Nsane.jpg?1610487648

Legendaarinen trilogy PS1:n ajoilta

 

 

PlayStationin ehkä ensimmäinen todellinen maskotti, Crash Bandicoot, on ollut pääosassa monissa erilaisissa peleissä, mutta ehdottomasti parhaita on Naughty Dogin tekemät. Nsane trilogy on uudelleenlämmitys tästä klassisesta trilogiasta, joten pelattavaa riittää, laadukasta sellaista. Vaikkakin ihan kaikki ei ole mennyt putkeen.

 

 

 

Kolari Pussimäyrä

PlayStation ykkösen pelien joukosta on hyvin helppo poimia ne todelliset parhaat pelit. Yleensä suosin yhtä per pelisarja ja genre. Crash Bandicootkin mahtuu sille listalle, mutta itse olen kuitenkin paljon enemmän Spyro fani, kuin Crash fani. Siitäkin huolimatta täytyy todeta että Nsane trilogy on todella onnistunut kokonaisuus johon mahtuu paljon pelattavaa ja kaikki tehtynä upeilla grafiikoilla ja päivitetyllä ohjattavuudella. Asioita ei ole pelillisessä mielessä juuri muokattu eli kaikki tuttu tavara on pitkälti mukana ilman lisäyksiä tai karsintoja. Muutamia muutoksia on siellä täällä, mutta Nsane trilogia on hyvin uskollinen alkuperäisellä, varsinkin haastavuudessaan ja laadukkaassa pelattavuudessaan, puhumattakaan sitä erityisen toimivaa Naughty Dog huumoria ja hahmovalikoimaa. Vaikka Naughty Dogilla ei olekaan juuri tekemistä tämän uusinnan kanssan, niin alkuperäisen vahvuudet ovat läsnä.

Tämä trilogia ei itsellä ole niin lähellä kuin Spyro trilogia minkä vuoksi kokonaisuudesta ei keksi niin paljoa sanottavaa kuin Spyroista. Tämän lisäksi tuntuu että kolmikko on todella samanlaista tavaraa alusta asti, vaikkakin kolmas osa on se, missä kaikki todella osuu ja on enemmän kuin ikimuistoista.

Crash Bandicoot - Kaiken Alku

Tarina alkaa hyvin nopeasti kun hullun tiedemiehen tri Neo Cortexin viimeisin koekaniini, Crash, pakenee. Tarinan pääkohdat kerrotaan nopeasti, mutta sen jälkeen isommin tarinankuljetusta ei ole. Crashin päämääränä on pelastaa tyttöystävänsä Tawna Cortexin kynsistä. Tämä tapahtuu puikkelehtimalla läpi lukuisten vaarallisten kenttien ja nuijimalla matkan varrella kaikki Cortexin kätyrit. Mitään sen ihmeellisempää ei ole, eikä edes tarvita. Pääosaan nousee hyvin haastava tasohyppely.

Monet asiat mitkä tulevat ilmi ensimmäisen pelin kohdalla, pätevät vahvasti myös kahteen muuhunkin. Pelattavuus on aivan samanlainen pelistä riippumatta eikä se ole merkittävästi erilainen alkuperäisestä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jotka ovat näkyvimmät ohjattavuuden muutoksissa. Kovin tuoreessa muistissa pelattavuus ei ole alkupeärisistä, mutta paikoitellen tuntuu että pelin osumatarkkuus ja hyvin usein aivan liian pikkutarkka. Monien vihollisten kanssa tuntuu että jos päällehyppääminen ei osu just eikä melkein, voi pelaaja ottaa osumaa. Crash kun ei kestä yhden yhtä osumaa, niin kuolemia kertyy paljon ja monesti tuntuu että vastaan tulee paljon todella epäreiluja kuolemia. Tämä sama pätee myös siihen, miten tarkkaa tasohyppely on. Ajoituksen pitää usein olla just eikä melkein, sillä melkein johtaa usein kuolemaan. Pikkutarkkuus ei ole sieltä parhaasta päästä, sillä varsinkin tämän ensimmäisen pelin kanssa tuntuu että aivan liian usein peli on enemmänkin rasittava kuin viihdyttävä. Lisäksi tämä johtuu pääasiassa aina siitä, että ohjattavuudesta on tehty ratkaisevalla tavalla erilainen, mikä ei vain sovi pelin tasoihin, koska niitä ei ole joko muutettu samalla tavalla, tai sitten niitä on muutettu väärällä tavalla.

