikä vaatisi paljon korjausliikkeitä. Jos Knack kestäisi enemmän läiskyä niin valtaosa ongelmista katoaisi sen sileän tien.

 

+ Reliikkien käyttö

+ Maailmantila (Teknologia kohtaa fantasian)

+ Näyttää Pixar elokuvalta

 

- Yllätysvaikea

- Monia asia jättää paljon toivomisen varaa

- Ennalta-arvattava

 

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla puolella



RiME.jpg?1518732391

Poika ja kettu: Lasse Ihmemaassa

 

 

Rime on puzzlepainotteinen peli jossa kyse ei ole niinkään pelin pituudesta, vaan sen kauneudesta ja piilotetuista esineistä. Tämä peli on kuin yhdistelmä Icoa, Boundia ja Journeytä. Huonolla tavalla.

 

PlayStation plus

 

 

Rime

Kuura on sellainen peli joka ei oikeastaan kerro pelaajalle yhtään mitään ja jota opetellaan pelaamaan siinä samalla kun peli etenee. Paljoa erilaisia komentoja ei ole. Nimetön poika osaa huutaa/älähtää/hymähtää/hyräillä/jne, hypätä ja kierähtää. Paljoa enempää ei tarvitakaan, jahka seikkailu alkaa.

Peli alkaa kun poika herää haaksirikkoutuneena saarelta. Mitä on tapahtunut? Ei voi tietää, ehkä peli jossakin vaiheessa kertoo. Pian poika kohtaa pienen ketun josta tulee hänen oppaansa. Kuin Liisa valkoista kania, poika seuraa oranssia kettua läpi saaren ihmeiden ja mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän värejä ja ihmeitä tulee vastaan. Kunnes se totuus paljastuu.


Sanotaan oitis, Rime ei ole järin hyvä peli. Pääpaino on vastaantulevissa ongelmanratkontatilanteissa joissa on tosin muutama omakin idea. Välillä siirrellään esineitä jotta voidaan vaikuttaa ympäristöön. Tietyt pulmanratkonta tilanteet toistuvat kerran toisensa jälkeen ja osa niistä on omalla tavallaan varsin viihdyttäviä. Peli ei ole sieltä vaikeimmasta päästä, mutta se ei ole myöskään sieltä viihdyttävimmästä päästä. Saarta ei ole juuri intoa tutkia, vaikka piilotettua esineitä onkin aina pehmoleluista avaimenreikäkuviin.

Tämä on todellakin niitä pelejä jotka pelaa läpi vain läpäistäkseen sen. Rime tarjoaa erittäin vähän. Pulmapelien ystävät saavat varmasti enemmän irti. Myös siitä on etua jos haluaa uppoutua pelin maailmaan ilman että joutuu jatkuvasti kovien haasteiden eteen. Rime on todella värikäs peli ja saarella paljon hienoja maisemia. Pelin tyyli käy myös läpi suuria vaihteluita toivekkaasta suurulliseen ja valoisasta synkkään. Päätarina on koskettava kertomus, mutta vasta aivan lopussa.


Rime on sellainen peli jossa on paljon sellaisia asioita jotka todella ärsyttävät. Poika on huono pelihahmo samalla tavalla kuin Ico omaa nimeään kantamassa pelissä tai Wanderer Shadow of the Colossuksessa. Rimessä on selvästi jotakin samaa kuin niissä. Pelihahmo ei missään vaiheessa nappaa eikä asiaa auta se että hänen huutojaan saa kuunnella aina kun pulmia ratkotaan. Ääninäyttelyä ei juuri ole, tämä tarina kerrotaan kuvin, musiikein ja värein.

Vaikka pelissä on ajoittain erittäin tunnelmallisia ja hienoa hetkiä, niin ne eivät riitä, koska matka niihin on aina rasittavaa kiertelyä ja kaartelua sekä puzzlejen ratkontaa, puhumattakaan siitä että pelihahmo on sieltä huonoimmasta päästä.


Kokonaisuudessa Rime on sellainen peli joka vaatii hieman tiettyä mielentilaa. Siinä varmasti oma viehätyksensä, mutta itse en saanut siitä oikein mitään erityistä nautintoa irti. Peli ei tarjoa mitään mikä kannustaisi uppoutumaan siihen. Ainakin se on sentään lyhyt.

