FFVII%202%202.0.jpg?1586857919

Todellisen PS klassikon todellinen uusintaversio

 

 

Final Fantasy VII on PlayStation ykkösen parhaita pelejä ja yksi koko sarjan parhaita pelejä. Sen lisäksi se oli ensimmäinen Final Fantasy johon itse todella tutustuin. Remake tuo tämän mestariteoksen alun nyt PlayStation 4:lle ja jatkoa tulee sitten joskus ties kuinka monena muuna osana. Itse en ole odottanut tätä yhtään niin paljon kuin monet muut, sillä keskenhän tämä tulee jäämään.

 

 

 

 

Seitsemäs Viimeinen Fantasia

Final Fantasy pelisarja on helposti yksi pitkäikäisimpiä pelisarjoja ja se on ehtinyt kehittyä valtavasti vuosien kuluessa. Final Fantasy VII on helposti yksi sarjan parhaita pelejä ja itsekin nostan sen yhdeksi ykköspleikkarin parhaista peleistä. Kyseessä on valtava kokonaisuus johon mahtuu runsaasti tarinaa ja toimintaa, puhumattakaan valtavasta määrästä tehtävää ja löydettävää. Ehkä kaikkein suurin heikkous mikä pelistä ensimmäisenä tulee mieleen on sen graafinen ulkoasu. No se seikka on korjattu oitis, sillä Final Fantasy VII Remake on todella upea peli graafisessa, nyt kun se on saapunut PS4:lle. Tai ainakin sen ensimmäinen osa on.

Huomioitavaa on myös että tässä arvostelussa tullaan tekemään monia viittauksia alkuperäiseen peliin ja vertailemaan asioita, joten ne jotka eivät tunne alkuperäistä peliä ja sen tarinaa millään tavalla, niin spoilereita saattaa tulla vastaan.

 

 

Aerith%202.0.jpg?1586857917

Monista tulevaisuuden tarinakuvioista on jo vihjauksia, jotka alkuperäisen pelin pelanneet jo tietävät.

 

 

Tervetuloa Midgariin

Heti sanottakoon että FF7 ei ole tarinallisesti välttämättä se selkein peli, varsinkaan tällä kertaa. Nyt tarina alkaa hyvin nopeasti mennä todella monimutkaiseen suuntaan sillä monet kuviot joita alettiin nostamaan esiin vasta paljon myöhemmin alkuperäisessä pelissä, tulevat tällä kertaa esille varsin pian. Jos tarina ei ole entuudestaan tuttu, niin siinä on todella paljon sellaisia asioita, joita ei ymmärrä tai osaa hahmottaa kovinkaan selkeästi. Sen sijaan jos tarina on tuttu ja siitä tietää tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan, niin kaiken näkee aivan eri tavalla. Luvassa on nimittäin paljon sellaistakin sisältöä, mitä alkuperäisessä pelissä ei ollut. Nyt en tarkoita pelkkää tarinallisten osuuksien laajentamista, vaan aivan uusien tarinaelementtien tuomista isoon kokonaisuuteen.

Peli alkaa ensin pienellä heijastelulla kun nuori nainen hetken hiljaisuuden / rukoilun jälkeen jatkaa matkaansa valtavasta steampunk vivahteisessa futuristisessa kaupungissa, joka toimii pelin näyttämönä. Tämä Shinra korporaation valtakunta koostuu monista sektoreista joihin kuuluu useita slummeja, rikollisia keskuksia mutta myös paremman väen asuinpaikkoja. Shinra yhtymä tuottaa energiaa koko kaupungille reaktoreilla, jotka vetävät energiaa Mako nimisestä lähteestä, jota myös planeettanergiaksi voi kutsua. Hyvin pian hypätäänkin seuraamaan pelin päähahmoa, Cloud nimistä palkkasoturia joka ekoterroristien kanssa iskee yhteen Shinran reaktoriin, tarkoituksenaan räjäyttä se ilmaan. Tämä on kaikki vain aloitus tarinalle joka hyvin pian kasvaa ja monimutkaistuu kun kuvaan tulevat Cloudin menneisyyden aaveet, varsinkin eräs hopehiuksinen mustaviittainen legenda. Omaa osaansa kokonaisuudessa näyttelevät myös lapsuuden ystävä Tifa, ihastuttavan leikkisä kukkatyttö Aerith sekä Shinran erikoisjoukot. Tarina etenee hyvin nopeasti, mutta se ottaa myös aikansa rikastaakseen tarinaa merkittävästi siitä, millaisena se kerrottiin ensimmäisellä kertaa.

