Kun tämä on se 100. Sattumia koonti (toivoen ettei ole laskut mennyt jossakin kohtaa sekaisin), niin kovasti miettii jotakin erityistä, mutta ei vain meinaa keksiä mitään. Lopulta itse päädyin vain ottamaan pelin joka paikasta jossa pelejä pelaan ja kokoamaan niistä yhteen jotakin.
Ei missään nyt niin erityisessä järjestyksessä kun paikkoja mistä pelejä löytyy on aika paljon. Mitään tiettyä genreäkään ei ole valittu vaan nyt on poimittu peli sieltä ja toinen täältä ja katsottu että mitä siitä saisi irti. Tai mikä nyt on mahdollisesti osunut kohdalle.
PS5, PS4, PS3
PS Plus
Steam
Epic
GoG
...
Hyvät ideat jäävät täysin surkean suunnittelun jalkoihin
Asterix ja Obelix: Sankarit
Kirjasto
Asterix & Obelix Heroes
Asterix on todella tuttu aihe sarjakuvista, animaatioelokuvista ja useista peleistä joista kaikki ovat olleet todella vaihtelevalla laadulla toteutettuja. Sarjakuvat nyt ovat laadukkaan tasaisia, mutta animaatioissa on muutamia parempia ja muutamia huonompia. Peleissä, ero on todella merkittävä sillä siinä missä vaikkapa Asterix & Obelix: Slap them All! oli yllättävän mielekästä beat em up mättöä. On Heroes peli, josta olisi varmasti saanut paljon paremmankin.
Heikosti kerrottuja tarinoita todella epäreilussa ja turhauttavassa pelissä
A&O Heroes yhdistää korttipelien ja lautapelin, mikä on itsessään oitis aika kiinnosta idea. Yleinen toteutus antaa osviittaa siitä, että pelissä on menty monella tavalla halvemman kautta, mutta kyllä peli vaikuttaa nopeasti aika lupaavalta ja hyvää tahtia kehittyvältä peliltä. Mutta sanotaan nyt samantien se yksi asia, mikä rikkoo tämän kokonaisuuden täysin, sillä se nyppii todella todella paljon ja pilaa pelin aivan täysin. Tämä peli ei osaa toteuttaa vaikeustasoa, yhtään hyvin. About puolessa välissä peliä, pelin vaikeustaso pomppaa merkittävästi ja vieläpä sillä todella rasittavalla tavalla jossa viholliset saavat äkkiä valtavan määrän efektihyökkäyksiä jotka tekevät pelistä oitis merkittävästi vaikeamman ja sitä vain korostaa se, koska pelissä on niin rajallista se, miten pelaaja voi käyttää resurssejaan hyväksi. Nyt kun tämä on sanottu, niin avataan hieman sitä, millainen peli oikeasti on.
Pelissä käydään läpi useampi Asterix tarina, todella halvalla, pääasiassa tekstillä ja muutamilla still kuva tyylisillä hahmokuvilla jossa tietty hahmo näkyy hetken, kun hän puhuu. Tarinallisesti tästä ei saa irti yhtään mitään, joten jos nämä tarinat haluaa kokea, kannattaa suosiolla lukea niitä sarjakuvia, ne ovat edelleen todella hyviä. Ainoa mitä tämä peli oikeasti tarjoaa on pakanrakenteluopohjaista toimintaa, mutta edes sitä pelissä ei ole osattu tehdä kestävällä metodilla. Tämä peli ei todellakaan ole mikään Slay the Spire, sillä siinä pelissä haaste oli tehty erittäin hyvin. Peli oli siis vaikea, mutta pelaajalla oli vaihtoehtoja ja yleinen rakenne tuki tätä ratkaisumallia. Asterixissa ongelmana on se, että niitä heikennyksiä on paljon enemmän kuin vahvennuksia. Koska pelaaja ei käyttää kaikki saatavilla olevia resursseja, tulee pelistä nopeasti sellainen, että se tuntuu olevan merkittävästi kallistettu pelin eduksi ja pelaajan suureksi haitaksi.
Pelillä on tarjottavaa niin kauan kun pelaaminen on hauskaa ja pelaaminen on hauskaa, niin kauan kun se on reilua. Pelissä on valtava määrä avattia hahmoja aina kylän sankareista, muiden maiden valikoituihin sankareihin. Pelattavaa on muutenkin valtavat määrät sillä peli jakautuu runsaaseen kouralliseen tarinoita, joista jokainen vajaaseen pariin kouralliseen kenttiä. Yhtä kenttää voi pelata uudestaan ja uudestaan eri reittejä pitkin ja hahmoja voimistaen, mikä on lähemmäs pakollista jos haluaa selvitä tulevista, paljon vaikeammista kentistä. Ongelmallista tässä on se, että peli ei ole tehty erityisen nopeaksi, mikä johtaa siihen että kun samaa kenttää on pelannut useamman kerran, samoja taisteluja käydän, on tilanne monesti se, että hahmojen tuulettaminen tai korttien pelaaminen, milloin milläkin eleellisellä animaatiolla alkaa tuntua todella hitaalta ja hidastaa peliä entisestään. Hahmo kehittyvät todella hitaasti, mikä vain lisää peliin keinotekoista pituutta.
Puhtaasti toteutuksessakaan peli ei nyt pisteitä vedä ja tuntuu että tämä pitäisi olla jokin älypuhelinpeli käyttöliittymän vuoksi. Se on viiveellinen, näppäinasettelu ei ole se paras mahdollinen ja monesti tuntuu että peli ei edes toimi kunnolla koska tietyt animaatiot ja vastaavat joko alkavat viivellisesti, tai ne on muuten vain koodattu niin puolivillaisesti, että peli tuntuu siltä, että kaikki komennot eivät vain mene suoraan läpi.
Kortti peli yhdistettynä lautapeliin
Ensimmäinen vaihe on pakanrakennus. Taistelijoilla on oma pakka jossa on 30 korttia joista osa hyökkäyskortteja, osa puolustuskortteja, osa parannuskortteja ja sitten erikoiskortteja. Sama myös tukihahmolla, mutta pakka on vain 15 korttia. Pakasta vedetään aina satunnaisia kortteja ja tietyt kortit maksavat tietyn määrän energiaa, eli kädestä voi pelata yhden kortin ja käyttää kaiken energian, tai useamman kortin, jakaen energian. Taistelussa on neljä hahmoa joista kolme on kentällä, taisteluosassa ja jos kaikki kaatuvat, peli on ohi. Jotkut hahmot, kuten Asterix, ovat taistelijoita, eli pääasiassa hyviä vahingon tuottajia. Toiset hahmot, kuten Obelix, ovat puolustajia, eli yleensä kestävämpiä kuin toiset. Sitten on parantajia, kuten Idefix. Nämä roolit määrittävät hahmojen ominaisuuksia ja paikkoja kentällä, mutta tästä ei ole otettu erityisen paljoa irti, koska monesti viholliset voivat iskeä ketä vain, paitsi tukihahmoa, joka pääasiassa voimistaa omia hahmoja, tai heikentää vihollishahmoja, kuten Akvavitix. Pelin edetessä saa parempia kortteja ja taktinen pakanrakentaminen helpottaa peliä merkittävästi. Mutta myös pelattavat hahmot kehittyvät ja vahvistuvat mitä enemmän heitä käyttää. Pelihahmoilla on elinvoima ja moraali, joista jälkimmäinen on selvä keinotekoinen haittaefekti, joka vähentää pelihahmon korttien voimaa ja kuluu haittakorteilla erittäin äkkiä.