 

+ Värikäs maailma

+ Tunteikkaat ja vahvat kohtaukset

 

- Pelihahmo

- Puzzlepainotteisuus

 

Arvosana: 2,6

 

Heikko



Animesarja toiminnallisessa muodossa, hyvässä ja pahassa

 

PlayStation plus

 

 

Mugen Souls Z

Sanotaan heti että kun pelistä ei mitään itse erikseen maksa vaan sen saa osana isoa diiliä, niin kynnys lopettaa peli hyvin äkkiä on hyvin matala. Tämä on juurikin sellainen tapaus johon ei tullut kovinkaan paljoa aikaa tuhlattua. Näitä on tullut pari vastaan.

Kyseessä on kuin anime sarja. Peli on todella värikäs ja "ylisöpö". Juoni on omalla tavallaan varsin eeppinen ja hahmojen ääninäyttely on kohtuullisen hyvää. Musiikki sen sijaan, on erittäin hyvää. Pelin soundtrack on todellakin tunnelmaa nostattavaa, varsinkin kun kyse on taistelusta. Pelattavuus on vuoropohjaista taistelua, mutta hyvin äkkiä kävi selväksi että se ei ole sieltä parhaasta päästä. Tässä on vain jotakin mikä ei nappaa kovinkaan hyvin mukaansa. Aluksi tietysti harjoitellaan peliä, mutta sen ajan mitä peliin uppouduin, en siitä kovin paljoa irti saanut.

Sanotaan että jos anime on kova sana ja vuoropohjainen taistelu on pelkkää plussaa, niin tämä saattaa olla juurikin oikea valinta. Tyyli on todellakin omanlaisensa mutta itse en juuri tästä lämminnyt. Kyseessä on vähän sellainen peli joka saattaa vaatia vähän aikaa että se lähtee kunnolla käyntiin. Itse en kuitenkin aikaa tuhlaa tähän niin paljoa että saisin sen selville, kun aika on rajallista ja pelejä tuntuu olevan loputon määrä.

 

+ Erinoaminen musiikki

+ Värikäs

 

- Hidas aloitus

- Juoni ja hahmot eivät "nappaa" mukaansa

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Luolien tutkintaa sieltä huonoimmasta päästä

 

PlayStation plus

 

 

Spelunker

Tässä on peli joka työntää luotaan erittäin nopeasti. Syyt tähän tulee sentään selväksi erittäin nopeasti. Tämä peli on raivostuttavan vaikea, vääristä syistä.

Idea pelissä on luolien tutkimisessa, kuin suoraan 8bittiseltä aikakaudelta. Ohjattavuus on simppeli ja idea on simppeli, mutta se missä tämä kaikki menee kunnolla perse edellä puuhu, on siinä, miten peli oikeasti toimii. Ohjattavuus on vähän sinne päin tai sitten kentissä on erittäin tarkat paikat joista voi hypätä. Hyvin usein nimittäin käy niin että astut liian pitkälle ja hahmo kompastuu/horjahtaa/saa kohtauksen/tms. Jos et hyppää juuri oikeaan aikaan, kuolet. Kuole pari kertaa lisää ja se on sitten siinä.

Peli on pulmanratkontaa ja tasohyppelyä, erittäin huonoa sellaista mutta sitä on luvassa. Se mihin tämä kaikki kaatuu todella pahasti on siinä miten huonosti ohjattavuus ja kenttien suunnittelu osuvat yhteen. Ohjattavuus on jo valmiiksi kankea joten pikkutarkat kohdat eivät todellakaan toimi. NES aikakaudella tämä ei varmaankaan ollut yhtään näin hirveä, joten vika no varmaankin käännöksessä.

Kokonaisuudessaan tästä pelistä ei saa turhautumista enempää irti. Kyse on pitkälti juurikin siitä että tästä pelistä on erittäin vaikea nauttia.

 

+ Mahdollisuudet

 

- Pelattavuus

 

Arvosana: 1,3

 

Epäonnistuminen



Mähinää ja mäiskettä kaikessa aivottomuudessaan

 

PlayStation plus

 

 

Sacred 3

Tässä on juurikin sellainen peli joka tarjoaa pitkälti aivan aivotonta mättöä. Vihollisia on vaikka kuinka ja osa hyvinkin helposti piestäviä. Pelihahmoja on neljä erilaista ja mukana on mahdollisuus moninpeliinkin. Hahmoissa on selvät erot mutta pääidea on aina sama. Puske kenttä päädystä päätyy tappaen kaikki mikä lähestyy. Tämän tyylisissä peleissä tärkeä asia onkin siinä että toimiiko taistelu pelissä mielekkäällä tavalla. Kaikki muu on sitten plussaa joka voi nostaa pelin välimallia paremmaksi. Sacred 3 on aivan perusmättöä. Se on helppoa ja yksinkertaista ja vaikka se toimiikin hyvin, niin se muuttuu todella helposti, todella puuduttavaksi.


