Vaihteeksi päähahmona on kova jätkä eikä mikään nätti poika

 

 

Final Fantasy XVI on fantastisen pelisarjan kuopus joka onnistuu erottumaan todella mainiosti joukosta, nousten mahdollisesti parhaaksi modernisiksi FF peliksi, yhdessä VII Remaken kanssa. Vaikka peli tuntuukin aika vähän FF peliltä toiminnallisessa mielessä, niin tunnelmassa ja tyylissä se on erittäin uskollinen sarjalle, palaten monella tavalla aivan sarjan alkuvaiheisiin, mutta tällä kertaa paljon verisempänä ja synkempänä.

 

 

 

 

Viimeinen Fantasia 16

Final Fantasy sarjan kanssa eniten olen jäänyt kaipaamaan sitä vuoropohjaista taistelu joka oli isossa osassa aina kymmenenteen peliin asti ja sitten on kokeiltu yhtä ja toista. Tällä kertaa toiminnallisesti ollaan menty taas aivan omanlaiseen suuntaan ja tarinakokonaisuutena pelissä on myös osattu tehdä uusia asioita entistä näyttävämmällä tavalla. Siinä missä Final Fantasy XV oli hyvin moderni peli pääasiassa elokuvamaisella toiminnalla ja suurella avoimella maailmalla, ollaan nyt siirrytty aivan erilaiseen ja merkittävästi parempaan toimintamalliin joka on suoraviivaisempi, haastavampi ja koukuttavampi. Toinen mikä tulee mieleen on Stranger of Paradise: Final Fantasy Origin, mikä ei ihan yltänyt siihen mihin yritti ja siihen verrattuna tämä peli tekee monet asiat paljon paremmin. Ja raaemmin ja kirosanoin, sillä nyt ei veressä säästellä ja K18 leima on ansaittu. Alastomuutta tosin peitellään kuten tapana on.

Kokonaisuudessa on otetu vaikutteita aivan oikeista suunnista ja osattu kehittää pelisarjaa sen verran, että Final Fantasy XVI on yhtä aikaa omanlaisensa, mutta myös tyylillisesti perinteinen FF peli ja esimerkillinen tapaus modernien FF pelien joukossa. XVI ei ole vain hyvä peli sarjassa, se on yksi parhaita.

 

Soturi, orja, peto ja paljon muuta

Pelin päähenkilö on Clive Rosfield. Polttimerkitty legioonalainen orja ja sotilas, joka koodinimellä Wyvern on suorittamassa tehtävää, tarkoituksenaan tappaa erään Eikon olennon (summon) ihmisastia. Alustus ei kerro paljoakaan, joten pian pelissä palataan ajassa taaksepäin, aikaan kun nuori Clive, arkkiherttuan esikoinen on vannoutunut kouluttautuvansa veljensä vartijaksi, joka on Phoenixin siunaama, eräänlainen tämän voiman astia. Tutuksi tulevat Cliven veli Joshua, lapsuudenystävä Jill Warrick, kylmäkiskoinen ja turhamainen äiti Anabella, soturimainen isä Elwin sekä koira Torgal. Prologi etenee todella tyypillistä fantasiatarinarataa ja massiiviseen hirviötaisteluun päättyvä liekehtivä loppuhuipennus ei ole mitenkään onnellinen loppu. 13 vuotta myöhemmin Clive on tilanteessa, josta peli alkoi. Tämä tilanne muuttuu nopeasti jälleennäkemiksi jonka seurauksena Clivesta tulee sotilaskarkuri, hän tutustuu karismaattiseen kapinallisjohtajaan nimeltä Cid, lähtee jahtaamaan mystistä Dominantia jota syyttää siitä mitä hänelle vuosia sitten tapahtui ja tässä kaikessa hänen rinnallaan seisoo uskollinen ja taitava soturikoira, jonka pentuvuodet ovat jääneet taakse. Samalla aikaa kaksi suurvaltaa käy omaa sotaansa vaikka maailmassa riehuu rutto ja eeppisen FF pelin mukaan Cliven rooli tässä kaikessa muuttuu hyvin kriittiseksi sisältäen monia melko ennalta-arvattavia, mutta erittäin hyvin toteutettuja  juonenkäänteitä. Myös loppuratkaisu on tuttuun FF tyyliin astetta monitahoisempi jossa on vähän tulkinnanvaraa.