Seuraava vaihe on se varsinainen peli, jossa on kaksi erilaista osaa. Ensimmäinen osa peliä on pelilautaosa jossa on lähtöpiste ja pomotaistelu, elikkä loppupiste. Siinä välissä on vaihteleva määrä erilaisia vihollisia, esteitä, hahmoruutuja, aarrearkkuja ja leirinuotioita. Vihollisruudussa taistellaan erilaisia viholliskokoonpanoja vastaan. Perustasoisia vihollisia ja sitten vaikeampia vihollisia. Esteet voi usein poista jos ryhmässä on hahmo, jolla on tietty taito ja vieläpä tarpeeksi hyvällä tasolla. Näitä voivat olla voima, älykkyys tai ketteryys ja niitä on todella paljon, eikä näitä etukäteen vain voi tietää. Monesti esteiden takana on jonkinlainen oikotie vaarojen ohi, tai reitti hahmokohtaisiin ruutuihin. Näissä tarvitaan tietty hahmo, tietyllä tasolla, osaksi ryhmää, että kyseinen ruutu toimii. Yleensä efekti on sama kuin aarrearkuissa, eli iso liuta resursseja tai hahmojen voimistuskortteja. Isommat aarrearkut pitävät sisällään enemmän ja parempia tarvikkeita. Tämä metodi kannustaa pelaamaan samaa kenttää uudestaan ja uudestaan, koska kentissä on useampi reitti ja kun yhden polun, kaikki vaihtoehtoisen polun ruudut ovat saavuttamattomissa. Leiriruuduissa voi käyttää erilaisia resursseja tai parantaa ryhmän elinvoimaa tai moraalia. Näitä voi tehdä vain yhden, mikä on yksi iso syy, miksi peli on jo puolen välin aikaan, turhauttavan vaikea.
Toinen vaihe on se varsinainen korttipeli, joka on varsinkin aluksi, todella hauskaa ja kantaisi vaikka koko pelin loppuun asti, jos vaikeus osattaisiin suhteuttaa peliin. Punaiset kortit ovat hyökkäyskortteja ja tekevät tietyn määrän vahinkoa, tietyllä tavalla. Osa kaikkiin vihollisiin, mutta valtaosa yhteen viholliseen. Jotkut efetktit taas tapahtuvat myöhemmin, tehden vahinkoa. Myös haittakortteja on, jotka vähentävät tiettyjä ominaisuuksia, tai hyötykortteja, jotka lisäävät ominaisuuksia. Tukikortit vahvistavat hahmoja ja parannuskortit parantavat. Monet näistä ovat kuitenkin todella tehottomia, kun taas vihollisten omat todella tehokkaita. Viholliset saavat helposti 10 panssaria, kun taas pelaajalla 5, on se tyypillinen määrä. Tämä on oitis kallistuttu pelaajan haitaksi, mutta täysin hoidettavissa. Statushaitat tekevät pelistä sitten rasittavan kun pelaaja ei pysty hyökkäämään, tai ei vain osu. Tämä yhdistettynä siihen että pelaaja ei pysty tekemään vastaavaa ja vihollisten hyökkäysvoima on nopeasti niin korkea, että pelistä tulee todella epäreilu ja keinotekoisen vaikea.
Pelkästään puhtaiden pelillisesti ideaoiden kautta pelissä olisi paljon mahdollisuuksia ja tätä olisi oikeasti kiva pelata. Mutta tapa jolla peli pyrkii rytmittämään haastetta, on nopeasti niin epäreilu, niin turhauttava ja niin raivostuttavan kyseenalaisesti toteutettu, että tietyssä pisteessä, se menee niin reilusti yli laidan että pelin pelaaminen ei vain ole enää siedettävää kohtuuden rajoissa, vaan ainoastaan silloin, jos oikeasti jaksaa upottaa aikaa todella aivosoluja tappavaan farmaamiseen, joka ei ole enää tyydyttävää eikä tarjoa oikeastaan mitään palkintoja, jos vaivan jaksaa syystä tai toisesta lopulta nähdä.
Yhteenveto
Asterix & Obelix Heroes on idealtaan ihan ok, toteutukseltaan, valtava pettymys joka tekee niin monta heikko pelisuunnitteluratkaisua, että voidaan puhua suoraan suunnitteluvirheistä joiden kautta ihan hyvin alkava ja kehittyvä peli muuttuu turhauttavaksi pakkopullaksi jossa varmasti pääsisi aina eteenpäin, jos vain jaksaa harrastaa toistoa kyllästymiseen asti, jotta selviää monista todella epäreiluista vaikeuspiikeistä ja suoraan huonoista valinnoista. Tarinankerronnassa on menty pitkälti sitä halvinta reittiä, mikä ei lisää uskoa kokonaisuuteen.
+ Paljon tuttuja ja vähemmän tuttuja hahmoja
+ Korttipeli ja lautapeli yhdistelmä
+/- Paljon pelattavaa
- Halpa tarinankerronta
- Paljon hidastetita ja toistoa
- Suoraan epäreilut haasteratkaisut
Arvosana: 3,0
Pettymys
Outo nimi valjakkopelille, mutta menköön
Punainen Lyhty
Steam
The Red Lanter
Peli tuo oitis mieleen Dog Sled Sagan, mutta ensimmäisessä persoonassa. Pelattavuudessa ja genressä nämä ovat kuin todella erilaiset pelit, vaikka niiden asetelmassa paljon samaa onkin, kun pelaaja ryhtyy valjakkoajajaksi ja kokoaa oman koiravaljakon.
Villi erämää odottaa
Pelaaja on elämän kolhima, aloitteleva valjakkoajaja, musher, joka yhdessä koiransa kanssa alkaa koota yhteen rekikoirajoukkoa, tarkoituksena lopulta kisata niillä. Koirien valitseminen on ensimmäinen osa kokonaisuutta ja siihen on saatu ihan hyvin painoa, sillä pelaajan ei tarvitse valita ensimmäistä vastaan tulevaa, mutta riskinä on sitten, että viimeinen mahdollinen, ei välttämättä miellytäkään, tosin, kaikilla koirilla on puolensa. Kun koirat on valittu, alkaa se varsinainen peli jossa valjakko lähtee matkustamaan Alaskan villiin luontoon, ensimmäisenä pysäkkinä mökki erämaassa, jonka tunnistaa punaisesta lyhdystä. Matkan varrella tulee vastaan yksi jos toinenkin tapahtuma, jotka haastavat ja koettelevat pelaajaa, mutta saattavat myös tarjota vähemmän haastavia kokemuksia. Lopulta alkaa tuntua, että todellinen haaste onkin selvitä mökille asti, sillä kun pelaaja "kuolee", onkin se kaikki vai ajatusleikkiä ja päähenkilö suunnittelee matkaansa ja epäonnistuneet yritykset ovat enemmänkin painajaisia siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen ja jokaisen tälläisen jälkeen, hän varustautuu seuraavaan yritykseen hieman paremmin.
Yksi iso osa kokonaisuutta on puhtaasti sen rauhallisessa tunnelmassa, vaikka mukana on jatkuva kuluttava puoli kun pelihahmon ja koirien kestävyys on jatkuvalla koetuksella. Tämä välittyy nälkänä/väsymyksenä, jota täytyy ajoittain tyydyttää ja siihen tarvitaan ruokaa, jota saadaan metsästämällä, johon kuluu luoteja. Haavat tarvitsevat hoitoa ja tuli tarvitsee sytykkeitä. Kuluvat resurssit ovat merkittävä osa pelin selviytymissysteemi erämaassa jossa oikeastaan mitään ei saa ilmaiseksi. Yhteen jos toiseenkin puoleen kokonaisuutta löytyy helpotuksia, jos uskaltaa tutkia ympäristöön, silläkin uhalla, että kohtaa loppunsa. Reitin varrella olevat tapahtumat ovat pelin todellinen suola ja osan opettelu on erittäin hyödyllistä, jotta saa kaiken edun irti kokonaisuudesta. Karibuja metsästämällä saa lihaa, joka toimii ruokana sekä pelaajalle että tämän koirille. Majavan järsimästä puusta saa sytykkeitä ja majava toimii myös ruokana. Mökki tien varrella voi pitää sisällään monia mahdollisuuksia, tai uhkia ja uhista puhuttaessa, on hyvä muistaa että villissä luonnossa on myös oikeita vaaroja, kuten susia.
