Remasteroitu duo samalla levyllä kertoo laajan tarinan rakkaudesta, muutoksesta ja maailmasta jossa fantasiatunnelma kohtaa modernin tyyliin, jälleen kerran. Pelattavaa siis riittää todella paljon sillä yhdestä pelistä ei parissa kymmenessä tunnissa vielä selviä.

 

 

 

Kymmenes Viimeinen Fantasia

Remasteroitu duo samalla levyllä kertoo laajan tarinan rakkaudesta, muutoksesta ja maailmasta jossa fantasiatunnelma kohtaa modernin tyyliin, jälleen kerran. FFX jatko-osansa kanssa on monella tavalla erittäin vahva esimerkki siitä, miten tyylikkäitä Final Fantasy pelit parhaimmillaan ovat, vaikka tarinassa todella selviä heikkouksia olisikin. Erityisen ikimuistoisen tästä kaksikosta tekee se, että nämä ovat viimeisiä Final Fantasy pelejä joissa taistelumekaniikka on vuoropohjoista, juurikin sitä klassista FF tasoa sarjan renessanssilta. Vasta Final Fantasy VII Remake on onnistunut palauttamaan sarjan toiminnassa takaisin huipulle, mutta uudella modernilla tavalla. Tämä on mahdollisuus palata sarjan yhden aikakauden loppuun ja kokea uudelleen ne kaikki parhaat ja pahimmat pätkät, joita molempia riittää todella paljon.

 

Spherepunk

Tarina alkaa futuristisessa maailmassa jossa FF tyylisesti miekat ja pyssyt ovat samalla viivalla ja erilaiset hirviöt ovat suhteellisen normaalia kamaa. Taikuus on isossa roolissa ja fantasiaelementtejä on mistä valita. FF tunnelma on siis heti vahva ja se ei pelin edetessä vähene mihinkään. Tällä kertaa monissa tilanteissa teknologian perusraaka-aineena ovat erilaiset pallot jotka tuottavat energiaa milloin mihinkin. Monissa asioissa loogisuus on lähinnä tiellä ja paljon tapahtumia ja tilanteita ratkaistaan aika typerästi ilman mitään todellista järkeä saati johdonmukaisuutta. Mutta toisaalta, fantasiamaailmassa nyt on omat pelisääntönsä myös tässä tapauksessa. Pelin aikana monet asiat sitten selitetään kun niitä tulee vastaan. Näitä asioita ovat niin koneiden osuus sodassa ja historiassa, Al Bhed kansan rooli yhteiskunnassa, kuoleman jälkeinen välitila ja tietysti Kutsujan pyhiinvaellusmatka.

Tarina pääosaan nousee Tidus niminen nuori miehenalku joka kotimaassaan on kuuluisa blitzballin pelaaja ja eräänlainen julkkis. Lisäksi hänen suhteensa hänen isäänsä, vieläkin kuuluisampaan pelaajaan on aika hankala. Kun sitten erään pelin aikana hyökyaalto iskee kaupunkiin, tehden todella pahaa jälkeä, auttaa Tidusin ystävä, samuraityylitelty soturi Auron Tidusin turvaan, vieden hänet aivan uuteen paikaan. Tästä alkaa tarina jonka aikana Tidus ystävystyy niin blitzball pelaaja Wakkan, teinityttö Rikkun ja nuoren kutsujan Yunan kanssa. Liittyessään osaksi Yunan pyhiinvaellusmatkaa, pääsee Tidus tutustumaan Spira nimiseen maailmaan syvällisemmin ja oppii siinä samalla yhtä jos toista. Tarina etenee suhteellisen hyvää vauhtia, välillä meno etenee todella nopeasti eteenpäin, yhtä suoraa putkea, kun taas toisinaan luvassa on huomattavasti hitaampaa menoa. Tarina kehittyy omalla tavallaan, mutta ei missään kohtaa pääse FF sarjassa kovinkaan erityiseen rooliin sillä monet osat tarinassa ja maailman tyylissä eivät ole kovinkaan hyviä. Mutta muutama aika hyvä käänne mahtuu silti mukaan ja yllätyksiäkin on luvassa yksi jos toinenkin. Tidus kertoo tarinansa pitkälti takaumana, edeten nykyhetkeen joka on aivan pelin loppupuolella.