Clive, on ehdottomasti yksi parhaita päähenkilöitä pitkään aikaan sarjassa. Voisi jopa sanoa että viimeksi päähenkilönä on ollut oikeasti todella hyvä hahmo kun sarjan paras päähenkilö oli pääosassa, FFVIII:n aikaan. Sanotaan että kyllä Zidane oli seuraavana ihan hyvä ja Lighting kärsi lähinnä huonosta pelistä, mutta Clive Rosfield on ehdottomasti sellainen hahmo, jollaiset ovat monesti pelissä olleet niitä kovia sivuhahmoja, kuten Auron, Vincent tai Kain. Tai vaihtoehtoisesti niitä erityisen tyylikkäitä hahmoja, kuten Red XIII, Shadow tai Edge. Tämä on valtava voimavara sillä nyt päähahmo on se kiinnostavin hahmo ja hänellä on oikeasti erittäin miellyttävää pelata. Aiemmassa pääsarjan pelissä tilanne oli aivan toinen ja Clive on lähestulkoon Noctis potenssiin kaksi. Hän näyttää erittäin kovalta, on tarinaltaan erinomaisesti kirjoitettu, ei ole mikään mäntti tai kiusallinen urpo ja ääninäyttely on osunut erinomaisesti kohdalleen. Oitis sarjan parhaimmistoa mitä päähenkilöihin tulee.

 

SPOILEREITA

____________________________________________________________________________

Cliven tapauksessa iso osa tarinallisuudesta menee spoileriterritoriaan, sillä se että hän on todellisuudessa melkoinen peto, itse Ifrit, on yksi niitä tarinan parhaita osa-alueita. Sitä ei ole vaikeaa arvata mutta annetaan kuitenkin mahdollisuus kokea kaikki itse. Tämä Ifrit puoli on kuitenkin erittäin onnistunut osa kokonaisuutta ja avaa paljon mahdollisuuksia tarinaan. Tapa jolla kokonaisuus kasvaa ja kehittyy on rytmitetty erinomaisesti ja Clive on ehdottomasti erittäin tyylikäs hahmo Ifrit ihmisastiaksi. Merkittävästi parempi mitä monilla muilla summon olennoilla on, erityisesti Bahamut. Vaikka Bahamut astiaan onkin tavallaan tuotu tiettyä Sephiroth vivahteista fiilistä, niin lopputulos on aika heikko. Clive on aivan toista maata ja yksi pelin suurimpia positiivisia yllätyksiä onkin se, että Clive on näin yllättävän hyvä.

____________________________________________________________________________

 

Klassisia hahmotyyppejä hyvässä ja pahassa

Mitä tulee pelin hahmogalleriaan, niin Dominant hahmot erottuvat pääasiassa parhaiten joukosta, mutta eivät kaikki edukseen sillä se, jonka pitäisi olla sieltä parhaasta päästä, itse Bahamut, on mahdollisesti kaikista heikoiten tehty eikä kuvasta yhtään lohikäärmekuningas tavalla, jolla ehdottomasti pitäisi, ja mitä voisi dragoonilta odottaakin. Pelkästään haarniska olisi saattanut kantaa pidemmälle. Sanotaan että tämä ei ole suoraan huono hahmo, mutta liian tavallinen ja tylsä varsinkin tyylillisesti, koska hahmossa ei ole mitään sellaista mikä todella iskisi ja tekisi hänestä erityisen, mutta tarinallisessa mielessä hahmosta otetaan aika paljon irti. Tähän verrattuna muut ovat oitis parempia ja kuvastavat kukin omaa Eikoniin erittäin hyvin. Odin varsinkin on yllättävän toimiva kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta jonka kanssa tarinallisesti ei päästä samaan kuin Bahamutin kanssa, joka tarinallisesti paranee merkittävästi pelin edetessä. Odin menettää hieman loistoaan kun peli etenee mikä on sääli. Odinistakin olisi voitu tehdä paljon hienompikin ulkoisesti sillä hän jää aika tavanomaisen näköiseksi ja tyyliseksi, mutta se toimii kuitenkin aika hyvin, mutta tarinallisesti paljon potentiaalia jää käyttämättä. Muutenkin valtaosa kokonaisuudesta pyörii valon ja pimeyden, Bahamutin ja Odinin välillä.