Tarinallisessa mielessä Sacred 3 onnistuu jopa hieman yllättämään. Tämä ei ole niin vakava peli kuin odotin. Odotin lähinnä täyttä kopiota vaikkapa Champions: Return to Arms pelistä, mutta Sacred 3 on erilainen. Se on jopa humoristinen kun pelaajan opastajat laukovat kommenttejaan. Pelihahmot kommentoivat ajoittain opastajiaan, mutta eivät he ole yhtään niin hauskoja, edes satunnaisesti. Pelaajan henkisenä tukena oleva Aria on helposti pelin paras hahmo.

Idea on pääpiirteissään se että pelaajan on tarkoitus kukistaa tyrannimainen vallanpitäjä ja tämän kätyrit. Ei mitään sen ihmeempää mutta tarina on kuitenkin sellainen että se pitää hahmot liikkeessä ja tarjoaa syyn teurastaa suuri määrä vihollisia. Tyyli jolla tarina on tehty on kuitekin sellainen joka auttaa palaamaan pelin pariin aina silloin tällöin. Pelattavuus on sen verran yksinkertaista että sen uudelleen oppiminen ei kestä kovinkaan kauaa.


Sacred 3 on sellainen peli jolta ei kannata odottaa mitenkään erityisen paljoa. Se on perustoimintaa ilman mitään sen ihmeempää. Haittapuolena on se että tälläistä peliä ei jaksa kovin pitkiä sessioita pelata, koska se muuttuu nopeasti puuduttavaksi. Erilaiset hahmot tarjoavat hieman vaihtelua mutta itse huomasin äkkiä että neljän hahmon joukosta ei vain lyötynyt yhtäkään sellaista jonka olisin oikeasti kokenut omanlaisekseni.

Jos peliltä ei kaipaa muutu kuin perushyvää toimintaa, niin kyllä Sacred 3 sen pystyy tarjoamaan. Mahdollista on myös pelata useamman pelaajan kanssa joten jos kaipaa. Tämä osa on kuitenkin yhdellä tavalla kustu, mikä on harmillista sillä oikein tehtynä se olisi helposti nostanut pelin pisteitä. Samalla sohvalla voi pelata vain kaksi pelaajaa. Verkon yli määrä nousee sinne neljään. Tässä olisi ollut tappohyvä mahdollisuus neljän pelaajan co-op peliin, mutta ei. Sääli, sillä se olisi voinut olla se yksi tekijä, joka olisi parantanut kokonaisuutta todella paljon.


Kokonaisuutena Sacred 3 on tavallinen keskiverto hack n slash peli. Se ei käytä kaikkia mahdollisuuksia hyväkseen ja jää siksi parempien pelien varjoon eikä vain jää mieleen oikein millään tavalla. Ei tarvitse palata kuin PS2:lle, niin vastaan tulee parempia pelejä joita voi pelata 1-4 pelaajaa.

 

+ Perustoimiva ja simppeli pelattavuus

+ Astetta rennompi tarina

+ Moninpeli

 

- Pelattavuuden puuduttavuus

- Hieman huono hahmovalikoima

- Ei mitään oikeasti erottuvaa

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Toinen kirjoittamattomien tarujen kirja

 

PlayStation plus

 

 

Book of Unwritten Tales 2

Aluksi on hyvä tehdä selväksi että tämän pelin edeltäjä ei ole itselleni millään tavalla tuttu. Kaikki pelin hahmot ja tapahtumat tulevat aivan uusina. Tiettyjä asioita on selvästikin tapahtunut, mutta ne täytyy päätellä kontekstista. 