Siinä missä alkuperäisen pelin tarina eteni varsin nopeasti ulos Midgarista ja ympäri maailmaa, keskittyvät tämän pelin tapahtumat vain ja ainoastaan Shinran ohjaamaan kaupunkiin. Todella iso osa tarinaa on Cloudin ja Tifan ystävyys-suhde joka on saanut alkunsa molempien ollessa lapsia. Siinä missä Cloud on kyyninen vain rahan perässä menevä palkkasoturi, on Tifa lempeä ja muita ajatteleva neito, joka ei tosin peittoaa nyrkkitappelussa yhden jos toisenkin. Kaksikon kemiat toimivat erinomaisesti ja tietty jännite on alusta asti mukana, mutta samalla aikaa taustalla on myös se pitkä katko jonka aikana molemmat ovat muuttuneet. Cloud kärsii toistuvista pääsärkykohtauksista joiden aikana todellisuus muuttuu hänen silmiensä edessä ja tällä salamyhkäisyydellä leikitään todella paljon ja todella pian. Tarinan edetessä kaikki monimutkaistuu kokoajan enemmän. 

Fantasiatunnelma on todella vahvan pelin kanssa sillä tässä päästään todella nopeasti siihen FF tyylikkyyteen jossa on paljon huipputeknologiaa matkapuhelimineen ja automaattiaseineen, mutta samalla kaikki toimii fantasiamaailmassa jossa käytetään miekkoja, taikavoimia ja teknologiassa on sellainen tietty steampunk otekin olemassa. Tämä näkyy erittäin hyvin myös monissa pelin hahmoissa. Cloud kantaa valtavaa miekkaa joka kaikessa realistisuudessaan olisi melkoinen taakka, puhumattakaan viholliset eivät onnistu ampumaan häntä. Tifa taas on lähitaistelijana vailla vertaansa ja pärjää myös aseita vastaan. Maailma on myös täynnä monenlaisia hirviöitä rikastamassa tyylikästä kokonaisuutta entisestään. Tämä peli on niin Final Fantasy, kuin toivoa saattaa ja siksi se toimii niin hyvin, kaikkea ei pidä ottaa turhan vakavasti realistisesti, sillä isommassa osassa on se näyttävyys ja tyylikkyys.

 

Paljon uusia tapahtumia tutussa tarinakokonaisuudessa

Se missä tarinalliset muutokset näkyvät selvimmin, on siinä miten paljon hahmojen taustoihin panostetaan. Cloud, Tifa, Barret, Aerith ja Red XIII kukin saivat alkuperäisessä pelissä paljon tilaa kehittyä mutta tällä kertaa panostetaan myös alkuperäisen todella sivuosassa olleisiinkin hahmoihin, kuten Jessie, Biggs ja Wedge. Koska peli päättyy hyvin pian Red XIII:n peliin liittymisen jälkeen, niin hänen osuutensa jää hyvin lyhyeen ja hahmo onkin lähinnä yksi iso mysteeri. Cloud, Tifa, Barret ja Aerith sen sijaan ovat merkittävässä osassa tarinakokonaisuudessa ja kunkin taustoja valotetaan varsin hyvin, mutta samalla aikaa paljon jätetään mysteeriksi niille jotka eivät ole alkuperäisetä kokeneet. Luvassa on nimittäin paljon vivahteita menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja nämä pätkät eivät kerro juuri mitään yksinään ja välillä ne tuntuvat tarpeettomalta monimutkaistamiselta.