Sankaririntamalla ollaan onnistuttu erinomaisesti sillä Jill ja Cid ovat todella hyvin tehtyjä hahmoja ja Torgal varastaa shown uudelleen ja uudelleen pelin edetessä. Etenkin Cidissä on sitä samaa charmikasta tyyliä mitä XII:n Balthierissa ja XV:n Ignisissä kummassakin on ja Jill, vaikkakin suhteellisen kliseinen tapaus, on toteutettu erinomaisesti kaikilla osa-aleuilla. Roistopuolella tilanne on täysin toinen sillä nyt ei kohdata mitenkään Sephiroth tasoisia roistohahmoja, vaan ollaan enemmänkin tasolla Kuja, ei siksi että yksi hahmo näyttää häneltä, vaan siksi että roistopuoli on valtava pettymys isona kokonaisuutena. Edes pääroisto ei onnistu pelastamaan kokonaisuutta yhtään, vaikka onkin roistohahmoista se vähän erikoisempi tapaus, jossa olisi myös aika runsaasti potentiaalia. Kaikki eivät ole täysin epäonnistuneita sillä ensimmäisenä vastaan tuleva femme fatale on oikein hyvin tehty hahmo, johon on saatu tuotua myös vähän sisältöäkin mukaan. Samalla tasolle tosin ei ihan äkkiä päästäkään uudestaan, ei ainakaan tylsän läskipäämörssärin muodossa. Kyllä roistohahmoihin sitä vaihtelua kuitenkin mahtuu, sillä eräs hyvin ilmeinen petturihahmo varsinkin on tehty niin helposti vihattavaksi ämmäksi että hänen tapauksessaan vain odottaa sitä hetkiä kun tämä hahmo kuolee, mielellään vielä tyydyttävästi.

Mitä tulee Eikoneihin muutoin, niin pääasiassa kaikki on tehty oikein hyvin. Ifrit on juurikin tätä hienoa tyyliä kuten VIII:ssa ja X:ssä ja onnistuu erottumaan näiden joukosta, ollen merkittävästi tulenhehkuisempaa sorttia, sanoisin että toiseksi paras Ifrit koko pelisarjassa mitä mieleen tulee. Odin on juurikin sellainen millainen hän on monesti parhaimmillaan ollut, täydessä taisteluhaarniskassa, ei nyt varsinaisesti erotu monista muista, mutta miekka on vähän hoopohkon näköinen. Siitäkin huolimatta parhaasta päästä. Shiva on myös juurikin sellainen perinteinen, muutamilla omanlaisillaan lisäyksillä ja näyttää erittäin hyvältä. Bahamut ei sitten olekaan ihan niin hieno mitä se on viimeaikoina ollut, sillä yksi vilkaisu FFVII Remaken suuntaan ja siinä on jokaisella tavalla merkittävästi parempi Bahamut. Tämä versio lohikäärmeestä on jotenkin vähän liian kikkailutyylinen ja vähän liikaa sellainen traakivivahteinen mikä osuu kyllä silmään eikä siitä vain pääse irti. Muiden Eikonien kanssa ei ole isommin valittamista sillä tyylikkäästi ne on toteutettu. Samanlainen laadukas toteutustapa pätee myös moniin tuttuihin FF hirviöihin joita tulee vastaan matkan aikana.

 

 

Torgaliin voi luottaa

 

 

Kun Final Fantasy kohtasi Devil May Cryn

Final Fantasy sarjassa taistelu on perinteisimmillään vuoropohjaista mutta FFVII:n remake on osoittanut että tämä voidaan tehdä myös reaaliaikaisellakin otteella todella hyvin ja kyseinen metodi on uusi kultastandarti. Tämä peli ei edes yritä mennä tähän suuntaan, vaan pyrkii tekemään jotakin omaa. Vaikka se onkin nyt muodikasta, niin tämä ei ole soulslike, vaan paljon parempaa. Tämä on hyvin lähellä Devil May Cry tyylistä taistelusysteemiä ja se toimii erittäin hyvin, osoittaen että Devil May Cry on toimintapelien terävintä kärkeä ja se on hyvä pelisarja kun hakee inspiraatiota.

 

Vähemmän FF tyylinen, enemmän DMC tyylinen

Vuoropohjainen toimintamalli on kaukana sarjan renessanssiajalla ja toisin kuin monissa muissa nykypeleissä, tässä pelissä ei olla menty soulsliketyyliseen toimintaan massan mukana, vaan vaikutteita on otettu paljon paremmasta lähteestä, nimittäin toimintapelisarjojen ylivaltiaasta, Devil May Crystä. Samalla tavalla kuin Evil Westissä, myös FFXVI:ssä on samaa tuntumaa mitä Dantella pelatessa on ollut kasvamassa määrin ja vaikka tämä nyt ei niin hyvä olekaan kuin Devil May Cry V, niin toiminnallinen tuntuma on erinomainen. Lisäksi voidaan sanoa että FFXVI on osannut mennä pidemmälle tässä toimintamallissa kuin Evil West, jonka olisi ehdottomasti täytynyt mennä niin lähelle DMC mallia kuin vain pääsee. Tässä pelissä nimittäin on tavallaan arvosteluasysteemi, vaikkakin hyvin pienimuotoinen ja lähinnä sellainen jossa huomioidaan pelaajan käyttämiä taktiikoita. Lopussa ei tule arvosanaa, mutta yleisesti toiminnassa on paljon mahdollisuuksia ja jopa jaksoja voi pelata uudelleen jos haluaa. Toinen asia mikä Evil Westistä puuttui vaikka siinä olisi pitänyt ehdottomasti olla sellainen.