 

Klassinen hahmo kattaus huonolla roistojoukolla

FF sarjassa isossa roolissa ovat usein pelattavat hahmot ja tälläkin kertaa päähenkilön ympärillä pyörivät värikäs joukko on todella isossa osassa kokonaisuuden kannalta. Koska peli alkaa yhdellä pätkällä, joka sijoittuu nykyhetkeen, niin tiettyjä vivahteita on havaittavissa heti ja näihin kuuluu mm. Täysi ryhmä ja päämäärä. Tidus ei ole se paras mahdollinen päähenkilö sillä on vähän sellainen tylsä teinipoikamainen heppu, joka on myös osattu tehdä monella tavalla aika rasittavaksi ja myötähäpeää herättäväksi hahmoksi. Sen sijaan pelin aikana todella tutuksi tuleva herkkä ja sydämellinen Yuna on paljon parempi hahmo ja tuntuu tarinan aikana oikeasti kehittyvänkin jonnekin. Sivuhahmoista Auron on se todellinen kova jätkä joka kuuluu ehdottomasti porukan parhaisiin hahmoihin hyvin monella tavalla. Hän näyttää hienolta ja oikeasti kova kuin kivi. Sitten on Yunan läheisin suojelija, Kimahri joka on se FF tyypillinen eläinhahmo, leijonamainen vahva ja hiljainen hahmo. Naiskauneutta edustaa joukon maagikko Lulu jossa on sitä seksuaalista energiaa ja omanlaista tyyliä. Wakka on lähinnä se rasittava hahmo, joka on kuitenkin myös se Tidusin paraskaverimaisin hahmon. Rikku taas, on yksi niitä huvittavimpia ja veikeimpiä hahmoja, valopilkku ryhmässä.

Pelattavuudessa jokaisella hahmolla on myös omanlaisensa tyyli taistella, mikä tekee heistä erilaisia toisistaan. Tidus on nopea hyökkääjä joka käyttää miekkaa, Wakka on tarkka ja käyttää aseenaan blitzpalloa, Rikku on myös nopea ja käyttää nyrkkihanskaa ja kykenee lisäksi käyttämään erilaisia teknillisiä laitteita kun taas Lulu pystyy mustana maagikkona heittelemään vahigoittavia taikoja. Auron on se hidas mutta voimakas taistelija joka raskaalla miekalla murtaa vihollisilta panssarit kun taas Kimahri vaikuttaa samanlaiselta, mutta on se ryhmän sininen maagikko joka pystyy käyttämään tiettyjä vihollisten kykyjä. Yuna taas on pääasiassa valkoinen maagikko joka parantaa liittolaisia, mutta pystyy myös ainoana kutsumaan summon olentoja, joita tässä pelissä kutsutaan Aeoneiksi. Aeonien joukkoon kuuluvat niin mahtava lohikäärme Bahamuth, petomainen tulipaholainen Ifrit sekä viileä jääjumalatar Shiva. Uusiakin kutsuttavia olentoja kuuluu joukkoon, kuten samuraityylinen Yojimbo, joka korvaa Odinin, silä myös Yojimbo pystyy tappamaan minkä tahansa vihollisen yhdellä iskulla.

Pahishahmojen suhteen tämä peli vetää kyllä sarjassa pohjat. Pääpahana on valtava valasmainen Sin olento jossa tiivistyvät kaikki ihmiskunnan synnit ja jota vastaan Kutsujat taistelevat Aeoneilla. Sin on kuin sellainen kaiken pahan tiivistymä ja pitkälti iso mysteeri koska ei ole täysin selvää että mikä Sin on, vaikka samalla aikaa monilla tuntuu olevankin todella selvää että mistä Sin tulee ja mikä hänet aiheuttaa. Sin on ideallisesta ihan hyvä vaikka ulkomuoto vähän hoopo onkin. Sen sijaan ilmiselvä kakkospahis, Seymour on jokaisella mahdollisella tavalla koko sarjan huonoimpia roistohahmoja. Hän näyttää todella typerältä, ilmiselvästä roistolta ja kuullostaa Nalle Puh maisemalta ja huonolla tavalla. Muutenkin pahisjoukko on aika kehnoa laatua. Enemmän tai vähemmän kiihkoilijamainen porukka ei vain toimi ja näyttää aika typerältä. Loppupuolella tuleva paljastus vähän lisää tasoa pahisjoukkoon, mutta aika heikoille kantimille jäädään.