Eräs syy siihen, miksi monesti tämä pikkutarkkuus ärsyttää, tulee siitä että syvyyttä on haastava arvioida, mikä johtaa niihin vahinko-osumiin ja putoamisiin. Muutamat asiat olisi helppo korjata Aku Aku naamioilla. Naamiot ovat yksi ylimääräinen osumapiste ja niitä on pelissä aivan liian vähän. Sitä ei helposti ajatellut samalla tavalla alkuperäisten kanssa, koska niissä ohjattavuus ja kenttäsuunnittelu osuivat niin hyvin yksiin, mutta nyt kun muutoksia on selvästi tehty, niin miksi ei ole voitu kunnolla lisätä naamioita, jolloin ne vahinko-osumat eivät ärsyttäisi läheskään yhtä paljon, koska ne eivät aina palauta taaksepäin. Erityisesti ne ärsyttävät kentissä jotka ovat pitkiä ilman tarkistuspisteitä.

Ensimmäinen Crash Bandicoot peli on ylivoimaisesti kolmikosta vaikein. Crash ei osaa muuta kuin hypätä ja pyörähtää, mikä on keino nujertaa vihollisia. Haaste on vähän turhankin korkea ja se alkaa erittäin nopeasti. Monissa kentissä kun ei edes saa kaikkia esineitä, jos kenttää ei pysty läpäisemään kuolematta kertaakaan. Tämä peli todellakin vaatii pelaajaa tekemään parhaansa sillä vain täydellinen suoritus kelpaa. Tätä peliä on joskus sanottu tasohyppelyiden Dark Souliksi. Itse koen tämän typeränä vertauksena koska Crash Bandicoot oli olemassa kauan ennen Soulseja.

Crash Bandicoot on kuitenkin erittäin hyvä aloitus sarjalle sillä vaikka peli on haastava kuin mikä, niin sen kenttäsuunnittelu on sieltä parhaasta päästä, vaihtelua on vaikka kuinka ja peliä on kiva katsella. Pomovihollisissa on onnistuttu todella hyvin sillä viimeinen yhteenotto Cortexia vastaan on erittäin upea ja kyllähän joukkoon mahtuu myös yhteenotto Pinstripeä ja Ripper Rootakin vastaan.

Yhteenveto

Ehdottomasti kolmikon vaikein osa. Monta hyvin turhauttavaa kenttää ja useita halpamaisia kohtia. Toisaalta, pomoviholliset on tehty todella hyvin, kenttäsuunnittelu on todellista laatua ja pelissä on todella hyvä fiilis. Puhumattakaan että peliä on paranneltu juuri oikeista paikoista ja kasvojenkohtus on enemmän kuin onnistunut.

 

+ Pomotaistelut

+ Hyvin tehdyt hahmot

+ Kenttäsuunnittelu ja vaihtelu

 

- Turhan pikkutarkka ohjattavuus

- Paikoin murhaavan vaikea

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava

Crash Bandicoot 2: Cortex Strike's Back - Parannuksia ja lisäyksiä

Peli jatkuu suoraan siitä mihin ykkönen päättyi. Kun Cortex kerää itsensä, alkaa hän kehitellä uutta suunnitelmaa. Kun tehdään pieni aikahyppy, niin pelaaja astuu taas Crashin puikkoihin. Tawna on karsittu kokonaan pois ja tilalle on tullut Crash pikkusisko Coco, joka tässä Nsane trilogiassa on pelattavana hahmona jokaisessa pelissä. Tarinaa on tällä kertaa merkittävästi enemmän, mutta mitään isompia selityksiä Coco ja Tawnan vaihteluun ei ole. Peli on oma kokonaisuutensa omilla säännöillään. Crashin tehtävänä on kasata kristalleja, siinä se. Tarina hieman kehittyy pelin aikana, mutta tasohyppely on edelleen pääosassa.