Final Fantasy 16 on siis paljon enemmän Devil May Cry vivahteinen kuin arvasinkaan. Odotin sen olevan lähinnä sen verran DMC että sen huomaa, mutta tästä ideasta on osattu ottaa todella paljon irti. Siinä missä peli vaikutti intron aikana melko itseääntoistavalta toiminnallisessa mielessä, alkaa tämä puoli pelissä kehittyä todella hyvää tahtia ja onnistuu tarjoamaan paljon monipuolista, mielekästä ja haastavaa toimintaa jos saa erittäin paljon irti. Vaikka Final Fantasy pelissä enemmänkin kaipaa sitä vuoropohjaista toimintaan tyyliin FFVII, tai modernia kultastandartia tyyliin FFVII Remake, niin en pistä yhtään pahakseni tätä metodi, sillä se on näiden kahden jälkeen ehdottomasti parempi kuin yksikään kokeellinen taistelusysteemi mitä pelisarjassa on vastaan tullut. Toiminnassa on omat haasteensa mutta myös niin paljon monipuolisia mahdollisuuksia että se tukee hyvin monenlaista pelaamista erittäin onnistuneesti. Miekka on ehdottomasti tärkein osa kokonaisuutta ja monet puolet rakentuvat sen ympärille. Magiaa pystyy myös käyttämään, mutta selvää taikuria ei pelihahmosta voi luoda, ellei sitten lasketa tiettyjä erikoistaitoja.

Isossa osassa ovat Eikon olennot ja niiden tuomat erilaiset taistetyylit. Siinä missä yksi nojaa raakaan voimaan ja torjumiseen, on toinen enemmänkin väistämistä ja toinen taas hyvin nopeaa raatelua. Yhdessä käytetään tulta, toisessa jäätä, yhden ideana on kerätä energiaa jotta pystyy tekemään tehokkaan lopetusliikkeen ja eräässä on osattu yhdistää melko onnistuneesti useampaa erilaista tyyliä mikä tekee kyseisestä tyyliistä monipuolisen, mutta samalla melko haastavan. Ei lieni vaikeaa arvata että Eikon voimiin lukeutuvat niin tulipeto Ifrit, jääneito Shiva kuin myös lohikäärmekuningas Bahamut, jotka ovat olleet osana lähestulkoon kaikissa FF peleissä jo pitkän aikaa. Lähemmäs kaikki ovat tuttuja, mutta tehty jälleen omalla tavallaan, osa paremmin ja osa huonommin, mutta koska jokainen tuo miekan käyttöön lisää elementtejä, ovat ne kaikki tervetulleita ja jokainen löytyy varmasti suosikkinsa. Toiminta on jo perustasollaan vahvasti rakennettu. Pelaaja voi tehdä monenlaisia eri hyökkäys- ja puolustusliikkeitä, käyttää miekkaa tai magiaa ja yhdistellä liikkeitä oman mielen mukaan. Tiettyä monitonisuutta voi tulla jos pitäytyy vain tietyissä liikkeissä, mutta vaihtoehtoja riittää ja niitä pystyy kehittämään saaduilla kykypisteillä, mikä vain syventää pelin Eikon systeemiä erittäin onnistuneesti.

 

Ees taas ravaamista, turhia hidasteita ja täytesisältöä

Pelkkää juhlaa kokonaisuus ei ole vaikka, taistelussa vahvuuksia onkin merkittävästi enemmän kuin heikkouksia ja heikkoudetkin ovat lähinnä näennäistä itseääntoistavaa pelaamista, johon on kyllä lääkettä tarjolla, jos vain viitsii kokeilla. Samalla tavalla kuin Devil May Cry sarjassa, oikean ja itselle sopivan synergian löytäminen on iso osa pelattavuuden masterointia. Merkittäviä heikkouskia on paljon enemmän toiminnan ohessa. Tosin jos verrataan vaikkapa Final Fantasy XV:hen, tai Stranger of Paradiseen, niin samanlaisia heikkouksia on havaittavissa, mutta vielä tuntuvammin, eli suunta on oikea. Pelkästään se, että mukana olevat hahmot eivät toistele samoja fraaseja uudestaan ja uudestaan on merkittävä parannus. Ryhmäläisten kanssa kuitenkin eräs harmillinen seikka korostuu vähän liikaakin, nimittäin heidän hyödyllisyytensä. Torgal on tässä paras esimerkki sillä hän on hyvä lisä toimintaan, mutta tuntuu todella alikäytetyltä. Torgalia ei pysty merkittävästi vahvistamaan siten että varustamalla tiettyjä tarvikkeita hänestä saisi oikeasti tehokkaan taistelijan ja harvemmin Torgalin hyökkäys vihollisia tappaa. Lisäksi hänen limit break muotonsa on myös alikäytetty, mikä tuntuu melkoiselta menetetyltä mahdollisuudelta. Väkisinkin tulee vähän sellainen fiilis että Torgalin osuutta taistelussa ei ole mietitty ihan loppuun asti, vaikka tässä olisi ollut todella paljon potentiaalia jos erilaisia hyökkäyksiä olisi enemmän joita hänelle voisi opettaa tms.