Selviytymisretki koiravaljakon voimin
Pelin rakenne ei ole ihan sitä tasoa jossa on selvä kartta johon merkattuna erilaisilla symboleilla että mitä matkan varrella on ja pelaaja sitten valitsee että minkä tapahtuman haluaa kokea. Kartta pelissä siis on, mutta se on osviittaa antava ja tapahtumat tulevat vastaan siinä hetkessä kun ne tapahtuvat ja pelaaja sitten päättää että haluaako ottaa osaa niihin, vai ei. Kartta osoittaa sen, että millaista maastoa pelaaja kohtaa ja tietyissä maastoissa on tiettyjä asioita ja samalla aikaa, tietyissä maastoissa, tietyt asiat puuttuvat ja kummassakin hyvät ja huonot puolensa. Koirat väsyvät jokaisen virstanpylvään jälkeen vähän enemmän ja pelaajan nälkä kasvaa, mikä pakottaa lopulta ottamaan lepoa ja syömään, jolloin resurssienhallinta todellakin korostuu. Reittiä on rytmitetty oikein hyvin ja vaikka pelissä on useita satunnaisuustekijöitä, niin peli ei tunnu missään kohtaa erityisen vaikealta, mutta se on helposti häämäävää, koska vastaan voi tulla myös aivan selkeitä äkkikuolemakohtiakin, jotka tulevat kaikenlisäksi aivan puun tai kiven takaa. Koska resursseja on alussa todella rajallisesti, on varovainen lähestymistapa suositeltavaa, mutta todennäköistä on että ensimmäisellä yrityksellä pelissä ei pärjää, jos sokkona lähtee liikkeelle. Pelaaja voi menettää koiriaan, jos ei ruoki niitä ja hoitamattomat haavat ovat myös ongelmallisia. Ilman luoteja ei tietenkään myös metsästetä ja ilman sytykkeitä ei valmisteta ruokaa. Aluksi.
Tässäkään mielessä kokonaisuus ei ole täysin armoton, sillä pelissä on tietty roguelike tyylinen vivahde, jossa koko matkan voi aloittaa alusta ja suuremmalla määrällä resursseja, jossa pelaaja on tavallaan oppinut varautumaan paremmin edellisen yrityksensä jälkeen. Jos koirien menettäminen tuntuu liian raastavalta osalta, niin sen voi myös ottaa pois käytöstä, mutta tämä yksi lisä on niitä, joka tuo peliin tiettyä todellisuudentuntua, jossa pelaajan on pidettävä hyvää huolta koiristaan ja muistettava huomioida niiden tarpeitakin. Sanotaan että itse olisin kaivannut tähän enemmän sellaista panostusta jossa koirien erot olisivat vielä suurempia vaikuttaisivat useampiin asioihin kokonaisuudessa. Plussaa olisi myös ollut se, että pelaaja olisi voinut XCOM tyyliin kustomoida koiriaan enemmän ja mahdollisesti nimetä ne kokonaan itse, kuten Dog Sled Sagassa, jolloin kiintymys aivan omia koiria kohtaan olisi ollut suurempi. Kyllähän näihinkin koiriin kiintyy hieman, kun oppii tuntemaan heidät, mutta tämä on yksi osa, joka olisi kaivannut enemmän syvyyttä, jonka kautta olisi saatu mukaan enemmän mahdollisuuksia.
Yhteenveto
Red Lantern on kivan näköinen peli ja ideassa on puolensa. Pelattavuus on mukavan simppeli, kuten pelikin, mutta siinä on useita aika epäreiluja osia jotka ovat joko selkeitä äkkiuolemia, tai pelkkää ajanhaaskausta. Kokonaisuudessa on jokusia muuttujia, mutta peli pysyy melko simppelinä, joskin samaan aikaan yllättävän vaativana sen rentoon ulkoasuun ja asetelmaan verrattuna. Se on pohjimmiltaan roguelike, ja erittäin hyvin tehty sellainen, vähän omanlaisemmalla ideallaan.
+ Koirat
+ Alaskan luonto
- Melko epäreilut tuurielementit
- Koiriin olisi voitu panostaa enemmän
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Luolatarina +
Epic Games
Cave Story+
Yksi niitä pelejä josta on kuullut paljon ilman että on peliä isommin edes pelannut ja jota on pidetty monien indiepelien esikuvana. Se on yhden miehen tekemä peli, todella kehuttu ja yleisesti erittäin onnistuneesti toteutettu metroidvania, todella mielekkäällä toiminnalla ja hyvällä ulkoasulla.
Alas kaninkolosta ja suoraan ihmemaahan
Pelaajalle ei kerrota alussa erityisen paljoa. Pelaaja ohjaa lippispäivästä robottipoikaa, joku voisi aivan hyvin olla Red Pokemonista, mutta Pokemonien sijaan hän kerää aseita. Pelaaja on jossakin luolassa ja tutkiessaan sitä, hän päätyy syvemmälle ja saapuu erikoiseen maailmaan jossa koiramaiset eläimet elävät ja jättiläismäinen paahdin tuntuu seuraavaan pelaajaa, samalla kun pelaaja auttaa paikallisia milloin missäkin asioissa. Hiljalleen seikkailu kehittyy ja vivahteita löytyy useampaan NES peliin, mutta pelin oma identiteetti myös löytyy sieltä aika hyvin.
Cave Story ei siis tarinallisesti ole ehkä se kaikista mukaansatempaavin, mutta tarina on olemassa, se pitää pyörät pyörimässä ja mukana on jokunen todella hyvin tehty hahmokin. Piirrosjälki hahmojen puhuessa on hienon näköistä ja tälläinen NES, tai peräti SNES peleihin viittava pikseligrafiikka on ihan kivan näköistä. Tunnelma, maailmanrakennus ja tälläiset asiat eivät nyt suoraan ole huonoja, mutta ne ovat hivenen tylsiä, joten ei tätä peliä nyt niiden vuoksi pelaa. Mutta ne toimivat näyttämönä hyvin. Musiikit, luovat todella retroa fiilistä kokonaisuuteen. Nopeatempoiset kappaleet etenkin toimivat todella hyvin. Monien tämän pelin ratkaisujen kautta tulee todella vahvasti mieleen Undertale, joka on siis ilmestynyt paljon tämän pelin jälkeen ja jolle tämä on ollut varmasti aika iso esikuva. Hyvä niin, sillä indiepeleissä on paljon mahdollisuuksia, mutta myös uhkiakin löytyy.
Cave Story on merkittävä peli pääasiassa siksi, että se on yksi niitä indiepelejä, joka todella nosti termiä yleiseen tietoon ja enemmän tai vähemmän herätti kiinnostusta niitä kohtaan internetaikakaudella, kun saatavilla paikkoja, jossa tälläiset pelit pääsivät isompaan jakeluun. 2010 luvulla indiepelien määrä lähti valtavaan nousuun ja nykyään niiden määrä ei ole hiipumussa. Cave Story ei ole millään tavalla ensimmäinen indiepeli, se on Spacewar, mutta se on indiepelien joukossa yksi niitä, joka on lisännyt ymmärrystä kehitystä kohtaan, prosessia kohtaan ja koko kulttuuuria kohtaan yhdessä Runescapen ja Braidin kanssa. Kyllähän taaksepäin mentäessä löytyy useampi peli, jotka ovat pienen porukan, tai yhden ihmisen tekemiä, kuten Another World (ei erityisen hyvä peli, mutta jäänyt mieleen).