Peli on todellinen jatko-osa. Se on pääasiassa täysin samanlainen edeltäjänsä kanssa, mutta pienillä parannuksilla. Tällä kertaa Crash pystyy myös kyykistymää ja tekemään liukkarin mikä myös lisää vauhtia peliin merkittävästi, sillä liukkarihyppy on ehdottomasti yksi pelin hauskimpia tekniikoita. Kenttäsuunnittelussa ollaan samalla tavalla laadukkaan toteutuksen aallonharjalla sillä toinen toistaan erikoisemmista kentistä löytyy vaihtelua niin ympäristöissä kuin pelattavuudessakin. Välillä kamera on hahmon takana, välillä sivulla ja välillä edellä. Haaste ei ole niin murhaava kuin ykkösessä, mutta helpolla ei tässäkään pelissä pääse sillä ohjattavuudessa on edelleen ne tietyt sudenkuopat jotka tekevät pelaamisesta paikkapaikoin aika turhauttavaa.

Haastetta on myös vähän muokattu, sillä tuntuu että monet kentät ovat helpompia, vaikkakin niissä saa olla aika hyvä, jos haluaa kerätä kaikki mahdolliset esineet. Tekemistä pelissä on varsin paljon, vaikkakin pituudeltaan ollaan hyvin pitkälti samoissa kuin ennenkin. Pomovihollisten kanssa ollaan tällä kertaa menty paremapaan suuntaan. Ideallisesti hahmot ovat kokonaisuutena hieman parempia, vaikkakin se ei päde kaikkiin. Jotkut pomoviholliset ovat helposti sarjan parhaita, kun taas osa huonoimpia, ihan kuin ykkösessäkin. Tällä kertaa tosin tuntuu että toimintaan on tullut enemmän vaihtelua ja loppuhuipennus on edelleen todella hyvä, vaikkakin täysin erilaisella tavalla kuin ennen.

Yhteenveto

Crash 2 on monella tavalla erinomainen esimerkki jatko-osasta. Se on hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta tuo mukanaan muutamia parannuksia ja lisäyksiä. Haaste on reilumpi, mutta edelleen aika ankara. Crash 2 ei ole merkittävästi erilainen, mutta lievästi kuitenkin. Se on hyvä merkki jatko-osalta.

 

+ Pomoviholliset ja -taistelut

+ Kenttäsuunnittelu ja vaihtelu

+ Erinomaiset lisäykset ja kehitykset

 

- Muutamat rasittavat kentät

- Pikkutarkka ohjattavuus

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava

Crash Bandicoot: Warped - Kaikki parhaat palaset yhdessä

Tarina jatkuu hieman kakkosesta, mutta on merkittävästi erillinen. Vaikkakin hahmot, asetelma jne ovat samanlaisia, niin täysin uusi pääroisto ja asetelma tuovat mukanaan uudenlaisen vivahteen. Kun Aku Aku paha veli Uka Uka pääsee vapaaksi vankeudestaan tulee Crashin ja Cocon tehtäväksi pysäyttää Uka Uka ja Cortex, jotka yhdessä N. Tropy nimisen aikavartijan kanssa pyrkivät käyttämään viimeisimmän rakentamaa aikakonetta omiin tarkoituksiinsa. Aikamatkustus on pelillinen klisee, mutta toimii juonielementtinä varsin hyvin. Tarina ei ole sen ihmeellisempi kuin ennenkään, mutta sen kerronta on taas hieman kehittynyt.

Crash Bandicoot: Warped on ehdottomasti yksi ykköspleikkarin parhaita pelejä ja tapa jolla se erottuu kakkosesta on todella merkittävä. Siinä missä kakkonen on selvä ja hyvin tehty, parempi versio ykkösestä, niin kolmonen on aivan omassa luokassaan. Siinä missä kakkonen ei tehnyt kaikkea paremmin, mutta kehittyi oikeaan suuntaan, tekee kolmonen kaiken paremmin, niinkin merkittävästi että sen kyllä huomaa. Vaikka pelattavuus onkin pitkälti samanlaista, niin kenttäsuunnittelu on toimivampaa. Tosin, voi myös olla että kun on pelannut kakkosen ensin, niin pelattavuuteen on jo tottunut paljon enemmän. Mutta itse koen että kolmosen kenttäsuunnittelu on paljon tasapainotetumpaa kuin aiemmin, sillä niin turhauttavia tasohyppelyäkohtia ei niin paljoa tule enää vastaan.

Kehityksen huomaa myös siinä, miten paljon enemmän variaatio pelissä on. Kenttiä on muutamaa tiettyä perustyyppiä mutta erikoisempiakin tyylejä on vaikka kuinka paljon. Muutamat samat pelityylit ovat edelleen läsnä, mutta paljon on myös uusiakin. Vaihtelua on todella hyvin jaksotetusti sillä mitään ideaa ei ole käytetty puhki. Tosin, muutamat rasittavan pelimuodon kanssa olisi voitu karsia yksi kokonaan pois. Monia pelityylejä on kaksi kappaletta joista jälkimmäinen on hieman haastavampi, mutta sitten on niitä, joita mahtuu mukaan kolme.