Eräs asia mikä pelissä alkaa nopeasti ärsyttää ovat nämä 2gil keräilätävät. Monesti kentissä on selvästi erottuvia kimaltavia esineitä ja monesti ne ovat kahden kolikon arvoisia. Tuntuu että nämä olisi pitänyt suoraan karsia pois koska ne ovat vain ja ainoastaa turhaa täytettä ja turhia hidasteita joiden vuoksi ei kannattaisi edes nähdä mitään vaivaa. Mutta silti jokin pakottaa katsomaan, josko tällä kertaa sieltä löytyisi jotain arvokkaampaa. Tämä tosin on siinä mielessä harmillista että monesti paikkoja ei viitsi tutkia paremmin koska hyvin harvoin palkinnot ovat erityisen arvokkaita ja koska ison osan parhaista varusteista voi valmistaa sepän pajassa tai toistaa kauppiaalta useimmiten taistelupalkintoina olevilla raaka-aineilla, ei paikkojen tutkiminen juurikaan palkitse mitään.

Sitten on tämä jatkuva täytesisältö joka on pääasiassa paikasta A paikkaan B menemistä, henkilön X kanssa puhumista ja esineen Y etsimistä, joka pitää sitten palauttaa henkilölle X, kun sen on ensin löytänyt paikasta C tai D. Tämä metodi on aivan liian ylikäytetty ja paljon mielekkäämpää on simppeli taistelu milloin missäkin ja milloin mistäkin syystä. Erityisesti silloin nämä ärsyttävät kun pitää kulkea melkein viereen ja takaisin, jolloin kaikki olisi voitu tehdä suoraan välianimaationa. Pelissä on yritetty tehdä vaihtelevaa tekemistä, mutta se on usein vain tavaroiden etsimistä, ihmisille juttelua ja ees taas kulkemita ilman mitään erityisempää vaihtelu. Erittäin positiivista on sentään se, että ääninäyttelyn kanssa ei ole pihtailtu ja tekstitulvat ovat muisto vain. Tämä on valtava plussa. Monia kohtia on myös hidastettu hyvin paljon milloin milläkin tavalla. Kentissä on usein hyvin selvät reiti mitä kulkea, Clive liikkuu melko hitaasti kunnes ottaa sitten pienen spurtin ja vähän väliä tuntuu että kaikkea olisi voitu nopeuttaa paljon enemmän. Mitään oikoreittejä ei vain ole, sillä pelkästään esteiden yli hyppiminen on monesti sula mahdottomuus ja näkymättömiä seiniä riittää.

Eräs asia kuitenkin muuttaa tämän koko ravaamisen ja ympäriinsä matkustamisen todella siedettäväksi, nimittäin erittäin vapaa fast travel systeemi jossa mistä tahansa voi matkustaa tietyille merkityille pisteille. Tämä tekee todella monista osista peliä niin paljon siedettävämpi kun kaikkialle ei tarvitse kävellä. Lisäksi monien sivutehtävien tekeminen muuttuu tämän ratkaisun myötä merkittävästi nopeammaksi ja sitä kautta paremmaksi, kun välimatkoja ei tarvitse joka kerta kävellä.

 