Nopeatempoista ja monipuolista räiskintää
Pelaaminen on se juttu mikä kannattelee kokonaisuutta. Sanotaan se yksi tietty heikkous heti alta pois että voidaan keskittyä positiivisiin puoliin. Ohjattavuus on paikoin todella kulmikas. Tasohyppelyä vaativimmissa paikoissa sen huomaa alusta asti. Kohdissa joissa ei ole vaaraa kuolla tai joutua kiipeämään pitkää matkaa, tämä ei ole iso ongelma, mutta kun pitäisi onnistua tekemään tasohyppelyä vaativimmissa tilanteissa, ohjattavuus ei selvästikään ole se paras mahdollinen. Räiskinnässä, se toimii merkittävästi paremmin jolloin hyppiminen ja ampuminen toimivat molemmat erittäin hyvin. Vihollisia on monenlaisia, osa paljon muita aggeressiivisempia ja osalla vähän enemmän pitkän kantaman hyökkäyksiä kuin toisilla. Haasteellisesti viholliset kehittyvät hyvää tahtia ja uusilla aseilla kokonaisuuteen saadaan lisää muuttujia.
Aseet ovat se asia, mikä todella tekee tästä niin hyvän ja tapa, jolla ne kehittyvät. Ensin on pistooli ja tappamalla vihollisia, saa tehosteita, jolla pistoolista tulee todella vahva ase, hyvä perusase, sillä siinä on loputtomat ammukset, hyvä tulinopeus ja mukava kantama. Sitten saadaan ohjuksia, jotka ovat rajallisia, mutta tasolla kolme, niitä ammutaan kerralla valtava määrä, mikä syö ammukset nopeasti, mutta tekee valtavasti vahinkoa. Aseita tulee lisää hyvään tahtiin ja jokaista on kiinnostavaa kokeilla ja suotavaa kehittää. Mikäli pelaaja ottaa vahinkoa, ase menettää tehoaa, samalla tavalla kuin pelihahmo elinvoimaansa, mikä hieman syö mielenkiintoa käyttää tiettyjä aseita jos ei ole pakko mutta vihollisia on monesti niin paljon, että aseet saa aika nopeasti kehitettyä takaisin korkeammalle tasolle.
Pelin tekeminen on nopeasti melko itseääntoistavaa. Ammuskelussa tämä ei ole mikään ongelma, se on pysyy hauskana mutta monesti etenemiseksi pelaajan täytyy harrastaa jatkuvaa esineiden hakemista mikä alkaa muuttua nopeasti aika tylsäksi kun ensin mennään paikasta A paikkaan B ja takaisin, sitten A:sta C:hen ja takasin ja sitä rataa. Pelissä saa käyttöönsä lisää varusteita jotka paikoin nopeuttavat etenemistä ja helpottavat tiettyihin paikkoihin pääsemistä, mutta tässä tulee vastaan se ongelma, että koska aseiden taso laskee jos pelaaja ottaa osumaa, alkaa tiettyijen tarvikkeiden käyttöä rajoittaa, ettei tarvitse sitten taas käyttää aikaa niiden uudelleenvahvistamiseen.
Yhteenveto
Cave Story+ on hyvä indiepeli. Se on rytmitetty hyvin ja kehittyy sopivan vikkelästi. Graafisesti peli on vaatimaton mutta tyyli, tarinaa myöten on mukavan rento. Pelattavuus on todella retroa NES/SNES tyylistä pelattavaa metroidvania otteella joka ei kuitenkaan ole vaikeudessa kyseisen ajan tasoa. Yleisesti peli toimii hyvin, tarjoaa mukavasti pelattavaa ja varsinkin toiminta on hyvällä tasolla. Vaikka tarina, asetelma ja päähahmo nyt eivät mitenkään erityisiltä tai iskeviltä tunnu ja pelin ohjattavuus tuntuu monesti hieman kulmikkaalta, niin kyllä tämä on pelihistoriallisesti sellainen peli, jolle kannattaa antaa mahdollisuus, edes kokeilumielessä.
+ Hyvin tehty toiminta
+ Mukavasti pelattavaa
- Tarina on vähän niin ja näin
- Samanlaiset tehtävät
Arvosana: 6,2
Hyvä
Soul Calibur Viisi
PlayStation 3
Soul Calibur V
Yksi monista sarjan peleistä ja harmillisesti, yksi niitä heikoimpia tekeleitä. Tämä on erityisen anteeksiantamatonta, koska kyseessä on loppuviimeksi aika myöhäinen osa sarjaa ja vaikka peli on numeroidusti viitonen, niin useampi peli löytyy ja tässä kohtaa olisi pitänyt tietää jo paljon paremmin että mikä toimii ja mikä ei.
Uudet sankarit vanhojen legendojen joukossa.
Soul Calibur on se pelisarja, joka on tappelupelien suurmestari. Se on toiminnassa vakuuttanut uudestaan ja uudestaan, sillä on yksi parhaita hahmovalikoimia ja monet pelit ovat tarjonneet erinomaisia pelitiloja perustappelun tai turnauksen kylkiäiseksi, puhumattakaan että vierailevina tähtinä ovat olleet sekä Darth Vader, Geralt of Rivia että Spawn. Omina hahmoina löytyy niin hirviömäistä Nightmarea, seksikästä Ivy Valentinea, ritarimaista Siegfriediä, vähän erikoisempaa Voldoa, samurai Mitsurugia ja tämän sarjan Harley Quinn, Tira. Vierailevana tähtenä on tällä kertaa Assassin's Creed sarjasra tuttu Ezio.
Pelissä on varsinainen tarinatilakin, joka on toteutettu vaihtelevalla menestyksellä. Aika on kulunut merkittävästi eteenpäin ja aivan uutena hahmona, tarinan päähenkilönä toimii Patroklos, joka on aiemmissa sarjan peleissä olleen Sophitian poika. Hahmona, hän on melko tylsä, todella tavanomainen nuori sankarihahmo joka ei juurikaan tuo mukanaan mitään mullistavaa, tai edes sarjan tasolla uutta sisältöä. Tarinaan linkittyvät niin hänen sisarensa Pyrrha, kuin molemmat legendaariset miekat. Taisteluissa otetaan yhteen monia sarjan veteraaneja vastaan, mutta loppuhuipennus ei juuri toimi sillä Elysium, ei ole mitään verrattuna vaikkapa Infernoon, tai Abyssiin. Puhumattakaan että hän on todella halpamainen pomovihollinen. Inferno on siis hyvin vaikea pomovihollinen, mutta monien tappelupelipääroistojen joukossa, hän on yllättävän hyvin tasapainoitettu. Elysium ei ole.
Tapa jolla pelissä tarinaa kerrotaan, on selvää taantumaa, vaikka Soul Calibur III:sta, jossa animaatiopätkiä oli todella mukavasti. Nyt valtaosa kerrotaan ikään kuin satunnaisina kuvituksina kirjan sivuilla. Välillä nähdään myös liikkuvaa kuvaa, mutta tämä peli ei tällä saralla mitään pisteitä revi. Paitsi siitä, että pätkät on kuitenkin ääninäytelty, mikä on todella suuri plussaa, sillä SC6, ei tee edes sitä vähää, vaan menee tarinankerronnassa vielä laiskempaan suuntaan mitä tämä peli. Mutta kertoo yleisesti paremman tarinan ja suuremmalla määrällä lisätekemistä.
Mahtavan sarjan mahdollisesti huonoin osa
Lisätekeminen onkin se, mikä todella tekee tästä pelistä niin huonon. Pelaaminen toimii, vaikka se voisi olla paljon parempikin. Soul Calibur IV tuntuu pelattavuudessa paremmalta kuin tämä ja se on vanhempi peli, joten konsolista se ei ole kiinni, kummatkin ovat PS3 pelejä. Pelattavuudessa tuntuu että erilaisia liikkeitä ei ole saatu aseteltua toimivaksi kokonaisuudeksi kovinkaan monen uuden hahmon kanssa sillä Patroklos ei ole erityisen hyvä ja uusi hahmo Z.W.E.I ei myöskään toimi erityisen hyvin, vaikka hänellä olisi kiinnostaa pelata. Tälläisissä peleissä on tietysti aina se opettelukäyrä, mutta sen verran monta peliä olen sarjasta pelannut, että näihin pääsee usein aika nopeasti sisään, mutta tässä pelissä se ote ei vain ole niin vahva kuin aiemmin ja myöhemmin.