Kirjoittamattomien tarinoiden kirja 2 on point & click peli jossa valtaosa ajasta katsellaan esineitä ja kuunnellaan milloinkin minkä hahmon kommentteja niistä. Näitä esineitä sitten käytetään kun pyritään ratkomaan ongelmia pelissä tai yksinkertaisesti pääsemään eteenpäin. Tavaraa on niin paljon että se vie aikaa. Itse en ole juuri tämäntyylisten pelien ystävä, kun pääpaino on tässä pulmanratkonnassa ja tavaroiden loputtomassa selaamisessa ja arpomisessa että mitä voisi käyttää missäkin. Tämän tyylinen peli on meikäläiselle vähän turhan hitaasti etenevä.


Hyvät tarinat ovat kuitenkin sellaisia jotka voivat pelastaa vähän kehnommat pelit. Tämän pelin kohdalla tarina on ihan ok, mutta se mikä jotenkin otti oman huomioni lähes kokonaan omakseen, oli tämän pelin tyyli. BoUT2 on todella huumoripainotteinen tarina jossa pääpaino on rennossa otteessa. Pelihahmot heittävät läppää ja se on omiaan pitämään mielenkiinnon yllä.

Tärkeitä pelihahmoja on kolme. Piraatti Nate, haltiaprinsessa Ivo sekä maahistaikuri Wilbur. Jokaisen hahmon kohdalla huumori on vähän erilaista ja se toimii toisilla hahmoilla paremmin kuin toisilla. Tarina on aluksi melkoinen palapeli, kun hahmot ovat erillään tekemässä omia juttujaan. Nate on oitis pulassa, Wilbur on aloittamassa uutta työtään ja Ivo valtakunnassa odottamassa järjestettyä avioliittoa. Kun tarina alkaa etenemään, niin lopulta hahmojen tiet risteävät.

Tarina on ihan hyvä, pitää edes hieman mielenkiintoa yllä. mutta se ei ole näitä "pakko kokea" tarinoita. Pääpaino on omalla tavallaan maagisessa maailmassa jossa kirjat juttelevat ja monet taruolennot sekä tavalliset eläimet elävät sulassa sovussa muiden lajien kanssa. Huumori pitää kaiken käynnissä ja monin paikoin vastaan tulee erittäin hauskoja hetkiä joista osa laskee leikkiä monista tarinankerronta kliseista ja toiset muista peleistä, kuten Monkey Island sarjasta. Lisäksi mukana on viittauksia todella moderneihinkin asioihin, kuten silloin kun pitää kehittää tarinaa jumalpatsaalle.

Kaikki se mihin tarina lopulta kehittyy, tulee rymisten alas kun käy ilmi, että kaikki jää kesken. Tämä tarina päättyy täyteen cliffhangeriin ja väkisinkin jää sellainen olo että mikään ei oikeastaan johda minkäänlaiseen päätökseen. Pieni jatko-osa vihjailu on ok, mutta tämä on vain puhtaasti keskenjätetty tarina. Lopetus tulee vastaan aivan yllättäen ja suorastaan hoputetusti, puhumattakaan miten pakotetulta loppupuolella tapahtuvat käänteet tuntuvatkaan.


Tärkeä osa kokonaisuutta on pääkolmikko. Nate on aika normaali renttumainen merirosvo ja sellaisena ihan hyvä osa tarinaa. Hänessä ei kuitenkaan ole miteen sellaista mikä oikeasti nousisi esille. Wilbur on epävarmalla, hieman nörttimäisellä tavalla koominen hahmo, mutta kaikista paras on Ivo. Ivo on se seikkailuhenkinen "hyvä tytär" hahmo, prinsessa jolla on villi puolensa. Parhaiten Ivo toimii kuitenkin siksi, että hän on niin asiallinen ja "tietämätön" että hänen kanssakäymisensä muiden hahmojen kanssa on niin hauskaa. Oli sitten kyseessä puutarhuri Arbor tai Ivon kamariherra Cheep. Sanonkin että Ivo on syy miksi tämä peli oli sitten lopulta pakko katsoa loppuun asti.

Kyseessä on aika pitkältä tuntuva peli, varsinkin kun etsittävää on niin paljon. Yhdellä napilla voi tuoda esiin kaikki asiat joita voi tutkia. Niitä on aika paljon ja pakkoa sanoa että PS3:lla ohjattavuus on vähän hitaamman ja kankeamman puoleista. Tämä on selvästi PC:lle tarkoitettu peli, sillä siinä tulisi mukaan hieman sulavuutta tai edes hieman nopeutta.