Pomotaisteluita perinteisistä yhteenotoista eeppisiin hirviötaisteluihin

Kun mekaniikkoja on otettu Devil May Cry sarjasta niin myös pomotaisteluihin on saatu paljon vaikutteita sieltä, mutta myös muualta sillä ajoittain tuntuu että taistelut ovat hyvin soulslike tyylisiä, joskus Monster Hunter tyylisiä ja joskus hyvin selvästi FF tyylisiä. Vastaan tulee paljon tuttuja hirviöitä sarjasta, jotkut eri nimillä ja jotkut samoilla nimillä kuin tähänkin asti. Pelissä on ihan omiakin ideoita mutta parhaita taisteluita ovat juurikin ne joissa vastassa on jollakin tavalla tuttuja hirviöitä. Osa taisteluista etenee perinteisellä mies miestä vastaan tyylillä, mutta sitten on valtavia hirviö hirviötä vastaan taisteluita joissa on aivan omat eeppiset mittasuhteensa. Hirviötaisteluiden kanssa eeppisyys korostuu hyvin monella tavalla ja nämä ovat erinomaisia loppuhuipennuksia, mutta oma paikkansa on myös ihmisen kokoisissa taisteluissa, tai sitten mies hirviötä vastaan tyylisissä taisteluissa joista jokaisessa on omat juttunsa. Joskus on hyvä olla aggressiivinen ja joskus olisi hyvä pyrkiä enemmänkin väistelemään ja hakemaan oikeaa ajoitusta. Jotkut viholliset ovat toisia passiivisempia kun taas joillakin on hyvin laajamittaisi hyökkäyksiä joita on vaikea päästä karkuun.

Erilaisia mekanikkoja tulee vastaan paljon mutta pääperiaatteet pysyvät samoina. Tietyssä vaiheessa kuitenkin huomaa että varusteiden kanssa erot alkavat olla aika pieniä, sillä vahinkoa pelaaja ei pysty tekemään kuin tietyn määrän aseilla, vaikka ne olisivat parasta mitä rahalla saa. Tämä on harmi sillä tietyt viholliset tuntuvat paljon kestävämmiltä kuin pitäisi. Etenkin Eikon taistelut tuppaavat olemaan sellaisia, että niitä on venytetty vähän liiankin pitkiksi. Tätä korostuu se että näissä taistelussa on paljon elokuvataistelupätkiä joissa tietyillä näppäinkomennoilla saa tehtyä vahinkoa, mistä syystä tuntuu että nämä taistelut on käännetty astetta verkkaisemmiksi tarkoituksella. Kyllähän ihmistaisteluissakin on hetkiä joissa tarina tulee toiminan väliin ja asia X tapahtuu, koska niin on kirjoitettu. Siitäkin huolimatta pomotaistelut ovat erittäin hyvin tehtyjä.

Loppuhuipennus jättää vähän lattean vaikutelman, mikä on sääli. Muutenkin pääroistossa on muutamia häiritseviä tyyliseikkoja joita tässä sarjassa hieman viljellään. Suuri pahuus, Chaos on tässä sarjassa nimittäin monesti saanut samanlaisen tyyliseikan. Viimeksi Stranger of Paradisessa, Darkness Manifested muodossaan. Vaikka lopputaistelussa on tiettyjä asioita mitä siitä jää puuttumaan, niin isona kokonaisuutena ja koko sarjan loppuhuipennukset esikuvana, on tilanne vähän niin ja näin. Eeppisyydestä isot pisteet joka tapauksessa ja yleisesti kyseessä on erittäin onnistunut lopputaistelu verrattuna sarjan muihin lopputaisteluihin.

 

 

Eeppisiä olentoja ja mahtavia taisteluita

 

 

Dark, Heroic vai High Fantasy

FF16 yhdistelee useaa fantasiatyyliä erittäin onnistuneesti, joten voi olla haastavaa todella määrittää tämän pelin syvintä olemusta tai vallitsevaa tyyliä. Verta ja väkivaltaa riittää, fantastisia olentoja riittää, eeppisiä mittasuhteita on mistä valita ja kokonaisuutena tämä on todella perinteisen fantasiatarinan tyylinen seikkailu monine kliseineen. Vivahteita on monista aiemmista sarjan peleistä, kuten myös monista klassisita tarinoistakin. Mutta kyllä XVI tekee oman juttunsa erittäin onnistuneesti.

 

Kristallipunk tyyliseikkoja taikuuden, kristallien ja eikonien kautta

Tyylillisesti peli on hyvin lähellä ihan ensimmäistä sarjan peli koska teknologia on karsittu kokonaan pois ja kokonaisuudessa pyritään lähemmäs sitä perinteistä fantasiaa. Tässä on onnistuttu erinomaisesti ja pelin monet tyyliratkaisut nojaavatkin tälläisen fantasian versioon teknologiasta, nimittäin taikuuteen ja siihen mitä kristalleilla sitten voidaakaan tehdä tälläisessä kokonaisuudessa. Maailmassa on oma mytologiansa, jumalkulttuurinsa ja tapa jolla kaikki maailmassa toimii. Erilaisia osa-alueita osataan tuoda erinomaisesti esille ja tässä pelissä riittää tarinaa vaikka kuinka paljon, niinkin paljon että jos kaiken haluaa lukea ja kokea, saa tähän upotettua paljon aikaa ilman että pelin päätarina etenee yhtään mihinkään. Peli vaikuttaa siltä että kaikki pyörii kristallien ympärillä, mutta samalla aikaa kaikki ei olekaan ihan niin yksinkertaista.