Eräs pelin onnistuneimpia lisäyksiä ovat pomovihollisista saatavat päivitykset. Nämä tekevät pelistä merkittävästi hauskemman sillä niinkin tavallinen päivitys kuin kaksoishyppy todella muuttaa pelattavuutta täysin, varsinkin kun siihen kylkeen saadaan tornadopyörintä joka lisää normaalin pyörähdyksen kestoa. Tuntuu että ensimmäistä päivitystä lukuunottamatta jokaisella päivityksellä on niin paljon peliämuuttavaa vaikutusta, että sitä ei vain voi olla kehumatta tarpeeksi. Tämä sama laatu näkyy myös pomotaisteluissa, sillä vaikka mukana onkin pari todella "tavallisen" oloista pomotaistelu, niin mukana on myös muutama ehdottomasti pelisarjan paras, kuten viimeinen yhteenotto. Pomoviholliset ovat koko sarjan aikana olleet todella onnistuneita, vaikka mukana on myös ollut useita varsin tylsiäkin pomovihollisia. Siinä missä Dingodilo on todella hauska, mielekäs ja nokkelasti tehty pomotaistelu jossa on juurikin sitä jotakin, on N. Tropy enemmänkin hyvin perinteinen. Tiny Tiger taas oli kakkosessa yksi sarjan parhaista, vaikka toimii erittäin hyvin myös tässäkin.

Monet asiat mitkä oli tehty hyvin jo kakkosessa, on tehty vielä paremmin kolmosessa. Haaste on paljon tasapainoisempaa ja pelattavuus on merkittävästi monipuolisempaa. Myös se yleinen asetelma on paljon toimivampi ja kolmas peli tuntuu kaikkein selkeimmältä ja tyylillisesti onnistuneimmalta. Crash 3 on sellainen peli, joka on kuitenkin vaikea, jos sen haluaa suorittaa kokonaan. Tekemistä on vaikka kuinka ja sitten kun mennään oikeasti haastavaan osuuteen, niin peli todellakin haastaa pelaajan.

Yhteenveto

Crash 3 ei ole vain trilogian paras osa, se on yksi parhaita PS1 pelejä koskaan ja Nsane versio on hyvässä ja pahassa erinomainen modernisointi. Pelissä on useita turhankin haastavia kenttiä ja haasteita, mutta kokonaisuutena se on helposti sarjan tasapainotetuin osa. Uudistuksia on todella paljon, pomoviholliset eivät ole koskaan olleet yhtä hyviä taisteluista puhumattakaan ja pelattavuus on juurikin oikeilla tavoilla kehittynyttä sillä pomovihollisilta saatavat päivitykset todellakin tekevät pelistä erityisen ja kannustavat pelaamaan kenttiä uudelleen. Ehdottomasti trilogian huippu.

 

+ Pomoviholliset ja -taistelut

+ Enemmän vaihtelua pelattavuudessa

+ Kenttäsuunnittelu ja variaatio

+ Päivitykset

+ Tasapainotetumpi haaste

 

- Muutamat rasittavat kentät

- Pikkutarkka ohjattavuus

 

Arvosana: 9,0

 

Mestariteos

Pähkähullu trilogia

Nsane trilogy on hyvä kokoelma. Pelattavaa on paljon, varsinkin jos kaipaa haastetta. Helpolla nämä pelit eivät päästä, mutta peli peliltä ne ovat paremmin tasapainotettuja ja mielekkäämpiä pelata. Kolmikko ei ole samalla tavalla modernisoituja miten Spyro Reignited trilogy, sillä ihan niin laadukasta tavaraa ei ole luvassa. Peleistä kuitenkin löytyy sitä Naughty Dog laatua ja tasohyppelyä joka on ehdottomasti sitä PS1:n kärkeä.

 

+ Crash Bandicoot: Warped

+ Paljon pelattavaa

+ Kenttäsuunnittelu

+ Erittäin hyvin tehdyt hahmot

+ Pomotaistelut

 

- Usein turhankin vaikea

- Pikkutarkka ohjattavuus

 

Arvosana: 7,7

 

Erityinen