 

Klassinen taistelusysteemi

Ehkä kaikkein positiivisimpia asioita koko helahoidossa on se, että taistelusysteemien kohdalla peli tuntuu todellakin siltä, miltä sarja tuntui kulta-aikanaan, joka alkaa nykyään olla jo sarjan renessanssia. Vaikka FFVII:n remake onkin näyttänyt, että potentiaalia uuteen renessanssiin on olemassa, sillä FFVII Remaken taistelusysteemi yhdistää erinomaisella tavalla uudenlaisen reaaliaikaisen taistelun klassiseen vuoropohjaiseen taisteluun. FFX onkin vuoropohjaisen taistelun viimeinen todellinen osa, sillä tästä eteenpäin kaikki muuttui. Taistelussa on tässä tapauksessa kyse todellakin siitä että jokainen toimii vuorollaan. Nopeat hahmot voivat saada vuoron parikin kertaa ennenkuin hitaat saavat yhtäkään vuoroa. Monissa FF sarjan peleissä vuoropohjainen toiminta onnistui siten että kun tietty aika kului, niin pystyi tekemään jotakin ja jos viivytteli ja arpoi vuoronsa kanssa, niin viholliset iskivät ensin. Tällä kertaa saa miettiä niin kauan kuin haluaa, sillä peli ei etene mihinkään suuntaan ennenkuin pelaaja tekee vuorollaan jotakin.

Vuoronsa aikana pelaaja voi joko hyökätä, puolustaa tai käyttää hahmokohtaisia ominaisuuksia tai vaihtaa hahmoa toiseen, reservissä olevaan hahmoon. Hyökkääminen on simppeliä mutta vihollisten kanssa tietty hahmo pystyy vahingoittamaan tiettyjä vihollisia paremmin kuin muut. Panssaroidut viholliset ovat Auronin heiniä ja lentävät viholliset Wakkan heiniä kun taas tietyt viholliset vahingoittuvat lähinnä vain magiasta. Muuttujia on yksi jos toinenkin ja pomovihollisten kohdalla muuttujia on oitis enemmän ja kun mukaan paiskataan iso liuta statusefektejä niin kokonaisuudessa riittää haastetta. Hahmokohtaisia ominaisuuksia on vaikka kuinka joilla voi joko tehostaa ryhmäläisten toimintaa tai heikentää vihollisten toimintaa. Ryhmäläisten aseet ja panssarit tehostavat tiettyjä asioita mikä voi tietyillä alueilla on hyvin tärkeää.

Hahmonkehitys toimii spheregrid systeemillä jossa jokainen erikoisominaisuus on yksi osa verkkoa. Kokemuspisteitä pelissä ei varsinaisesti ole, sillä ne toimivat lähinnä liikkumisena verkostolla. Yksi piste mahdollistaa yhden liikkeen ja erilaisilla kehrillä voi sitten avata erilaisia bonuskia kuten lisää elinvoimaa, nopeutta, tarkkuutta ja voimaa, erityisominaisuuksista puhumattakaan. Verkosto on yksi kokonaisuus jossa jokainen hahmo aloittaa eri kohdasta ja ennen pitkää pystyy liikkumaan myös toistensa alueille, eli kaikki voivat oppia kaikki ominaisuudet, mikä tekee loppupelissä hahmoista hyvin samanlaisia. Se mikä kuitenkin on täysin uniikkia hahmoille ovat heidät overdrive ominaisuutensa, joita myös 'limit break' nimillä käytettiin aikoinaan. Esimerkiksi Yuna voi overdrivella kutsua Aeonin joka voi heti tehdä oman overdrive hyökkäyksensä kun taas Kimahri voi käyttää oppimiaan vihollisten hyökkäyksiä ja Rikku voi yhdistellä esineitä. Tehokas taktiikka onkin vaihdella hahmoja niin että kaikki tekevät jokaisessa taistelussa jotakin, jotta saavat aina vähän kokemuspisteitä, etenkin pomovihollisten tapauksessa.

 

Parhaat ja pahimmat palaset

Final Fantasy X tuntuu monella tavalla kahtiajakoiselta peliltä sarjassa. Pelattavuudessa se on poiminut monet sarjan parhaimmat palaset kun taas tyylillisesti kyseessä on vähän monimutkaisempi tapaus. Tälläinen vahvasti uskonnollissävytteinen heimovivahteinen asetelma ei ole se kaikkein kiinnostavin, mutta siinä on silti sitä omanlaistaan FF fiilistä. Eniten tässä kaikessa toimii se, mikä on sarjassa toiminut ennenkin erityisen hyvin, nimittäin se miten kokonaisuudessa yhdistyy fantasiatunnelma ja kehittynyt teknologia. Siinä yhdistelmä on niin paljon hienoja mahdollisuuksia ja se onkin niitä asioita jotka todella toimivat tässä sarjassa. Kun mukana voi olla niin paljon erilaisia aseita miekoista alkaen, niin ollaan oitis omasta mielestäni todella vahvoilla.