Ehkä kaikkein isoin yllätys oli se, miten nopeasti pelissä näytetään se kaikkien odottama legendaarinen eliittisoturi, Sephiroth. Sephiroth pysyy yhtenä valtavana mysteerinä ison osan ajasta, mutta on selvää että hän on merkittävässä osassa Cloudin menneisyydessä ja kaikki tuntuvat tietävän kuka hän on. Pelissä ei kuitenkaan suoraan kerrota hahmosta juuri mitään, vain valtaosa on vihjailua. Loppuun mennessä hahmosta tosin on kerrottu todella paljon tietoa, enemmän kuin arvata saattaa. Voisi jopa sanoa että Sephirothia tuodaan vähän liikaakin esille, ottaen huomioon että tarina on vasta alkanut. Lisäksi iso osa siitä on enigmaattista leikkiä, mikä taatusti sekoittaa monien päät hyvin nopeasti. Tarina pelissä etenee yhtä aiaka nopeammin ja hitaammin kuin ennen. Juurikin se miten nopeasti monia tulevia asioita vihjaillaan ja heijastellaan pelissä on aika yllättävää, mutta samalla aikaa monia kohtauksia on pidennetty merkittävästi. Välillä yksi kappale tarinassa menee nopeasti ohi, kun taas toisinaan yhden kappaleen aikana pelaaja voi suorittaa useita sivutehtäviä, jolloin kappale kestää paljon kauemmin. 

Monet alkuperäisen pelin klassisimmat kohtaukset ovat mukana, enemmän tai vähemmän uudella tavalla kerrottuna. Aika usein niistä pystyy nauttimaan samalla tavalla kuin ennenkin ja vain ihan pari kertaa kohtauksesta jäi sellainen fiilis, että se oli aiemmin paremmin tehty. Eräänä esimerkkini sellikohtaus joka tällä kertaa loistaa poissaolollaan tai muutamat nopeat osuudet joiden olisi toivonut kestävän huomattavasti pidempään, kuten leikkipuisto-osuus. Myös tiettyjä kuvioita on muokattu merkittävästi. Eräästä hullusta tiedemiehestäkin on tehty paljon paremmin varautunut. Mutta monia parhaita kohtauksia on osattu kehittää juuri oikealla tavalla eteenpäin, jolloin ne ovat parempia kuin koskaan, kuten varapäjohtajan ilmestyminen tai Cloudin putoaminen kirkkoon. Alkuperäisen pelin ystävät kokevat monet parhaimmat kohtaukset aivan uudella tavalla, monesti paremmin, mutta välillä jää vähän kaipaamaan jotakin lisää.

 

Taistelusysteemi jossa perinteinen kohtaa modernin

Yksi isoimpia asioita mitä nykyään suuresti kaipaan Final Fantasy sarjassa on se legendaarinen taistelumekaniikka joka oli parhaimmillaan juurikin tuossa 4-10 osion aikoina ja vielä tarkemmin, siinä 7 ja 8 pelien kohdalla. Vuoropohjainen taistelu oli todella hauskaa ja siinä pääsi todellakin nauttimaan toiminnasta josta tulee aina mieleen FF sarjan parhaat ajat. Eihän se systeemi täydellinen ollut, sillä tiettyjä hitaita osia oli, joista olisi halunnut nopeuttaa, mutta kun sitä ei enää ole, niin sitä kaipaa. Nykyään ollaan paljon elokuvallisemmassa ja näyttävämmässä toiminnassa, joka on nopeampaa, sulavampaa ja reaaliaikaisempaa. Remaken tapauksessa täytyy todeta että taistelumekaniikka on erilainen, mutta se on sitä hyvällä tavalla. Tämä on ehkä paras versio siitä, miten klassinen ja moderni yhdistetään. Mukana on tiettyjä vuoropohjaiseen vivahtavia temppuja, mutta pelissä on myös suora moderni ja nopean realistinenkin ulottuvuus. Näitä voi myös hyvin vapaasti yhdistää sillä peli antaa runsaasti tilaa. Toiminta etenee kokoajan ja hahmoja voi ohjata vapaasti kuin valtaosassa toimintapelejä. Mutta mukana on myös mahdollisuus hidastaa aikaa (lähes pysäyttäen) ja valikoida erilaisia temppuja samalla kun tietokone tekee juttujaan.