Tarinapuolien suhteen tasollista vaihtelua on todella paljon. Siinä missä Ivon ensimmäinen pätkä on varsin hauska on Wilburin hieman pitkäveteisempi. Muutenkin tuntuun että pelissä tulee ajoittain vastaan todella hyviä osia ja sitten paljon puuduttavampia. Wilbur ei ole huono hahmo, vaan varsin hauska tapaus, mutta hänen osuutensa tuntuvat jotenkin niin pitkäveteisiltä ja aivan liian paljon tilaa vieviltä.

Silloin ollaan menty liian pitkälle tavararalliin, kun valtaosan ajasta toivoisi vain pääsevänsä seuraavaan osaan tarinasta. Keskustelut ovat hyviä ja peli on kirjoitettu todella hyvin ja luvassa on varsin hyviä käänteitä. Kaikkea tätä kuitenkin jarrutaa todella pahasti se, että tämä peli on jatkuvaa aarteenetsintää ja tavaroiden yhdistelyä ja vaihtoehtojen kokeilua summamutikassa, kunnes jokin vaihtoehto toimii. Se ei ole järin hauskaa vaan erittäin rasittavaa.


Kokonaisuutena Book of Unwritten Tales 2 on todella hauska peli. Se on kuitenkin sen verran verkkainen ja puuduttava, että sen parissa ei varsinaisesti todella viihdy. Plussaa on se, että ainakin silloin tällöin saa hyvät naurut, mutta liian usein pelissä tuntuu, että osia A olisi pian jo ohi jotta pääsisi tarinassa eteenpäin.

 

+ Humoristinen ote

+ Ivo

+ Maaginen tunnelma

 

- Puuduttava

- Paljon ongelmanratkontaa/esineiden pläräämistä

- Jää kesken

 

Arvosana: 5,5

 

Paremmalla puolella



Mighty%20No%209.jpg?1520533915

Megamanin irvikuva

 

Mighty Number 9 saattaa hyvinkin olla säälittävimpiä yrityksiä tehdä uudestaan se mikä aiemmin toimi niin hyvin. Samalla tämä on erittäin hyvä varoittava esimerkki siitä miksi kickstarted tapauksiin tulee suhtautua erittäin suurella varauksella.

 

PlayStation plus

 

 

Mighty Nro. 9

Itse olen monella tavalla hyvin skeptinen. No Man's Sky vaikutti kasvamassa määrin liioitellulta kokonaisuudelta joka satavarmasti ei pystyisi täyttämään kaikkia niitä katteettomia lupauksia (näin kävi). Tämä peli taas esitteli itsensä uutena Megamanina joka on vähintään vastaus fanien rukouskiin. Pelkkä kuva herätti epäilykset ja varmistus tuli kicktarted hömpötyksestä. Vähän tulee isoja lupauksia ja mitenkäs tässäkin kävi... tämän pelin julkaisu oli kuin kananlento, säälittävä.


Idea on suoraan Megaman sarjasta ja sanottakoon heti että Megaman X sarja on varsin hyvä. Idea on siis hyvä, mutta nyt tarvitsis enää saada aikaiseksi peli joka hyödyntää sitä ideaa ja tämä peli onnistuu siinä vain niin ja näin.

Aloitetaan vaikka siitä että tämä peli on värikäs, mutta ruma kuin mikä. Siis hahmoanimaatio on tässä pelissä erityisen kaameaa katseltavaa ja valtaosa dialogista ei ole paljon parempaa ja tarina ei sekään tarjoa oikeastaan yhtään mitään. Viimeinen naula tämän pelin arkkuun on se, että pelattavuus on ennen kaikkea muuta, erittäin turhauttavaa.


Jos tätä sotkua pitäisi jostakin alkaa perkaamaan niin aloitetaan niistä pienistä plussapuolista. Pelihahmona toimiva numero 9 on Beck joka pystyy ottamaan voitetun numeron voiman omakseen. Pelin kantava idea on siinä että pomoviholliset ovat heikkoja yhtä tiettyä pomovihollista vastaan ja vahvoja toista vastaan. Mukana on myös niitä tapauksia jotka ovat vahvoja monia tulevia pomovihollisia vastaan.

Nämä mahtavat numerot ovat pelin parasta antia sillä mukana on monta hauskaa ja monta hienoa tapausta kuten tarkka-ampuja, koominen jäärobotti sekä erittäin tyylikäs miekkailija ja valmissanainen kopteri unohtamatta sotilaallista robottia. Näissä on omat vahvuutensa, etenkin silloin kun robotit ovat kanssakäymisessä toistansa kanssa.