FF sarjassa tuttua ovat myös monet minipelit ja superhaasteet joista isoimpia monesti ovat eliittipomot. Tämä voi monesti olla pelin yllättävimpiä ja toimivimpia osia, mutta niin ei ole tällä kertaa. Ei lähellekään. Tämän pelin tapauksessa valtaosa pelin suurimmista haasteista on täyttä kuraa. Enemmän tai vähemmän jokainen isompia haaste on joko todella turhauttava tai muuten vaan huonosti tehty. Tässä kohtaa nousee esiin se, miten huono ohjattavuus pelissä onkaan, sillä se on todella kulmikas ja kömpelö. Taistelussa siinä ei ole mitään ongelmaa, mutta liikkumisessa on ja kun pitäisi olla tarkka, niin kaikki on oitis vaikeampaa. Lisäksi jos haluaa saada pelin parhaat aseet, pitää tehdä monia naurettavan vaikeaita haasteita joihin kuuluvat niin Chocobo kisa 0.00 ajalla tai Perhostenväistely olemattomalla virhemarginaalilla sekä kaiken huippuna oleva 200 salaman väistö putkeen.

Eliittipomojen tapauksessa ollaan pitkälti samalla linjalla sillä Dark Aeonit ovat toimivat pelissä supervihollisina, mutta muitakin löytyy. Lähemmäs jokaisessa tapauksessa pointtina on tehdä vihollisista joko niin vahvoja, nopeita tai kestäviä että niitä vastaan pärjää vain jos hahmot ovat mahdollisimman loppuun asti kehitettyjä. Puhumattakaan että ilman rajoja rikkovia aseita ja panssareita, ei taistelussa vain pärjää. Tässä pelissä nimittäin 9999 iskeminen ja tai saman määrän kestäminen ei ole mitään, koska kun ase pystyy rikkomaan kyseisen rajan, niin maksimi on 99999. Tämä on monesti enemmänkin yliampuvaa kuin kannustavaa, sillä kokonaisuutena tämä tekee kaikesta turhauttavaa farmaamista.

Minipelien joukossa näkyvin on Blitzball. Itse en ole siitä koskaan tykännyt enkä siksi juuri pelannut enempää kuin on ollut pakko. Monista FF sarjan peleistä on yleensä löytynyt edes jotain jota jaksaisi tehdä farmaamisenkin ulkopuolella, mutta tässä pelissä se on poissa, koska blitzball ei nappaa sitten yhtään, vaan se on tarpeeton pakko. Sen lisäksi kokonaisuudessa on monta kiusallista hetkeä aina eräästä pakotetsta nauramispätkästä alkaen, joka lienee se tunnetuin. Pakko myös sanoa että todella rasittavaa on sekin, että mitään välianimaatioita ei voi ohittaa, teksteistä puhumattakaan.

Kymmenes Viimeinen Fantasia: Osa 2

Remasterointiduon toinen osa on tyylillisesti samaa laatua, koska samaan maailmaanhan se perustuu. Varusteet, aseet ja teknologia ovat kaikki mukana kokonaisuudessa mutta tällä kertaa tuntuu varsinkin aseiden kanssa pääsee vähän enemmän kokeilemaan. Toiminnallisesti meno on kehittynyt hieman ja tarinallisesti jatketaan uusista lähtökohdista, mutta edellisessä pelissä alkaneet kuviot elävät edelleen. Final Fantasy X-2 onkin yksi niitä harvinaisia todellisia jatko-osia FF sarjassa, kuten Final Fantasy IV:n After Years. Mutta FF X-2 oli ensimmäinen suora jatko-osa, vaikka FFIV ilmestyikin paljon aiemmin, niin After Years ilmestyi vasta FF X-2:n jälkeen.