Tarinallisessa mielessä kaikki rakentuu ja toimii erinomaisesti ja tuttuun FF tyyliin kokonaisuuteen mahtuu paljon käänteitä. Paikoitellen rytmitys ei toimi ihan niin hyvin kuin voisi toivoa ja useat kohtaukset ovat aika japanilaisia siinä mielessä että luvassa on paljon paikoillaan seisoskelua ja höpöttämistä, vaikka pari nopeaa ratkaisua selvittäisi kaiken. Eikä asiaa mitenkään auta sekään että tietyt tilanteet tuntuvat todella pakotetuilta. Jännitystä pitää yllä myös se, että kuten monesti ennenkin, on hyvin vaikeaa sanoa alkuvaiheessa, että kuka on se pelin varsinainen pääroisto, tai roisto ylipäätään. Tietyt käänteet on melko helppo arvata, mutta tarinallisesti luvassa on monia hienoja hetkiä. Tyylillisesti peli on väkivaltainen ja verta on luvassa paljon, kuten myös monia aika rajujakin juttuja. Alastomuutta pelissä on myös, mutta hyvin peitellysti. Sen sijaan kirosanoja tuntuu ajoittain olevan jopa pakotetusti mikä ei tunnu erityisen luonnolliselta. Siitäkin huolimatta peli on tyylillisesti todella onnistunut kokonaisuus.

Final Fantasy sarjassa on nykyään enemmän enemmän alkanut odottaa sitä että luvassa olisi vähän kehittyneempää teknologiaa. Tiettyjä selviä vivahteita tässäkin kokonaisuudessa on sillä vaikka pelissä nojaataankin nyt paljon keskiaikaisempaan asetelmaan, niin kyllä se teknologia siellä täällä näyttää naamaansa ja vie kokonaisuutta tyylillisesti tiettyyn suuntaan. Itse pidän juurikin tälläisestä metodista jossa kehittyneemmällä teknologialla leikitään, mutta samalla aikaa sitä säännöstellään melko tarkkaan ettei se missän kohtaa pääse saamaan liian isoa roolia kokonaisuudessa.

 

Sarjan vahvimpia kokonaisuuksia

Final Fantasy XVI tuntuu monella tavalla etääntyneen sarjasta, mutta nämä ovat pääasiassa toiminnallisia toimintaratkaisuja ja se mitä on saatu, on todella mielekästä, joten vaikka toiminnassa peli ei FF peliltä tunnukaan, niin tätä voisi vain pitää sinä pelinä, joka onnistuu tarjoamaan mielekästä pelattavaa siitäkin huolimatta. Kyllä pelisarjan taistelusysteemi on mennyt metsään X-2:n jälkeen sillä mm. XII ja XV eivät kumpikaan toiminnassa tuntuneet FF sarjan peliltä ja monet sivuosat kuten Stranger of Paradise eivät selvästikään ole edes yrittäneet olla erityisen perinteisiä vaan kukin on tehnyt mikä nyt parhaalta tuntuu. Stranger of Paradise esimerkiksi on sellainen peli joka hakee vähän sitä soulslike tyyliä, joskin aika pienimuotoisesti. Kaikista näistä, XVI onnistuu toiminnassa parhaiten ja on siitä syystä oitis merkittävästi parempi kuin monet muut sarjan pelit.

Tyylillisesti tämä on hyvin selvä FF peli, jopa enemmän kuin useampi aiempi. XII ei tuntunut FF peliltä oikeastaan yhtään ja on helposti yksi sarjan huonoimpia pelejä. XV tuntui FF peliltä, mutta tämän rinnalla aika pienimuotoisesti, sillä tässä pelissä ne tyyliseikat, hirviöt sun muut tulevat esiin paljon paremmin ja näkyvämmin, puhumattakaan monista erinomaisista pomotaisteluista joiden kanssa XV meni monesti aika laiskaa reittiä, joskin kummassakin pelissä on monta erinomaista pomotaistelua.

Myös sisällöllisesti XVI onnistuu paljon paremmin kuin useat aiemmat sillä vaikka kyseessä on laaja peli suurella määrällä tekemistä, niin monella tavalla pelistä huomaa että usein on osattu myös hieman rajoittaa että mitä kaikkea kokonaisuuteen kuuluu. Tietysti käveltävänä on monesti tarpeettoman pitkiä matkoja, mutta alueiden eristäminen pienemmiksi ja varsin suoraviivaisiksi, ajoittain avoimiksi alueiksi toimii oikein hyvin, kuten myös Dragon Age: Inquisistionin kanssa. Muutenkin tekemistä on mukavasti, joskin melko itseääntoistavaa sellaista, mutta tuntuu että tämä on lähes tulkoon aina se ratkaisu johon päädytään peleissä on kuin peleissä ja tässäkin se täyte näkyy, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla kuin edeltäjässä, mikä voi olla kiitos rytmityksen.