Tämä on oikea askel kohti sitä sarjan renessanssia sillä vaikka tässä mekaniikassa onkin heikkoutensa, niin materiasysteemillä ja muilla vivahteilla siitä saadaan erittäin toimiva systeemi joka jopa hieman yllätti, sillä itse toivoin peliin astetta vuoropohjallisempaa toimintaa. Ehkä eniten tässä rasittaa se, että kun taistelu alkaa, niin pelihahmot voivat vain hyökätä. Kun he tekevät vahinkoa, niin heidän taitomittarinsa palkit täyttävät ja käyttämällä yhden palkin tai molemmat, voi suorittaa erilaisia toimintoja. Näitä ovat taikojen, varusteiden ja taitojen käytöt, sillä vain hyökkääminen on ns. "maksutonta" ja kaikki muut ominaisuudet vaativat vähän enemmnä suoritusta. Tämä hidastaa taistelu merkittävästi ja pakottaa siihen "tavalliseen toimintaan", mutta tavallaan sen myös ymmärtää, vaikka olisi ollut kiva että esineitä ja vastaavia voisi käyttää milloin vain ja vapaasti, mutta kyllä tämä on askel oikeaan suuntaan. Tätä systeemiä kun viedään nyt kunnolla eteenpäin, niin tästä saattaa alkaa sarjan uusi huippukausi.

Materiasysteemi on myös kehittynyt merkittävästi sitten alkuperäisen. Ennen materiat määrittävit pitkälti sen mitä hahmo osaa tehdä. Osa ominaisuuksista oli aktivoitavia ja osa passiivisia, osa magiaa ja osa kädentaitoja tms. Tämä systeemi ei ole kaukana siitä ideasta, mutta se on hieman muokattu tähän uuteen systeemiin sopivaksi sillä ATB (Actvive Time Bar) palkin ominaisuuksiin vaikuttavat materiat ovat erittäin arvokkaita. Tietyillä materioilla on myös passiivisia ominaisuuksia jotka vaikuttavat mm. siihen mille hahmolla on resistansseja. Mutta materiasysteemin lisäksi erittäin tärkeää on se, että millaista asetta hahmo milloinkin käyttää ja mitä varusteita kantaa. Cloudin Buster Sword on varsin pitkään varsin hyvä vaihtoehto sillä aseilla on ominaisuuksia joita kehittämällä aseesta saa tehokkaamman. Toisilla aseilla löydään lujaa kun taas toiset ovat taikavoimien käyttöön. Aseita on jokaiselle hahmolle runsas kourallinen mikä tuntuu vähältä, mutta pelin pituuden suhteen niitä on aika sopivasti. Materioita sen sijaan on huomattavasti enemmän ja niitä tuleekin räplättyä lähes kokoajan. Myös kutsuttavat summon olennot ovat osa toimintaa ja heidänkin kanssaan on osattu ottaa tälläinen moderni toimiva lähestymistapa. Summon olennon voi kutsua vain silloin, jos olosuhteet osuvat kohdalle ja olento vastaa kustuun (mittari täyttyy). Tämän jälkeen olento liittyy taisteluun ja kun mittari kuluu loppuun asti, tekee summon viimeisen hyökkäyksensä, sitä ennen pelaajan ohjaamat hahmot voivat käyttää olennon ominaisuuksia hyödykseen.

Hahmonkehitys on isossa osassa, mutta ei niin isossa kuin sarjassa yleensä. Pelissä ei juurikaan ole paikkoja joissa farmata tasoja ja kehittää hahmoja, mutta hahmot tosin saavat tasoa varsin nopeasti, koska peli on aika suoraviivainen ja sivutehtäviä on vain välillä. Paljon tärkeämpää toiminnassa on vihollisen heikkouksien hyväksikäyttäminen ja toimivien materiakokonaisuuksien kerääminen. Peli ei ole vaikea ja antaa pelaajan vapaasti muokata vaikeustasoa. Peli tuntuu myös aika lyhyeltä, missä tuo suoraviivaisuus näkyy entistä selvemmin. Tämän lisäksi tässäkin pelissä on mukana tämä moderni ote, jossa ne suurimmat haasteet avautuvat vasta kun pelin on kertaalleen läpäissyt. Lataustauoilla tulee monia vinkkejä, kuten se, että kun pelin on läpäissyt, voi mihin tahansa jaksoon palata, pelatakseen sen uudestaan alusta, mutta loppupelin varusteilla. Mikään esine ei siis ole samalla tavalla menetetty, jos sitä ei yhdessä vaiheessa huomaa poimia, toisin kuin ennen. Pelissä myös ilmoitetaan että milloin ollaan menossa selvästi eteenpäin eli ylitetään raja jonka jälkeen ei ole enää paluuta.

Jokainen pelattava hahmo on omalla tavallaan erilainen, mikä kannustaa vaihtelemaan hahmoja. Peli määrää että kuka on se varsinainen pelattava hahmo kentissä, mutta kun taistelu alkaa niin pelaajan määrittelemä johtaja on se, mitä pelaaja ensisijaisesti alkaa ohjaamaan. Siinä missä Cloud on tehokas taistelija miekan kanssa lähietäisyydellä ja tehokkailla hyökkäyksillä, on Tifa huomattavasti nopeampi tekemään hyökkäyksiään ja kasaamaan komboja. Barret ja Aerith puolestaan ovat kaukotaistelijoita, kumpikin omanlaisellaan vivahteella ja aivan omilla erikoisvoimillaan. Se taistelussa tosin häiritsee että limit break hyökkäykset eivät säily, vaan kun taistelu päättyy, niin käyttämättömät limitit menevät hukkaan. Limiteja on myös aika vähän ja niitä pääsee käyttämään suht harvoin, paljon isommassa roolissa ovat hahmokohtaiset erikoishyökkäykset, jotka ovat useimmat sidottuna tiettyyn aseeseen.

 

 

Sephiroth%202.0.jpg?1586857921

Ehkä kaikkien aikojen paras videopeliroisto

 

 

Yksisiipisen enkelin varjossa

Itselleni koko Final Fantasy VII:n kiinnostavin ja mieleenpainunein asia on Sephiroth, paras FF roisto mitä on koskaa ollut ja tulee varmaan koskaan olemaan. Kyllähän FF7 on hahmovalikoimaltaan sarjan parhaita, mutta tässä vaiheessa hahmovalikoima on aika rajallinen. Pelattavia hahmoja on vain neljä, sillä porukan viides hahmo liittyy mukaan kun peli on jo päättymässä, eikä häntä pääse kunnolla ohjaamaan, mikä itseäni todella harmittaa, sillä Red XIII on helposti yksi omia suosikkejani koko pelissä, yhdessä Vincent Valentinen kanssa. Siinä mielessä on vähän huono ratkaisu että Sephiroth nostetaan hyvin nopeasti hyvin isoon asemaan, koska hän jättää kaikki muut pimentoon ja varastaa shown. Se on sääli, sillä alkupuolen hahmoja on osattu käyttää esimerkillisesti.

 

Tutut hahmot näyttävät ja kuullostavat miltä pitääkin

Oli sitten kyseessä Cloud, Aerith tai Tifa, niin jokainen näyttää siltä miltä pitääkin ja kuullostaa todella hyvältä, vaikka ääninäyttelijät ovatkin eri, mitä erinäisissä medioissa on tähän mennessä ollut. Vaikka valtaosa ääninäyttelijöistä onkin itselleni aivan vieraita, niin kyllä hyvää työtä tekevät ja sopivat varsin hyvin rooleihinsa. Red XIII varsinkin kuullostaa aivan mahtavalta ja samaa voi sanoa myös Aerithista ja Tifasta. Sephiroth (Tyler Hoechiln) ja Cloud kuullostavat hyvin pitkälti siltä mihin on ehtinyt tottua vaikka George Newbern ja Steve Burton eivät ääninä enää olekaan. Ulkoinen olemus on myös tutulla tavalla todella toimiva ja jokainen hahmo on kaikissa pienissä yksityiskohdissaan todella uskollinen alkuperäiselle. Varsinkin Red XIII näyttää todella iskevältä ja on täynnä yksityiskohtia ja Tifa on jälleen sporttinen ja povekas mimmi kun taas Aerith on enemmänkin sellainen hento naapurin tyttö.

Roistorintamalla on myös monta erinomaista ilmestystä. Ehkä se alkupelin ilmeisin roistohahmo, Reno, nousee monella ensimmäisenä mieleen ja hahmo näyttää ja kuullostaa ihan hyvältä. Hahmo tosin olisi voinut olla muutamilla tavoilla vähän hillitympikin, mutta yleinen idea hahmossa tulee todella hyvin esiin sillä hänen rento pukeutumisensa ja sekava tukkansa räikeällä hiustenvärillä erottuu niin hienosti kun vieressä on viimeisen päälle huoliteltu Rude. Loppupuolella tulee myös vastaan muutamia tuttuja hahmoja ja eräs loppupuolen yhteenotto on onnistuttu tekemään samalla uskomattomalla tyylikkyydellä kuin aiemminkin, mutta nyt modernilla otteella ja mukana ovat ne pienetkin yksityiskohdat. Sen sijaan Hojo tuntuu turhankin rasittavalta hahmolta, joka tuntuu olevan varautunut aivan kaikkeen ja pelaa täysin omilla säännöillään. Kyllähän hahmo näyttää miltä ennenkin ja kuullostaa paremmalta kuin aiemmin, mutta sisältö ei vain nappaa. Tosin Shinran avainhenkilöt on kukin tehty todella hyvin ja jokainen erottuu selvästi.

Sivuhahmojakin pelissä on vaikka kuinka ja mukana myös monta uuttakin ilmestystä. Positiivista on huomata että lähemmäs jokainen on todella onnistunut. Cowboy tyylinen Sam kuullostaa todella hyvältä, limainen Don Corneo näyttää miltä pitääkin ja alkutrion Biggs, Wedge ja Jessie jokainen on saatu tuntumaan todella omanlaisiltaan. Kyllähän mukana on myös niitä tylsempiäkin hahmoja, jotka tulevat tutuiksi lähinnä sivutehtävien kautta, mutta kun mukana on monia niin hyviä hahmoja, niin olisi ollut suotavaa, että tekemistä ja sisältöä olisi ollut vielä enemmänkin. Jos tämä tosin on taso millä mennään eteenpäin niin kyllä innolla odotan miltä Vincent Valentine, Cid Highwind tai Yuffie Kisaragi näyttävät ja kuullostavat. Puhumattakaan että miten kiinnostavaa onkaan sitten jossakin kohtaa mahdollisesti uudelleen elää monia tuttuja kohtauksia, kuten vaikkapa Tifan ja Scarletin tappelu tai treffit Gold Saucerilla, unohtamatta monia loistavia paikkoja aina Cosmo Canyonista ja Nibelheimista alkaen. Unohtamatta muutamia legendaarisia hetkiä mitä tarinassa tulee vastaan, jälleen valmiina pysäyttämään kaikki. Tämä on myös mahdollisuus tehdä asiat paremmin kuin ennen sillä kyllähän siellä on muutamia aika rasittaviakin kohtauksia tulossa aina Cloudin mielen sisällä seikkailusta tai lumivuorilla harhailusta alkaen.

Hahmojen mielekkyys ei myöskään jää pelkkään tarinalliseen antiin sillä Cloudin, Tifan, Barretin ja Aerithin tapauksessa se eroavaisuus näkyy myös pelattavuudessa ja onkin kiinnostavaa nähdä että miten hyvin sitä ideaa osataan jatkossa käyttää. Red XIII ei tällä kertaa vielä ole pelaajan ohjattavissa, mutta ehkä seuraavassa osassa peliä on ja koiramaisemana petona hänen kanssaan voidaan mennä taas aivan uuteen suuntaan, kun taas Vincent olisi enemmän jotakin Barretin suuntaista, hirviövoimineen. Koska FF7:ssa on aika monta erilaista pelattavaa hahmoa, niin kyllä jatko-osasta saa helposti paljon isomman kokonaisuuden mitä nyt. Monellakin tapaa.

 

Uusille tulokkaille vai alkuperäisen faneille?

Itsellä on vähän haastavaa miettiä että miltä tämä peli saattaisi tuntua sellaisesta joka ei ole alkuperäistä koskaan pelannut, mutta alkuperäisen faniana voisin sanoa että tästä saa paljon enemmän irti sellainen, joka tuntee pelin entuudestaan. Tietysti täysin uusikin tulokas voi aivan hyvin nauttia kokonaisuudesta, eri tavalla. Monen asian kanssa herää ajatuksia siitä että miten uudet pelaajat tämän kaiken näkevät ja kokevat sillä kun tarina on tuttu, niin monet vihjaukset tajuaa todella selvästi, koska tietää mitä tuleman pitää.

Se mikä pelin kanssa nousee aika nopeasti esiin on se, miten paljon se pyrkii samoihin juttuihin kuin alkuperäinen peli. Harvakseltaan vastaan tulee tilanteita joissa Cloud voi päättää mitä sanoo tai tekee, mutta niitä on aika vähän, sillä tarina on pitkälti kiveen kirjoitettu. Sen takia vähän mietityttää että onko tietyillä valinnoilla mitään väliä. Yksi esimerkki piilomekaniikoista alkuperäisessä pelissä oli se "treffimittari" joka tietyssä vaiheessa määrittää sen että kenen kanssa Cloud lähtee treffeille tietyssä vaiheessa. Tässä pelissä on muutamissa kohdissa sellaisia tilanteita jotka saattaisivat vihjata vastaavasta, mutta niitä on todella vähän. Itse tykkäisin jos niitä olisi enemmänkin, sillä nyt ne tuntuvat vain sellaiselta ikkunankoristelulta. Voi olla peliltä odottaa tässä tapauksessa liikoja, mutta tarinallisten valintoihin perustuvien pelien ystävänä tälläiset asiat nousevat mieleen. Itse kuitenkin veikkaisin että tällä kertaa peli on rakennettu paljon enemmän siten, että siinä on tietty tarina johon pelaajan ratkaisut eivät juuri vaikuta.

Tässä voisi vetää pienen vertailupohjan Resident Evil 2:n remakeen. Alkuperäinen RE2 oli tarinallisesti erinomainen kokonaisuus ja remake oli tarinallisesti erittäin heikko, varsinkin kun huomioi miten hyvin Leonin ja Clairen kampanjat yhdistyivät ja hahmot kommunikoivat tarinan edetessä, niin kyllä se remaken versio on selvästi huonompi. Mutta pelattavuudessa kyseinen peli vei alkuperäisen mennen ja tullen. En siis olisi yllättynyt jos tässäkin tapauksessa oltaisiin samanlaisissa tilanteissa, joissa pyritään kertomaan tarina, jota ehkä ajoittain hieman maustetaan lisäpelimekaniikoilla ja erilaisilla tyyliseikoilla. Repliikkivalinnat eivät ole nimittäin ainoa asia mitä tämä peli käyttää, nimittäin lataustaukoja karsitaan tyypillisillä hitailla pätkillä joissa hahmo ahtautuu oviaukosta sisään tms. Tämän huomaa parhaiten silloin kun nopeasti menee puhumaan sivutehtävän antajan kanssa, jolloin luvassa on lyhyt hiljainen hetki kun kumpikaan ei tee mitään.

Remaken tapauksessa on vaikea vetää selviä vertauksia sillä PS1:n FF7 oli iso kokonaisuus ja tämä on vasta yksi osa siitä, sitten kun näkee että miten sitä jatkoa alkaa tulla, niin voi paremmin arvioida että kuinka hyvä käännös tämä tulee olemaan. Mutta tarinallisesti tiettyjä heikkouksia on havaittavissa, mitä on tässä jo nosteltu esille. Aivan uusien juttujen lomassa ei ole paljoa oikeasti huonoja asioita, paitsi yksi aika merkittävä osa joka tuntuu merkittävästi muuttavan koko tarinaa ja saa ajattelemaan sitä aivan toisin. Nimittäin nämä Kuiskaukset tuovat mukanaan sellaisen deus ex machina tyylisen puolen, mikä tuntuu sekoittavan pakkaa todella vahvasti ja se näkyy varsinkin loppuhuipennuksessa, jossa muutenkin käytetään liian arvokkaita panoksia liian aikaisin. Kyllähän kokonaisuus kärsii siitä, kun se jää kesken ja tämähän jää täysin kesken.

 

Final Fantasy VII Remake: Part 1 - Midgar

Koska itse olen pelannut alkuperäisen pelin läpi useamman kerran ja tarina on itselleni todella tuttu, niin eihän tätä peliä nyt niin hirveästi odottanut, koska tiesi että tämä tulisi jäämään kesken. Sitä en tosin osannut odottaa miten lyhyt ja nopeasti koettu kokonaisuus tämä ensimmäinen osa pelistä olikaan. Kyllähän tarinaa on sieltä täältä täydennetty ja kerrottu aivan uusilla tavoilla, puhumattakaan että miten paljon sitä onkaan muutettu, varsinkin siinä lopussa, mutta siltikin siitä jää aika suppea vaikutelma, koska kyseessä on Final Fantasy, jotka yleensä ovat aika paljon isompaa sorttia. Ensimmäinen osa on koettu noin 30 tunnissa, kun esimerkiksi FFXV vaati sen lähemmäs 60 tuntia. Kiinnostavaa on kuitenkin nähdä loputkin osat tarinasta, sillä se on kerrottu niin hyvin.