 

Final Fantasy kohtaa Charlien Enkelit

Tarina alkaa pari vuotta ensimmäisen pelin päättymis jälkeen. Tidus ja Auron ovat poissa, lähemmäs kaikki ovat jatkaneet elämäänsä suuntaan tai toiseen ja rauha on vallinnut Spirassa. Peli alkaa hyvin nopeatempoisesti suoraan toiminnassa jossa esitellään kolme pelattavaa hahmoa. Tutut kasvot Yuna ja Rikku, sekä uusi hahmo Paine. Yuna on muuttanut omaa tyyliään huomattavasti viime kerrasta ja liittynyt Sphere Hunter joukkioon nimeltä Gullwings, kun taas Rikku vain hieman. Siinä missä Yuna on astetta räväkämpi, taistelijamaisempi asesankari ja Rikku hyvin samantyylinen kuin ennen, mutta lievästi aikuistuneempi ja vähäpukeisempi on Paine hyvin goottihenkisempi ja selvästi porukasta särmikkäin sekä vähäsanaisin ja etäsin. Trio on monella tavallaan toisia täydentävä sillä Paine on hyvin itsenäinen kun taas Rikku hyvin ulospäinsuuntautunut. Yuna on pitkälti se johtajatyyppi, jotakin näiden kahden väliltä, vaikka kallistuukin selvästi enemmän Rikkun suuntaan.

Tuttuja hahmoja pelissä riittää sillä niin Wakka, Lulu kuin Kimahrikin liittyvät tarinaan omilla tarinoillaan. Pelin kokonaistarina jakaantuu useisiin pienempiin tarinoihin sillä vaikka pelissä onkin yksi iso tarinakokonaisuus, niin valtaosan sivutarinoista etenee omalla painollaan ja ne joko kokee tai missaa. Peli jakaantuu useaan eri jaksoon ja jokaisen jakson aikana pelaajalla on mahdollisuus todistaa erilaisia tapahtumia jotka sitten määrittävät suoritusprosentin ja mahdollisen loppuratkaisun, joita on muutama. Pääpaino tosin on muutamassa avainratkaisussa. Sivujuonet ja kaikki muodostavat kuitenkin oikein hyvin ja rikkaan kokonaisuuden ja mitä enemmän pelaaja tutkii paikkoja ja vierailee eri paikoissa sitä enemmän hän kokee. Jos tiettyä tarinakaarta ei vie eteenpäin, se katkeaa.

Uusien hahmojen kanssa kokonaisuus on kuitenkin erittäin heikoilla kantimilla sillä mukana on aika typeriä tapauksia ja monta hyvin rasittavaa tapausta, puhumattakaan että valtaosa on vielä pirun kiusallisia tapauksia. Roistomainen LeBlanc on hyvin naurettava hahmo ja kätyreineen tämä porukka on kuin Pokemonin Rakettiryhmä, mutta vielä naurettavampi ja kiusallisempi. Myös valtaosa muista uusista hahmoista on tavalla tai toisella heikosti tehtyjä, no Gippal on yllättävän hyvin tehty, mutta varsinkin Baralai on aivan hanurista. Tosin, eipä vanha tuttu Al Bhed pösilö Brother mitään kehuja ansaitse myöskään, vaan saattaa olla peräti koko pelin rasittavin hahmo. Pelin varsinainen pääroisto onkin sitten astetta monimutkaisempi tapaus ja hänen kauttaan tarina saa aivan toisenlaista potkua, korostaen Yunan menetettyä rakkautta.

 

Klassinen taistelu, mutta yhdellä niin hyvällä lisäyksellä

Taistelusysteemi on edelleen vuoropohjainen, mutta ei ei ihan samalla tavalla kuin aiemmin, vaan tällä kertaa vähän lähmpänä monia muita FF pelejä. Tämän lisäksi pakettia sekoittaa se, että pelattavia hahmoja on vain kolme. Hahmo variaatio on lähemmäs olematon, mutta vaihtelua peliin tuleekin hahmojen Garnet Gridien kautta. Nämä vaatteet muuttavat hahmoja täysin, sillä jokainen vaate on eri hahmoluokka ja näihin kuuluvat niin Yunan Gunner, Rikkun Thief ja Painen Warrior, mutta kaikki voivat käyttää kaikkia. Pelin edetessä mukaan mahtuu yhtä jos toista, sillä Alchemist on selvä Al Bhed teknologiavelho, Dark Knight on todellinen voimanpesä, Samurai erittäin tehokas miekankäyttäjä ja erivärisiä velhottariakin löytyy. Hahmojen kehityksen sijaan isompaan osaan nousevat vaateparsien kehittäminen, sillä parhaisiin ominaisuuksiin pääsee käsiksi vasta myöhemmin. Tässä kohtaa korostuukin se taktinen puoli siitä että mitä kaikkia vaateparsia kehittää milläkin hahmolla. Kullakin hahmolla voi olla kerrallaan tietty määrä erilaisia vaateparsia joiden välillä vaihdella ja tätä kautta pystyy varmistamaan kattavan valikoiman erilaisia ominaisuuksia sillä vain tietyt hahmot pystyvät tekemään tiettyjä asioita.