Päähenkilöllä ja sivuhahmoilla on myös iso osana siinä miksi XVI tuntuu merkittävästi paremmalta kuin XV. Clive on paljon parempi kuin Noct ja sivuhahmoissa on monta erinomaista sillä vaikka XV:n Ignis on erinomainen, niin Gladiolus ei ole erityisen hyvä. XVI:n Cid ja Jill ovat merkittävästi parempi tukihahmoja Clivelle kuin Noctin partnerihahmot. Roistopuoellakin on onnistuttu paremmin ja monipuolisemmin sillä Ravusissa ja Dionissa on paljon samaa ja kumpikin onnistuu hyvin omalla tavallaan, kuten myös Cindy ja Mid. Mutta kokonaisuutena XVI:ssa on paremmat sivuhahmot, sillä Tarja ja Byron esimerkiksi jäävät hienosti mieleen.

 

SPOILEREITA

____________________________________________________________________________

Pääroistonkin kanssa on onnistuttu lopulta lievestäi paremmin tässä. Ardyn Izunia on hyvä pääroisto ja omalla tavallaan tyylikäs, kun taas Ultima on omalla tavallaan vähän hoopo neljällä kädellä, mutta joka on tarinallisesti erittäin kiinnostava tapaus ja tuo mieleen FF IV After Yearsin Creatorin, mutta hieman myös Sephirothin, jos hahmo olisi vahnetunut lähes täysin. Tarinallisesti Ultima on joka tapauksessa erinomaisesti tehty hahmo josta on myös saatu loppuhuipennus kaikkine kovine paikkoineen joita loppuratkaisuun kuuluu.

Loppuratkaisuissa on myös vähän samanlainen fiilis 15 ja 16 tapauksessa, mutta tämä on parempi, sillä tarina on rytmitetty paremmin, sillä 15 tarina oli jo alunalkaenkin melkoinen sekasotku, joka ei loppua kohden mitenkään parantunut. Tämä tuntuu yhtenäiseltä ja toimii erinomaisesti.

____________________________________________________________________________

---

---

---

Yhteenveto

Final Fantasy XVI on yllättävän hyvä peli, mikä voi kertoa hieman siitä että FF sarja ei ole viimeisimpien pelien kautta isommin vakuuttanut. Toiminnallisesti FF16 ei tunnu Final Fantasyltä, vaan enemmän Devil May Crylta, mutta tyylissä, tunnelmassa, maailmassa ja tarinassa peli on erittäin vahvasti FF henkinen kokonaisuus. Päähenkilö Clive Rosfield on yksi parhaita hahmoja koko sarjassa, sivuhahmoista iso osa on tehty oikein hyvä ja pelattavaa riittää. Taistelu on erittäin mielekästä, pomovihollisia riittää ja kokonaisuus on laadukkaasti toteutettu. Mukana on sitä tuttua täytettäkin ja monia turhauttavia ratkaisuja on tehty.

Kokonaisuutena FFXVI on kuitenkin ehdottomasti vuoden parhaita pelejä ja sarjan pitkäaikaisille faneille se on ehdottomasti hyvä valinta. Toiminta on monipuolista, tarina on rytmitetty ja ääninäytelty hyvin, tekemistä on päätarinan lisäksi vaikka kuinka paljon ja kokonaisuuteen on lisätty runsaasti mahdollisuuksia jatkaa pelaamista new game plussassa, tai uudelleenpelaamalla tehtäviä. Tämän parissa viihtyy pidempääkin ilman että peli käy tylsäksi tai turhauttavaksi vaikka paljon ravaamista sivutehtävien vuoksi onkin. Mutta toiminta on se pelin suurin valtti monipuolisuutensa ja näyttävyytensä ansiosta, samalla kun pelin varsinainen sydän on fantasiatarina selvässä Final Fantasy maailmassa.

 

+ Final Fantasy tunnelmallinen maailma

+ Hyvin rytmitetty tarina

+ Näyttävä ja monipuolinen taistelusysteemi

+ Paljon pelattavaa

+ Clive Rosfield

+ Laadukas toteutus

 

- Paljon täytetehtäviä

- Paljon ympäriinsä ravaamista

- Tietyt hidasteratkaisut

- Torgalin liian rajallinen käyttö

 

Arvosana: 8,7

 

Fantastinen

 

 

Yksin sarjan vahvimpia pelejä