 

Mitä voikaan odottaa?

Yksi isoimpia kysymyksiä mitä tästä herää on se, miten tämä nyt sitten jatkuu? Tietysti sitä kysymystä seuraa nopeasti myös kysymys siitä että milloin tämä jatkuu, puhumattakaan että kuinka moneen osaan tämä varsin kattava tarinallinen kokonaisuus tullaan nyt sitten pilkkomaan.

Itse veikkaisin että tyyli ei välttämättä muutu mihinkään. Midgar osuus pelissä on aika suoraviivainen, mutta sen jälkeen aukeaa aava maailma jossa voi liikkua huomattavasti vapaammin. Tämä herättää kysymyksiä siitä että tuleeko jatkossa sitten vastaan avoimempia pelimaailmoja, vai pätkitäänkö alueet suoraviivaisemmiksi kokonaisuuksista. Puhumattakaan että eteneekö seuraava osa tarinasta ensimmäisen levyn päätökseen, vai katkeaako tarina vielä kerran ennen sitäkin. Kun miettii että mitkä kohdat pelistä ovat sellaisia sopivia pätkiä, niin kyllähän tämä Midgar osuuden päätös on yksi niitä parhaita osia tarinan hetkelliseen keskeyttämiseen. Tavallaan sitä voisi jatkaa Kalm DLC:llä, jossa palataan menneisyyteen, ehkä jopa pelaamaan itsellään Sephirothilla.

Itse en myöskään pidä täysin mahdottomana ajatuksena sitä, että tästä eteenpäin tarinaa kerrotaan episodeittain, sillä tavalla että toista isoa pelikokonaisuutta ei hetkeen edes tule, vaan tarinaa täydennetään pikku hiljaa. Mahdollisuuksia nyt on vaikka kuinka paljon ja jos pelin yleinen ajatus ja tyyli ei muutu merkittävästi, niin eniten työtä vaatii se ulkoasu, sillä siihen on selvästi panostettu eniten. Pitää odottaa ja katsoa että meneenkö vuosi vai kaksi ennenkuin jatkoa tulee ja tuleeko jatkoa kerralla isompi palanen vai pienempiä osia.

 


Yhteenveto

Final Fantasy VII:n remaken suurin ongelma on siinä, että se jää kesken, ollen lähinnä prologi tulevalle. Mutta samalla aikaa peli pyrkii olemaan iso kokonaisuus jossa paljon uusia puolia ja muutenkin loppuhuipennuksessa sellaista lopullisuuden kuvaa jossa peilataan jo koko pelin lopetusta. Peli on aika suoraviivainen ja loppuviimeksi aika lyhyt nykypäivän FF peliksi. Siinä on paljon asioita joita jää todella vahvasti kaipaamaan, mutta siinä on myös monia sellaisia puolia, jotka on tehty paljon paremmin kuin aiemmin. Vaikea sanoa sellaista yleispätevää kokonaisarviota, koska tämä tulee varmaan jatkumaan tavalla tai toisella. Vaikka peli monesti tuntuukin yrittävän vähän liikaa ja jää aika suppeanoloiseksi kokonaisuudeksi, niin se kertoo Final Fantasy VII:n Midgar osuuden tarinan, erinomaisesti ja uudella tavalla.

 

+ Final Fantasy tunnelma

+ Paljon tuttuja, todella hyviä, hahmoja

+ Paljon uutta sisältöä

+ Graafinen ulkoasu

+ Toiminta ja oikeaan suuntaan viety taistelusysteemi

 

- Suoraviivainen

- Tuntuu paikoin aika lyhyeltä/suppealta

- Jää kesken

- Red XIII:n suppea käyttö

 

Arvosana: 8,1

 

Mahtava