Se mikä on ehkä se paras parannus pelin toiminnassa, on se että taistelukenttä tuntuu merkittävästi elävämmältä. Yksi syy tähän on se että pelihahmot ilmestyvät kentällä vaihteleviin paikkoihin eivätkä ole aina rivissä. Tämä voi olla hieman hämäävää, mutta samalla aikaa mittarit ja listat pitävät menon selkeänä, kunhan hahmot erottaa toisistaan, mikä voi olla silloin astetta hämäävämpää jos kaikki kolme sattuvat pitämää samaa vaatetta. Mutta se miten kaikki hahmot hyökkäävät omasta sijainnistaan ja monesti vaikkapa lähes samaan aikaan tekee pelistä merkittävästi elävämmän kuin aiemmin. Se pieni lisä taistelussa saattaa hyvinkin olla se paras lisäys koko pelissä, vaikka se tuntuukin helposti aika pieneltä asialta. Mutta se onkin niitä pieniä asioita jotka parantavat kokonaisuutta merkittävästi.

 

Tyttömäinen, kiusallinen ja uskollinen jatko-osa

Final Fantasy X-2 on todella monitahoinen tapaus. Se on monella tavalla uskollinen jatko-osa, mutta se on myös todella erilainen tapaus. Tyylillisesti se tuntuu olevan samanlainen kuin edeltäjänsä sekä hyvässä että pahassa. Peli on teemallisesti todella tyttömäinen erilaisten mekaniikkojen kautta, sillä ei ole kovin äijämäistä että vaatteita vaihtamalla kaikki ominaisuudetkin vaihtuvat samalla tavalla kuin tässä pelissä, puhumattakaan että tässä pelissä niitä vaatteita vaihdellaan todella tiuhaan tahtiin. Siis kyllähän muissakin peleissä vaatteet vaikuttavat hahmojen ominaisuuksiin tai muuta mahdollista, mutta ei tässä määrin.

Eräs seikka minkä tämä jatko-osa vetää aivan toiseen potenssiin on se kiusallisuus. Siis kyllähän FF kympissä oli useampi aika kiusallinen hetki, mutta tässä pelissä niitä on paljon enemmän, liiankin kanssa ja se voi olla yksi syy miksi kokonaisuus on aika rasittava pelata. Erilaisen pelistä tekee myös se, että se ei ole samanlainen kokonaisuus kuin valtaosa muista FF peleistä. Valtaosa sarjan peleistä, varsinkin vanhemmista on kokonaisuuksia jotka voi pelata alusta loppuun ja sillä selvä, kun taas uudemmissa tuntuu olevan teemana se, että tietyt asiat pystyy tekemään vasta kun pelin on kertaalleen pelannut loppuun asti ja sitten palataan hieman ajassa taaksepäin tekemään sivujutut. FFX2 taas on sellainen tapaus jossa pelin voi pelata läpi monta kertaa, samoilla hahmoilla, jolloin uudemilla pelikerroilla hahmot ovat astetta parempia, koska kaikki päivitykset ynnä muut ovat säilyneet. Kyllähän sitä farmaamista on todella paljon, mutta monella tavalla tämä on aika erilainen peli kuin lähemmäs kaikki muut sarjan pelit.

Yhteenveto

Final Fantasy kymppikaksikon tarina on kokonaisuutena ihan hyvä, vaikka siinä omat typeryytensä onkin ja yleinen tunnelma pelissä menee varsinkin X2:n kanssa todella kiusalliseksi. Toiminnallisessa mielessä peli on kuitenkin niitä viimeisiä todellisia FF pelejä, mikä kyllä kannustaa käymään matkan loppuun asti. Pelattava ei siis aivan äkkiä lopu, varsinkaan jos haluaa todella saavuttaa kaiken, mitä itse en todellakaan missään vaiheessa edes ajatellut tekeväni. Osittain siksi että ison osan tein joskus PS2 aikakaudella.

 

+ Taistelumekaniikka on klassista Final Fantasyä

+ Fantasiatyylikäs tunnelma FF ootteella

+ Paljon hahmokohtaista vaihtelua

+ Paljon pelattavaa

 

- Monta kiusallista hetkeä

- Ei mahdollisuutta ohittaa välianimaatioita ja puheita

- Tarinalliset heikkoudet

- Ylivedetyt haasteet

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava