Satunnaisuus on monesti se avainsana näiden sattumakokoelma-arvioiden kanssa. Peliä jos toistakin on tullut pelattua X määrä ja jotkut pelit on pelattu läpi asti. Joskus taas kyseessä on enemmänkin kattava kokeilu, tai lyhyeksi jäänyt testikierros. Tässä tapauksessa, kyse on vähän kaikista. Jotkut on pelattu läpi asti, joitakin on kokeiltu ja joidenkin kanssa kaikki tämä on tehty kauan sitten.

 

 

 

Ajoittain sitä miettii että voiko pelistä antaa täydentävää arviota, jos sitä ei ole pelannut itse läpi asti. Mielestäni voi, jos pelistä on saanut jonkinlaisen kokonaisukuvan jonka kautta pelistä pystyy kertomaan tarpeeksi. Mikä sitten on tarpeeksi? Riippuu vähän siitä, mitä haluaa arvioillaan tuoda esiin pelistä.

Tässä tulee myös esiin se pointti, että jos pelistä ei varsinaisesti tykkää, niin onko sitä mitään järkeä pelata pidempään, vain jotta siitä voisi sanota jotakin? Ei välttämättä. Jotkut pelit syttyvät hitaasti, mutta itse en loputtomiin tuhlaa aikaa peliin, jos se ei millään tavalla koukuta.




Puyo%20Puyo%20Tetris.jpg?1598799341

Moninpelinä kokonaisuus räjähtää käsiin, hauskanpitona

 

Kahden pulmapelin värikäs, veikeä ja hektinen fuusio.

 

 

 

Puyo Puyo Tetris

Tetris on sen verran tuttu tapaus ja olen sitä itsekin pariin kertaan seulonut, että en sitä avaa tämän enempää: Kasaa vaihtelevia palikoita siten että saat täytetty rivejä. Noin. Puyo Puho puolestaan on värien yhdistelyä. Palleroita tulee samaan tapaan kuin Tetriksessä, mutta idea on vähän erilainen, sillä tässä vaihtoehdossa komboja saa aikaan paljon enemmän, kun värit yhdistyvät, mikä lisää taktisuutta paljon enemmän.

Pelimuotoja on muutamia erilaisia. Joko suora Tetris vs Tetris, Puyo vs Puyo tai sekoitus, joko yhdellä pelaajalla toinen ja toisella toinen, tai molemmilla molemmat. Variaatioita riittää ja parempi se on itse kokea jotta huomaa kunnolla ne monet pienet eroavaisuudet. Paljoa sanottavaa tästä en nimittäin keksi, ideat ovat simppelitä, mutta kuin tetriksessä, ne vain toimivat ja koukuttavat. Paitsi ne todelliset pulmapalikat joissa pitää ratkoa vaikkapa Puyo kasa siten että ketjureaktio tuhoaa koko roskan. Ne pelimuodot ovat saastaa ja yksi syy miksi pelissä oleva kampanja ei erityisemmin kiehdo, vaikka se yllättävän hyvin olikin tehty.

Tämä on ehdottomasti niitä pelejä joita kannattaa pelata partypelinä, jos vain mahdollista. Kyllähän siinä voi omiakin taitoja hioa, mutta moninpelinä peli pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Puhumattakaan että siitä saa paljon irti. Siis sanoisin että ei tämä Tetris Attackia voita, mutta onnistuu kuitenkin viihdyttämään oikein hyvin.


Yhteenveto

Pyuo Puyo Tetris on peli joka on helppo oppia mutta jonka todellinen hallitseminen vaatii harjoittelua ja taktiikkaa. Päällisin puolin voi vaikuttaa että pelit ovat hyvin samankaltaisia, mutta molemmissa on puolensa jotka todella erottavat ne toisistaan. Erityisen toimiva kokonaisuus, moninpelinä.

 

+ Tetris

+ Monet yhdistelmäpelimuodot

+ Moninpeli

 

- Pulmanratkonta Puyo

- Toisto

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Owlboy.jpg?1598965067

Moderni retrografiinen peli

 

Pöllöpoika

 

 

Owlboy

Tämä on yksi niitä pelejä joista itse käyttäisin termiä, moderni retropeli. Tämän pelin tapauksessa se pätee ehkä parhaiten graafiseen ulkoasuun sillä tälläinen värikäs pikselitaidegrafiikka on kuin suora viittaus SNES ajalle, mutta mukana on myös tietynlaista modernisointia. Ohjattavuus on simppeli, tarina kerrotaan tekstinä ja monesti hahmojen reaktiot ovat jokin muutamasta variaatiosta. Hyvin usein tälläiset pelit ovat tasohyppelyitä jonkinlaisella toiminnallisellakin jutulla ja kaikki tämä pätee myös Owlboyhin erittäin hyvin.

 

Sympaattinen tarina pikselitaidemuodossa

Tarina päähenkilö on pöllöpoika Otus jonka kanssa otetaan kaikki irti tälläisestä päähenkilöstä joka ei puhu mitään. Otusin tapauksessa se johtuu siitä, että hän on mykkä. Muut piinaavat häntä tämän takia, eikä hänen opettajansakaan ole mitenkään mukava tyyppi. Mutta tukeakin löytyy, Otusin parhaan ystävän Geddyn kautta, joka toimii myös pelin toiminnallisena elementtinä, sillä hän pystyy ampumaan. Se tulee tarpeeseen, sillä kun tarina lähtee käyntiin, niin rauhallinen kyläidylli särkyy, kun ilmapiraatit hyökkäävät. Otus joutuu tämän seurauksena seikkailuun jonka panokset ovatkin varsin korkeat. Peli on tarinansa puolesta yllättävän syvällinen ja monitahoinen. Mukana on monta todella hyvin tehtyä hahmoa, kuten Alphonse ja boguin veljekset ja kyllähän pääroistona oleva kapteeni Molstrom on myös enemmän kuin uhkaava ilmestys. Yllätyksiäkin löytyy ja tarinallinen jaksotus toimii varsin hyvin, pitäen mielenkiintoa hieman yllä.