Valtaosa pelin hahmoista on kuitenkin enemmän tai vähemmän tai vähemmä tylsiä mutta se mikä tässä pelissä eniten mättää on se pelattavuus. Valtaosa maailmoista koostuu osioista joissa on paljon äkkikuolemapätkiä ja pitkässä juoksussa nämä osuudet käyvät todella ärsyttäviksi. Tästä pelistä puuttuu se reilu haaste sillä liian usein kyse on yhden kohdan masteroinnista ja sitten seuraavan jne. Tämä on juurikin sellainen peli joka kysyy hermoja enemmän kuin mitään muuta ja kun paketti on todella luotaantyöntävä niin ei ole mikään ihme että kokonaisuus on vahvasti pakkasen puolella.

Pelissä on ehkä muutamia ihan kivoja ideoita, mutta se ei vain riitä, kun peli ei tarjoa mitään sellaista mikä olisi siihen käytetyn ajan arvoista. 


Graafinen ulkoasun rumuus tulee vastan etenkin silloin luvassa on animaatiota. Hahmot ovat kuin dublo lego ukkoja sillä huonolla tavalla. Mukana ei ole ketään sellaista joka oikeasti olisi kiinnostava. Mighy Number robotit ovat hyvin tehtyjä, mutta kun päähahmo Beck on typerä nukkeversio Megamanista, niin se ei paljoa auta.

Kokonaisuutena tämä peli on todellakin irvikuva Megamanista. Se haluaisi olla uusi versio kyseisestä pelistä, mutta se ei tee oikeastaan mitään erityisen hyvin vaan on alusta asti luotaantyöntävä.

 

+ Idea

+ Mighty Number 1-8

 

- Turhauttava

- Ruma

- Epäreilu

 

Arvosana: 2,3

 

Surkea 



Claire.jpg?1520533913

 

 

Kuin kauhupeli NES aikakaudelta

 

PlayStation plus

 

 

Claire

Kun pelistä ei ole mitään ennakkotietoa, niin siihen ei välttämättä kohdistu mitään erityisiä odotuksiakaan. Juurikin tälläinen tapaus on Claire, joka nopeasti asettaa vähän samanlaiseen mielentilaan kuin Uncanny Valley. Toisin kuin Uncanny Valley, kiinnostus tätä peliä kohtaan häviää aika nopeasti.

Pelissä seurataan Claire nimisen naisen tarinaa joka koostuu painajaismaisesta seikkailusta sairaalassa sekä ajoittaisista mielikuvista lapsuuteen. Pian seikkailuun hänen kanssaan liittyy koirakin.

Nopeasti käy ilmi että tämä peli on todella vahvasti tälläinen "mihin pitäisi mennä" tyylinen peli, sanoisin että tämä on sen tyypin pahin edustaja pitkään aikaan. Hyvin nopeasti tässä pelissä eksyy aivan täysin sillä siinä kohtaa kun meno muuttuu synkäksi, niin se muuttuu myös sekavaksi. Alueet muuttuvat samankaltaisiksi ja päämäärä on täysi kysymysmerkki.

Ulkoisesti peli on vähän hienompi kuin vaikka Uncanny Valley, mutta tämä on paljon kauhupainoitteisempi peli. Pelissä pääsee helposti hengestään ja sanoisin että tämä on kuin Amnesia siinä mielessä että tästäkin pelistä tulee rasittava kun peli alkaa heittää tätä valovarjoleikkiä päin naamaa.

Kokonaisuutena Claire on ikävän luotaantyöntävä peli. Sen tarinassa on omat puolensa mutta pelattavuus ei tarjoa mitään sellaista, mikä kannustaisi jatkamaan.

 

+ Koira

 

- Epäselvyys

 

Arvosana: 3,0

 

Pettymys



Kaynin legenda, muistikuvia menneisyydestä

 

PlayStation plus

 

 

Legend of Kay Anniversary

Muistan tämän pelin etäisesti vuosien takaa. Muistan joskus lukeneeni jonkin arvostelun tai muuta vastaavaa tästä pelistä monien muiden joukossa. Legend of Kay oli yksi niitä joka syystä tai toisesta jäi mieleen, samoin kuin vaikka Mark of Kri tai Drakengard. Nimi tulee mieleen ja ehkä jotakin satunnaita pelattavuudestakin. Siinä on hieman odotuksia, mutta ei oikeastaan mitään konkreettista tietoa siitä millainen peli todella onkaan kyseessä.