Pelitiloja, ei tässä pelissä ole juuri nimeksikään. Tarina tila löytyy ja kaksintaistelu, mutta muutoin peli nojaa lähes kokonaan nettipelaamiseen, mikä ei ole erityisen hyvä puoli tässä kokonaisuudessa. Tämä on sellainen osa jonka vuoksi SC5 tuntuu siltä osalta sarjaa, jossa on pyritty menemään sen hetkisten isojen juttujen perässä ja kaikki muu on uhattu sen edessä. Tälläiset pelit todellakin vähentävät uskoa pelisarjaan joka on monesti vakuuttanut. Jopa Broken Destiny, jota kohtaan ei merkittävää uskoa ollut, toimi ihan hyvin ja vanhemmatkin pelit sarjassa ovat oikein hyviä omalla aikakaudellaan, vaikka niitä nykyään onkin haastavaa pelata nautiskellen.
Yhteenveto
Soul Calibur V on yksi selkeimpiä pettymyksiä sarjassa. Se ei ole hahmovalikoimaltaan huono peli ja peruspelattavuudessa on paljon tuttuja ratkaisuja. Mutta tarinatilassa näkyy että oikoteitä on tehty, sillä animaatioita selvästi vältellään, mutta ainakin ääninäyttelyä löytyy. Tarina tosin ei vaikuta juuri ollenkaan. Suurin heikkous on kuitenkin pelattavuudessa ja siinäkin suunnittelutasolla sillä erilaiset liikkeet, etenkin superliikkeet eivät vain toimi erityisen hyvin ja tähän verrattuna, Soul Calibur VI, on valtava parannaus.
+ Hyvä hahmovalikoima
+ Todella erilaisen tuntuiset hahmot
- Tarinatila jättää kylmäksi
- Ei juuri mitään extroja tai pelitiloja
Arvosana: 5,0
Välimallia
Tiedonkeruuta avaruusasemalla
Tacoma: Avaruusaseman tallenteet
PlayStation Plus: Premium
Tacoma
Tätä tuli aloitettu ensin kokeilumielessä, kun poistuu piakkoin PS Plussasta, mutta koska peli on sen verran suppea, että siihen ei paljoa aikaa uppoa, tuli kokonaisuus katsoa sitten loppuun asti ja platinakin tuli saavutettua. Tacoma on peli jossa ei ole kiirettä ja joka pitää kaiken sopivan suppeana, että se ei ehdi muuttua puuduttavaksi ennen kuin loppu koittaa.
Alkaa lupaavasti, etenee verkkaisesti, kestää sopivasti
Tacoma alkaa tyylitellysti kun päähenkilö Amy Ferrierin alus telakoituu avaruusasema Tacomalle. Amy jättää oman aluksensa veikeältä kuullostavan tekoälyn Minnien odottamaan kun hän itse lähtee ottamaan selvää että mitä Tacomalla tapahtui ja tapaakin ensimmäiseksi Tacoman tekoälyn, nimeltä ODIN. Tämän enempää pelistä juuri tarvitsekaan tietää sillä kaikki muu tulee pelaajalle tiedoksi kun tämä tutkii alusta. Kaikki on ääninäytelty oikein hienosti, laajuudeltaan peli on todella hillitty joten montaa tuntia pelin läpäisyyn tuskin menee, ja tekeminen pelissä on aika simppeliä.
Pelistä tulee eniten mieleen Fort Solis, jos itse pelasin kokeiluversiota ja jonka veikkaan jossakin kohtaa varmasti tulevan osaksi PS Plussan valikoimaa. Siinäkin pelissä lähdetään ottaa selvää että Fort Solisissa tapahtui. Näiden kahden pelin ideassa on paljon samaa, mutta siinä missä Fort Solis alkaa vaikuttaa tietyssä vaiheessa hieman kauhutunnelmaiselta, ei samaa tapahdu tämän pelin kanssa ja koska Tacoman yleinen pelattavuus on lähinnä tutkimista ja pienimuotoista pulmanratkontaa, vaikuttaa kauhuelementtien läsnä olo oitis olemattomalta ja todella epätodennäköiseltä. Tacoma panostaa enemmän tarinan rakentamiseen ja vaikka se ei erityisen kiinnostava olekaan, niin ainakin se on toteutettu siten, että pääkohdat kuuluu puheena, vaikka kaikki sivukohdat pitääkin lukea. Siinä kohtaa kun Fort Solis alkaa näyttää todellisen puolensa, Tacoma alkaa jo loppua.
Pelissä on jonkin verran oheistekemistä, pääasiassa tropheja ajatellan, mutta niitä on loppuviimeksi aika vähän. Asema koostuu kolmesta isommasta tutkittavasta alueesta, jotka jakaantuvat jokainen kahteen pienenpään alueeseen, jotka ovat melko suppeita, mutta paikoitellen aika täyteen laitettuja joten aina on jotakin löydettävää. Lisähaasteena ovat monet lukot, joihin tarvitsee löytää koodi, että ne saa auki, mikä tuo hieman pulmanratkontaa kokonaisuuteen.
Tylsä ja epävakaa pelata
Tacoman varsinaiset heikkoudet tulevat pääasiassa siitä, että peli on aika tylsä. Pelaamisessa pelaaja avaa aseman tallenteet, jotka välittyvät hänelle hologrammeina jotka liikkuvat ja puhuvat siten, miten miehistö teki tapahtumahetkellä. Pelaaja voi kelata tätä aikajanaa eteen- ja taaksepäin todella vapaasti ja tutkia jokaista aluetta samalla aikaa. Ideana on löytää tietyt avainkohdat aikajanalta jossa tiettyjen miehistönjäsenten tietoja voi avata. Näitä kohtia on paikasta riippuen muutama ja tutkimalla kaikki paikat jokaisessa sijainnissa, ne löytää melko helposti. Jos ei mitenkään muuten, niin seuraamalla jokaista värikoodattua miehistön jäsentä kunnes tälle avautuu jotakin, tai aikajana loppuu. Oheistekemisessä on muutamia satunnaisia juttuja, jotka ovat todella trophymiasen pikkutarkkoja, kuten koripallon pelaaminen, tai kaikkien kaikkien kissojen löytäminen. Mahdollista on myös vain katsella ympäriinsä ja tutkia että mitä kaikkea avaruusasemalta löytyy, jos se sattuu kiinnostamaan.
Merkittävästi ärsyttävämpi asia kokonaisuudessa on se, että peli on todella kaatumisherkkä ja tuntuu usein siltä, että se ei ole sieltä vakaimmasta päästä edes silloin, kun pelaaja saapuu alueelle, tai poistuu sieltä. Itselle peli kaatui useamman kerran juurikin tälläisissä kohdissa. Peli ei ole laaja, eikä monimutkainen, joten tuntuu hieman jopa oudolta että näin tavanomaista asiaa ei pelin tekemisessä ole saatu kuntoon.
Yhteenveto
Tacoma on ihan ok peli, se on hieman tylsä, sillä kyse on pääasiassa tutkimispelistä jossa kerätään tietoa ympäri avaruusasemaa kelaamalla aikajanaa oikeisiin paikkoihin. Ohessa on myös vähän vapaaehtoista kikkailua ja piiloon laitettuja tietoja. Pelaaminen on simppeliä ja toimii konsolillakin oikein hyvin. Ääninäyttely ei ole hassumpaa, eikä pelin ulkoasukaan. Tälläiseksi hitaammaksi tutkimuspeliksi, ei hullumpi. Mutta panin merkille että peli on aika altis kaatumisille ja useille kohdille, jossa se melkein kaatuu.
+ Sopivaksi suhteutettu koko
+ Ääninäyttely
+ Asetelma toimii
- Epävakaa
- Hidas liikkuminen ja paikasta toiseen vaihtaminen
- Tylsähkö
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
HP:n maailmassa tulee hulluksi
Lovecraftin kertomattomat tarinat
GoG Galaxy
Lovecraft's Untold Stories
Omalla kohdalla, tämä toimii jo pelkästään siksi, että Cthulhu mytologiasta saadaan niin paljon irti ja koska peli ei ole pelkkää hiiviskelyä ja pulmanratkontaa, se on kiinnostavampaa pelattavaa. Good old Games Galaxyssa on harvemmin tullut vastaan todella vakuuttavia pelejä, mutta tämä on ehdottomasti sellainen peli, joka on kiinnostavaa pelattavaa. Mutta siinä on myös omat heikkoutensa ja vielä ei olla saatu sellaista Cthulhu teemaista peliä, joka olisi puhtaasti tarinankerronnallinen, edes lievästi Telltale tyyliin.
Hulluus on yhden luetun kirjan päässä
Peli alkaa pienellä introlla, joka ääninäytelty, mutta tämän jälkeen, luettavaa tekstiä on todella paljon, mikä tekee tästä pelistä sellaisen PS1 aikakauden Final Fantasyn tai muun vastaavan ropen tyylisen kerronnallisen/tarinallisen kokonaisuuden. Sisällöltään peli on kuitenkin erittäin hyvällä tasolla ja monissa kohdissa peliä huomaa että tähän mytologiaan osataan uppoutua juuri oikealla tavalla. Paikoin peli kuin suoraan Cthulhu pöytäropen tyylinen kokonaisuus jossa on juuri oikeanlaisia pieniä ratkaisuja jotka vaikuttavat todella merkittävästi siihen, miten peli etenee ja kehittyy. Tällä asetelmalla pääsee jo todella pitkälle sillä vaikka tämän maailman, aiheen ja tyyliin mukaan tehtyjä pelejä onkin osunut kohdalle jokunen, niin Call of Cthulhu, ei ole pelimaailmassa vielä tarjonnut sellaista peliä, joka todella nappaisi mukaansa ja jota ehdottomasti suosittelisi kenelle vain. Tämäkään peli ei ole sellainen, mutta yritys on hyvä ja peli kannattaa pitää mielessä jos mytologia kiinnostaa.
Pelaaja ohjaa aluksi, aika tuttuun tapaan, yksityisetsivää joka haulikolla varustautuneena saapuu pahaenteiseen kartanoon jonka pelkkä pihaympäristö saa epäilemään että jotakin pahaa on tapahtunut, tai tapahtuu pian. Pelissä ei säästellä verta, kulttiasetelma on erittäin vahvasti läsnä ympäristöissä ja pian kimppuun tulevissa vihollisissa. Hirviöhahmojakin löytyy ja monenlaista tavaraa joka antaa osviittaa jostakin tätä maailmaa suuremmasta voimasta. Tämän asetelman hengessä sitten aletaan tutkia kartanoa, taistella vihollisia vastaan, varoa ansoja ja lukea erilaisia kirjoja, viestejä ja vastaavaa. Samalla Cthulhumainen puoli peliä nostaa oitis päätään. Vaikka pelissä on paljon sellaisia asioita jotka tutkia, niin alusta asti on hyvä pitää mielessä, että tässä maailmassa pelihahmon mielenterveys on pelimekaniikka siinä missä elinvoimakin. Tietyt asiat vähentävät sitä ja tietyt asiat lisäävät sitä. Hetkellinen linnun katselu voi rentouttaa, okkultismikäärön lukeminen rasittaa ja rorscach tyylisen kuvan katsominen voi vaikuttaa kumpaan suuntaan vain.
Pelin pikseligrafiikka on ihan kivan näköistä katseltavaa ja valikoissa on vähän enemmän panostusta ulkoasuun. Tälläinen todella retrovivahteinen ulkoasu toimii joskus paremmin ja joskus huonommin. Tämän pelin kanssa se ei ole suoraan huono asia, mutta ei se nyt erityisemmin mitään pisteitäkään kerää. Ääninäyttelyn puuttuminen on omalla kohdalla suurempi synti, kuin se miltä peli näyttää, koska tunnelmaa pystyy kertomaan aika hyvin aika primitiiviselläkin grafiikalla, kun ei pelkää esittää sitä groteskimpaakin tavaraa. Mutta pelin ns. Kansikuvan jälkeen ulkoasu on aika suuri pettymys, sillä kansikuvan perusteella pelistä saa enemmänkin tälläisen sarjakuvamaisen fiiliksen jossa ulkoasu on paljon kehittyneempää, mitä se lopulta on. Tästä syystä itse en isommin lämmennyt sille, miltä peli sitten pelatessa näyttää, koska odotukset olivat ehtineet nousta, mutta mikäli tämän puolen tietää etukäteen, niin samaa tuskin tapahtuu.
Resident Evil, mutta nopeatempoisempi
Pelistä tulee aika nopeasti mieleen se ihan ensimmäinen Resident Evil. Graafisesti pelit ovat todella erilaisia ja pelattavuudessa on merkittävät eroavaisuudet. Tämä peli on ohjattavuudessa merkittävästi parempi, simppelimpi, mutta huomioiden miten sysip*ska niiden ensimmäistä Ressojen ohjattavuus on, siitä pystyy helposti pistämään paremmaksi. Selviytymiskauhulla on osansa molemmissa, kuten myös yleisessä kauhutunnelmassa. Pulmanratkonnalla ja taistelulla on molemmilla roolinsa molemmissa peleissä ja kyllä LUS on peli josta tulee oitis RE1 mieleen, kun astuu sisään kartanoon ja alkaa edetä siellä. Pelaajalla on alusta asti käytössään haulikko, mutta vihollisia ei välittömästi käy kimppuun, mikä on tunnelmallisessa mielessä erittäin hyvä ratkaisu. Todennäköistä on jopa se, että pelaaja menettää mielenterveyttään, ennen elinvoimaansa.
Pulmanratkonnasta puhuttaessa, voidaan heti sanoa, että se ei ole kummassakaan pelissä sellainen hyvä asia. Se on, välttämätön paha joka tarjoaa jotakin tekemistä, pakottaa tutkimaan tapahtumapaikkaa erittäin tarkasti ja harkitsemaan mitä tekee ja milloin. Ressassa tavaraluettole on hyvin pieni, kun taas LUSissa pystyy kantamaan mukanaan aika paljon tavaraa ja pikavalikko on se, mikä on nopeasti täynnä. Monesti pulmanratkonnassa riittää että osaa yhdistää tietyt esineet oikeaan paikkaan, kun taas ensimmäiset RE sarjan pelit olivat paljon ankarampia ja monesti mentin yrityksen ja erehdyksen kautta.
Toiminta, onkin sitten aivan oma kokonaisuutensa, eikä se suoraan ole se asia, jota välittömästi haluaisi lisää, sillä tällä osa-alueella LUS on paikoin todella haastava peli. RE sarjan alkuvaiheilla toiminta oli suunnitelmallista, sitä piti vältellä ja se oli aika kömpelöä ja epätarkkaa, ei siis järin luetettavaa, puhumattakaan että ammukset olivat aina vähissä. LUS on erilainen, ammuksista ei ole pulaa ja ampuminen onnistuu hiiren avulla todella helposti. Se mikä tekee toiminnasta niin tukahduttavan vaikeaa ovat ne monet haittaefektit joita siitä monesti seuraa. Myrkytykseen täytyy käyttää vastamyrkkyjä ja verenvuotoon täytyy käyttää laastaria. Nämä ovat niitä tarvikkeita jotka tuntuvat olevan aina vähissä ja yksi osuma vihollisen aseesta aiheuttaa monesti verenvuodon. Se loppuu kyllä aikanaan, mutta imee nopeasti elinvoimasta ison palan.