Tarina seura Kay nimistä kissaa joka pyrkii nousemaan suureksi soturiksi. Pahaksi onneksi samaan aikaan rottien ja gorillojen liitto alkaa alistaa raskaan rystisensä alla vapaita kansoja, kuten kissoja ja jäniksiä. Kay ei sitä niele ja alkaa taistella vastaan.

Tarina ei ole sen huonompi kuin vaikka animaatioelokuvassa Kung Fu Panda. Maailma on värikäs ja idea on toimiva. Lastenpeliksi ei siis mitenkään huono. Hyvin nopeasti vastaan tulee pelin yksi ikävimpiä puolia, joka on samalla sellainen, josta ei pääse eroon, nimittäin Kay. Kay saattaa hyvinkin olla pelimaailman toiseksi ärsyttävin kissahahmo, häviten ainoastaan Bubsylle. Kayn ääni käy erittäin nopeasti rasittavaksi sillä pelkästään ääni ei ole ärsyttävä, myös puhetapa ja rytmitys ärsyttävät.

Ääninäyttely ei ehkä ole sieltä parhaasta päästä mutta Kayn kohdalla se on kaikkein huonointa. Tämä keskenkasvuinen kapinalliskatti puhuu niin ärsyttävällä muka coolilla teiniäänellä että pahaa tekee. Tämä on lisäksi sellainen asia joka tulee vastaan ennenkuin pääsee edes kunnolla pelaamaan tätä peliä.


Pelistä huomaa kyllä että se on vanha, PS2 aikakautta. Graafinen ulkoasu on ihan kelvollinen ja sarjakuvamuodossa tulevat tarinapätkät ovat nekin todella hyviä. Ohjattavuus on aika kankeaa ja taistelusta puuttuu se mielekkyys. Tämä on erittäin hyvä esimerkki pelistä joka ei todellakaan ole ikääntynyt kovin hyvin. Samaa on tullut vastaan niin BloodRaynen, Matrix: Path of Neon ja Lord of the Rings: Aragorn's Questin kanssa. Niissä ohjattavuus jättää paljon toivomisen varaa. Legend of Kay on vielä huonompi. Ohjattavuus on jotenkin kömpelö. Siinä on hetkensä mutta aika usein tuntuu että ohjattavuus tappelee vastaan. Tätä ei auta todella oudosti tehty kamera jolla voi zoomata eteenpäin mutta jouheva kääntely ei onnistu.

Tälläiset ongelmat tulevat nopeasti isoksi haitaksi kun käy ilmi että luvassa on paljon sellaista jossa hyvä ohjattavuus olisi isoksi avuksi. Villisikaratsastus ja tasohyppely eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, ohjauksen takia. Taistelussa ei ole yhtä pahasti siitä kärsivä, mutta se mielekkyys on silti poissa. Suurinpana syynä tähän on se että vihollisten mäiskintä on parhaimmillaankin perushyvää. Jotkut viholliset tuntuvat suojaavan kokoajan tai sitten liikkuvan pitkin poikin jolloin kamerasta tulee entistä pahempi ongelma.


Kayn Legenda on aikakautensa tuote, huonolla tavalla. Se tuntuu nykyään lähes pelaamiskelvottomalta, mutta eniten vääristä syistä. Ohjattavuus on sellainen johon kyllä tottuu ja peli ei ole sen takia mitenkään vaikea tai mahdoton, kyse on lapsillekin sopivasta pelistä. Nämä ovat sellaisia asioita jotka olisi Anniversary versiossa pitänyt päivittää. Mikäli ne on päivitetty, niin se oli laiskaa jälkeä.

Eniten peliä syö kuitenkin nihkean pelattavuuden yli se millainen pelihahmo pelissä on. Kay on yksinkertaisesti sellainen hahmo jota ei jaksa kuunnella edes paria minuuttia. Kokonaisuus ei vain tarjoa mitään sellaista joka kannustaisi jatkamaan pelaamista.

 

+ Maailma kuin Disney/Pixarin animaatioista

+ Varsin hyvä aloitus

 

- Kayn ääni

- Nihkeä pelattavuus

 

Arvosana: 4,0

 

Huono