Tarvikkeiden säännöstely on molemmille peleille yhteistä, mutta koska tässä pelissä niitä pystyy kantamaan kaikkia mukanaan, niin kyse on enemmänkin siitä että tarvitseeko jotakin käyttää, vai uskaltaako suunnata eteenpäin vaikka pelihahmo ei ole parhaassa mahdollisessa terässä. Tarvikkeiden kanssa ongelmalliseksi nousee sekin seikka, että kun niitä alkaa olla todella paljon, niin tavaraluetteloa tulee jatkuvasti plärättyä ja tavaroita järjesteltyä, ilman että se oikeasti auttaa, koska hyvin nopeasti niitä on taas liian vähän ja satunnaiset tavarat vain sekoittavat luetteloa. Tämä kaikki toimii kelvollisesti, mutta toiminnan suhteen tuntuu että helpoimmallakin vaikeusasteella, toiminta nopeasti tekee pelistä aika haastavan.
Yhteenveto
Lovecraft's Untold Stories istuu erinomaisesti HP Lovecraftin Cthulhu mytologiaan. Mielenterveys on iso osa pelattavaa hahmoa, kultisteja on joka paikassa, kuten myös monenlaisia hirvityksiä. Kulttiteema on vahvasti läsnä, kuten myös sellainen retro Resident Evil tyylinen pulmanratkonta, mikä on melko simppeliä ja peli ei ole erityisen monimutkainen. Pelin vaikeus on sitten kokonaan toinen juttu, sillä peli on hyvin haastava. Heikennyksiä on verenvuodosta myrkytykseen ja mielenterveyttäkin täytyy pitää silmällä. Peli olisi pärjännyt paremmin vähän hitaammalla aloituksella, mutta isona kokonaisuutena se on ehdottomasti pelaamisen arvoinen, jos vähänkin tämä mytologia kiinnostaa.
+ Cthulhu mytologian vahva läsnäolo
+ Verinen ja tyylikäs ulkoasu
+ Toiminnan ja pulmanratkonnan tasapainotus
- Todella paljon tavaraa
- Tarpeettoman vaikea
Arvosana: 7,0
Loistava
Pääarvio
Tässä tapauksessa valinta on jotakin sieltä, missä/millä pelaan eniten ja samalla aikaa se on jotakin, mistä ehdottomasti haluan kirjoittaa, mutta josta ei suoraan keksi tarpeeksi omaksi kokonaisuudekseen, tai paremminkin, jota ei ole pelannut tarpeeksi, että siitä voisi kertoa tarpeeksi.
Alan herää uudelleen
Alan Wake II
PlayStation Plus: Premium
Alan Wake 2
Ainoa syy miksi itse en peliä hankkinut, johtui siitä, että siitä oli saatavilla vain digitaalinen versio. Itse en ole erityisen suuri fania näiden versioiden kanssa joissa ei ole mitään fyysistä, vaikka itsellä niitäkin on. Tämä on ollut siinä hilkulla että ostaisinko kuitenkin. Kokeiluversion kautta peliin saa vähän ensikosketusta, joka voi monessa tapauksessa auttaa tekemään sen lopullisen päätöksen pelin hankinnasta. Remedyn kanssa laatuun voi kyllä luottaa, se on huomattu monta kertaa. Lisäksi kokeiluversio on vähän päälle kaksi tuntia, missä ajassa pelistä saa aika hyvin kiinni. Itse ehdin pelissä yhteispotrettiin Sami Järvin ja Ilkka Villin kanssa.
Kokeiluversion pituus 2 tuntia 30 minuuttia
Kirjailija kirjoittaa ja pahoja asioita tapahtuu
Alan Wake II:n tapahtumat lähtevät käyntiin 13 vuotta ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen, kun nimikkohahmo Alan Wake (Ilkka Villi, ääninäyttely poislukien) ja siihen pisteeseen mennessä johon itse kokeiluversiossa ehdin, ei ensimmäisen pelin pelaaminen ole välttämätöntä. Se selkeyttää todella monia asioita, mutta voi olla jopa kiinnostavaa pelata peliä ilman että tietää mitään mitä aiemmassa pelissä tapahtui, koska peliä aletaan käymään läpi uuden päähehnkilön kautta ja peli on muutenkin, selvästi erilainen kuin ensimmäinen peli. Introssa pelaaja ohjaa alastoman miehen järven rannalta metsään, jossa sitten tapahtui kaameita ja koko tilanne on hyvin outo, ei kerro pelaajalle yhtään mitään, mutta johon saadaan aletaan saamaan vastauksia nopeasti. Tästä hypätään varsinaiseen peliin ja tutustutaan päähenkilöön, FBI profiloijaan, Saga Andersoniin joka yhdessä partnerinsa Max Paynen, Alex Caseyn (Sami Järvi / Sam Lake ja äänenä James McCaffrey) kanssa saapuu Bright Fallsiin tutkimaan sarjaa rituaalimurhia. Hiljalleen toinen toistaan oudompia asioita alkaa tapahtua, mystisiä käsikirjoituksen sivuja alkaa löytymään, jossa Saga ja Casey seikkailevat, ratkomassa murhia. Ensimmäisen pelin tapaan, alkaa vaikuttaa siltä, että Alan Wake on käsikirjoituksen takana ja mitä ilmeisin, Pimeä Läsnäolo, vaikuttaa taustalla myös.
Tarinallisesti, peli etenee erittäin mallikkaasti. Kaikki alkaa sopivan simppelisti, etenee hillitysti ja rakentaa kokonaisuutta monilla pienillä ratkaisuilla todella hyvin. Peli alkaa ja etenee kuin hyvin kirjoitettu murhamysteeri tai trilleri, joka saa kasvamassa määrin lisää kauhuelementtejä ja toimintaelementtejä. Pelissä on myös hiljaisempia hetkiään, jotka liittyvät Sagan prosessiin tapahtumien selvittämisessä ja isoon kokonaisuuteen liittyy myös useita sivutehtäviä, kunhan peli vain saadaan vähän paremmin alkuun. Eteneminen ei ole täysin suoraviivaista, vaan alun näyttämönä toimiva metsäalue sisältää useita polkuja joita pelaaja saa hyvin vapaasti tutkia, mahdollisuuksien mukaan. Bright Fallsin kylä avautuu myös pelaajalle pelin edetessä ja mitä ilmeisimmin, myös sitä päästään myöhemmin tutkimaan paremmin (olettamus, itse en päässyt niin pitkälle kokeiluversion aikana). Tämä on paljon isompi kokonaisuus mitä ensimmäinen Alan Wake, joka nojasi pääasiassa melko suoraviivaiseen etenemiseen ja tarinan kerrontaan ilman sivutehtäviä. Alan Wake oli hyvä peli, mutta itse pitäisin sitä siitä huolimatta heikoimpana Remedyn pelinä, mikä kertoo paljon siitä, miten laadukkaita pelejä he tekevätkään, kuten Max Payne 2 ja Control.
Tarinankerronnassa erityisen hienosti nappaa se, miten pelissä käsitellään useampaa tarinaa yhteensitoutuvana kokonaisuutena. Yhdellä tasolla on Alan Wake, joka kirjoituskoneella kirjoittaa tarinaa, joka mahdollisesti vapauttaisi hänet rinnakkaistodellisuudesta (aiemman pelin perusteella), tai sitten hänellä on tylsää ja hän tekee jotakin että pysyy järjissään. Pelissä on tarpeeksi aukkoja jotta pelaaja voi tehdä omia tulkintojaan kokonaisuudesta. Pelin edetessä nämä mitä todennälöisimmin jollakin tavalla laajenevat ja mahdollinen todellinen luonne kokonaisuudessa selviää. Sitten, toisella tasolla tarinaa on Sagan tarina, joka sijoituu oletettuun todellisuuteen, josta Alan Wake katosi vuosia sitten ja jonka tapahtumiin Wake onnistuu vaikuttamaan Pimeästä paikasta käsin, kirjoituskoneellaan. Mitä hän kirjoittaa, tapahtuu. Mahdollisesti hän osaa alitajuisesti ennustaa tulevaisuuden ja käsikirjoituksen sivut ovat ennustuksia/paljastuksia/spoilereita joita Saga ei voi muuttaa, vaan joihin hän väkisinkin päätyy, mutta hän voi varautua niihin, koska lukee niistä etukäteen. Tämä useamman tarinan yhdistely toimi erinomaisesti ensimmäisessä pelissä ja tällä kertaa siihen on panostettu enemmän. Nyt kauhuelementit ovat vahvemmin osa kokonaisuutta ja tarina tuntuu paikoin entistä surrealistisemmalta ja samalla aikaa, merkittävästi kiinnostavammalta.
Päättelyä mielimökissä ja ammuskelua varjoissa
Peli pallottelee useamman erilaisen mekaniikan ympärillä ja tämä pitää pelaajan varpaillaan, sillä ympäristössä on sellainen kauhuelokuvafiilis, jossa milloin vain voi tapahtua jotakin, mikä muuttaa pelityylin välittömästi rauhallisesti ympäristön tutkimisesta, selviytymiskamppailuksi pimeyden korruptoimia vastaan. Pelin kaksi kantavaa puolta on yhdistetty todella hyvin ja niistä toisesta tulee etäisesti mieleen kotimainen rikossarja, Sorjonen.
Pelissä on ensimmäisen pelin tapaan runsaasti toimintaa jossa taskulampun ja pistoolin voimin taistellaan Pimeyttä vastaan. Viholliset ovat Pimeyden koskettamia ja taskulampun intensiivinen kohdistaminen on ainoa tapa jolla Pimeys irtoaa ja sitten vihollisesta tulee oikeasti haavoittuvainen luodeille. Aseita pelissä saa lisää kun kokonaisuus etenee ja aseiksi tässä tapauksessa lasketaan myös soihdut, jotka tuovat valtavasti valoa pimeytään ja tekevät useista vihollisista haavoittuvaisia. Ensimmäisen pelin tapaan tietyssä vaiheessa saatetaan saada käyttöön myös valopistooli jossa voi ampua hätäsoihtuja sekä mahdollisesti valokranaatteja. Niissä oli todella mielestä voimaa ensimmäisessä pelissä ja ote on tässä samanlainen, antaen toivoa että samanlaista toiminnallista ratkaisua nähdään tälläkin kertaa. Aseiden ja ammusten kanssa päästään hieman Resident Evil tyyliseen tavaraluettelon hallintaan jossa kaikki kerätty tavara tulee valikkoon, jossa niiden hallinta on helpompaa. Toiminnallinen puoli korostuu todella hyvin, ammuskelu on tehty erittäin hyvin ja tilanteet joita kokeiluversion aikana tuli vastaan, toivat mieleen Resident Evil 2 Remaken, sekä tyylikkyydessä että toiminnassa.
Uusi osa peliä, on Sagan mielen palatsi, joka hänen tapauksessaan ilmenee metsästysmökkinä. Siellä on tyhjä seinä jonne asetella kuvat ja tiedot jokaisesta tutkittavasta tapauksesta, siellä ovat kaikki kartat alueista joilla liikutaan ja löytyy sieltä myös pöytä jolla profilointia suoritetaan. Paikkamenetelmä on toteutettu erinomaisesti ja tyylikäästi, unohtamatta sitä puolta että kyseessä on Sagan mielessä tapahtuva prosessi ja todellinen maailma elää samalla aikaa. Tämä tarkoittaa sitä että mielipalatsiin meneminen ei pysäytä peli ja hektisessä tilanteessa, se on todella huono ratkaisu. Murhamysteeri on vain yksi monista tapauksista joita Sagan arkistosta löytyy, sillä sivutehtävätkin tulevat tänne ja niihin kuuluvat monet kentistä löydettävät esineet, kuten Alex Casey lounasrasiat sekä lastenlorut. Tapa jolla tämä kokonaisuus on saatu osaksi peliä, toimii todella hyvin. Se on juuri sen verran selkeää ja koukuttavaa että tähän voi upottaa aikaa, kun alkaa oikeasti miettimään, että mistä tässä kaikessa on kyse ja miten kaikkea alkaa avautumaan sitä mukaa, kun peli etenee. Tapauskansioiden avautuminen on tehty melko simppelisti, sillä vaikka tässä hieman pulmanratkontaa onkin, niin se on erittäin simppeli, yhdistä kuva oikeaan tapaukseen ja oikeaan haaraan tapauskessa, joka sitten joko sulkee kyseisen haaran, tai avaa siitä aivan uuden haaran, joka osoittaa suuntaa, johon pelissä pitäisi pyrkiä.
Hyvä Suomi!
Tässä vaiheessa ei ole mikään salaisuus että Alan Wake II pärjäsi monissa pelialan palkintoseremonioissa erittäin hyvin saaden ison liudan ehdokkuuksia ja voittoja. Remedy on tunnetusti tehnyt erittäin hyviä pelejä ja Sami Järvi on ehdottomasti yksi taitavimpia pelintekijöitä ja tarinankertojia, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä yleisöään helpolla. Hänen tiiminsä kautta peleihin tulee monesti paljon viittauksia Suomeen. Control oli se peli jossa nämä monet viittaukset iskivät todella osuvasti. Kyseisessä pelissä talonmies Ahti (Martti Suosalo) oli rallienglantia vääntävä, salaperäinen hahmo joka saattoi olla suurempi voima, mitä antoi ymmärtää. Tällä kertaa vastaan tulee Peter Franzen, joka vetää tuplaroolin Koskelan veljeksinä, joiden kautta lisää viittauksia löytyy. Ne, mitä kokeiluversion aikana vastaan tuli, eivät olleet yhtä hauskoja kuin Controlissa vastaan tulleet, mutta jos tahti pysyy, niin niitä tulee varmasti lisää. Control peli on myös edustettuna tässä uusimmassa Remedyverse pelissä, sillä FBC tekee omia juttujaan taustalla.
Alan Wake II on peli jonka kanssa itse harkitsen kyllä digitaalisen version hankkimista, mutta samalla aikaa odotan josko pelistä kuitenkin tulisi jossakin kohtaa saataville fyysinen versio, vaikka se on erittäin epätodennäköistä tässä vaiheessa. Ja tämä ratkaisu, mitä itse pidän typeränä, on tietoinen valinta Remedyltä. Toinen mahdollisuus on, että peli tulee jossakin kohtaa osaksi PS Plussaa, mikä taitaa olla sitten se kohta jolloin itse pelin pelaan. Tätä ei tosin kannata odottaa kuin vasta vuonna 2025, aikaisiin ja silloikin mahdollisesti jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä vuosi on sen verran täynnä pelejä, johin omaa aikaa uppoaa, että ei Alan Wake II ole listan kärjessä, mutta alennuksessa vastaan tullessa tilanne on oitis toinen sillä laadukas peli on kyseessä, siitä ei ole epäilystäkään.
Yhteenveto
Alan Wake II:n kokeiluversio on erittäin hyvä ensi katsaus peliin. Riippuen pelaajan tyylistä, kovin pitkälle pelissä ei tässä ajassa pääse, mikä on omiaan korostamaan sitä, miten paljon yksityiskohtia pelistä löytyy. Toiminta on toteutettu hyvin, kauhu on toteutettu hyvin ja muutenkin aloituksen rytmitys on erittäin onnistunut ja peli lähtee etenemään todella onnistuneesti, tuoden hiljalleen lisää sivuja käsikirjoitukseen. Pelattavuudesta saa hyvin kiinni ja tarinaa esitetään onnistuneella murhamysteerityylillä, johon voi helposti uppoutua pidemmäksikin aikaa.
Kokeiluversiossa itse pyrin pysymään liikkeessä ja etenemään kohtauksesta toiseen, silloin kun se oli mahdollista. Sanoisin että kokeiluversion perusteella, voisin ostaakin. Se nyt on omalla kohdalla ollut vaihtoehto kokoajan ja jos pelistä olisi ollut fyysinen versio, olisin sen jo hankkinut.
+ Erinomainen rytmitys
+ Hienosti rakennettu kauhutunnelma
+ Ammuskelun toteutus ja rikastus
+ Tarina
- Monenlaiset hidasteet
- Paikoin epäselvät suuntimet
Arvosana: 8,3
Mahtava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.