Pelissä korostuu myös todella hyvä humoristinen tyyli jossa monet hahmot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa, mutta vastapainona pelissä on myös aika paljon surullisempaakin tavaraa sillä vaikka mukana on paljon huvittavia hetkiä ja vitsikäitä kohtuaksia, niin läsnä on myös sellainen masentavampikin puoli, jossa korostuu se, miten paljon muut kiusaavatkaan pöllöpoikaa ja monesti aivan syyttä. Tarinassa on myös muutama erittäin hyvä idea mitä tulee niin pelimekaniikkojen opettamiseen kuin taisteluihinkin. Tarina onkin helposti pelin parhaimpia osuuksia ja lopussa mukaan saadaan myös muutama erittäin hyvin tehty yllätyskin.

 

Pelattavuus ei yllä tarinan tasolle

Kuten Iconoclastsin kanssa, myös Owlboyn kanssa mennään herkästi sellaiseen tilanteeseen että pelin kanssa loppuu kärsivällisyys kesken. Toisin kuin Iconoclastsin kanssa, tämän pelin tapauksessa se ei oikeastaan koskaan ollut kiinni siitä, että pelissä olisi eksynyt, peli ohjaa pelaajaa hyvin suoraviivaisesti sinne mistä pääsee eteenpäin, mutta ei kuitenkaan painostamalla painosta jatkamaan, vaan antaa pelaajan edetä omaa tahtiaan. Toisin kuin Iconoclastsin kanssa, tämän pelin kanssa en tehynt sitä virhettä että olisin jättänyt pelin pitkäksi aikaa, sillä tällöin pystyin viemään tarinan loppuun ilman että olisin missään kohtaa todella eksynyt. Suurimmat ongelmat tulevat pelillisistä ratkaisuista, sillä monet kohdat pelissä eivät ole sieltä kiinnostavimmasta päästä. Hiiviskely on rasittavaa ja pulmanratkonta, vaikkakin simppeliä, niin se tuntuu monesti hyvin puuduttavalta.

Se mikä pelissä on astetta omanlaisempaa on se, miten Pöllöpojan ominaisuuksia käytetään. Otus pystyy kantamaan liitolaisiaan ja jokaisella on muutama oma juttu, joka auttaa pelin aikana yhdessä jos toisessakin asiassa. Joskus pitää polttaa piikkipensaita ja siihen tarvitaan liekinheitin. Otus pystyy lentämään hyvin rajoittamattomasti mikä tuo tiettyä vapautta peliin, mutta monet pelin paikat ovat aika rajattuja ja usein jokin asia pelissä rajoittaa lentämistä, mutta toimivilla ja järkevillä tavoilla. Erilaiset lisäyksen peliin tuovat myös sopivaa vaihtelua pomotaisteluihinkin.

Owlboy on oikealla tavalla omanlaisensa tapaus, mutta se on myös monesti aika rasittava peli pelata, johtuen muutamista pelillisistä ratkaisuista sillä vaikka pomoviholliset ovatkin aika hyvin tehtyjä, niin toiminta on lähinnä mauste muun pelaamisen ohessa. Erityisen rasittavaksi peli muuttuu monissa kohdissa, joissa kuolema palauttaa hyvin kauas taaksepäin, yleensä vielä kaikkein rasittavan pätkän alkuun. Aivan liian usien peli muuttuu hyvin rasittavaksi mikä syö kyllä tehokkaasti mielekkyyttä viettää pelin parissa enempää aikaa, kuin tarinan verran. 


Yhteenveto

Owlboy on hienon näköinen ja simppelillä tavalla toimiva peli jossa hyviä omia ideoita. Pelattavuudessa peli ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Monesti tilanteet menevät hiiviskelypainotteisiksi tai pulmanratkonnaksi eivätkä monet hyvältä vaikuttavat tilanteet ole kovin hyvin toteutettuja. Jos tälläinen retrotyylinen ulkoasu modernilla otteella kuitenkin uppoaa, niin Owlboy on siinä suhteessa mielessäpidettävä tapaus. Itselle siitä kuitenki jäi lopuksi aika tyhjä olo ja tuskin tulee uudestaan pelattua. Tämä on kuitenkin samalla aikaa sellainen tapaus, josta haluaisi pitää enemmän.

 

+ Graafinen ulkoasu

+ Muutamat näppärät ideat

 

- Liiallinen hiiviskelypainotteisuus

- Heikosti tehdyt "eeppiset hetket"

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla puolella



Unravel.jpg?1598965064

Punainen linka, kirjaimellisesti

 

Lankaolennon purkautuminen

 

 

 

Unravel

Alunperin tämä tuli vastaan tuplapakettina jossa olisi ollut myös Unravel kakkonen. Mutta heti voidaan sanoa että koska tämä ensimmäinen ei pari kenttää pidempään juuri kiinnostanut, niin eipä sitä jatko-osaa sitten tullut kokeiltua. Tässä tapauksessa suurimpana ongelmana on se vahva puzzlepainotteisuus joka itselleni on herkästi hyvin luotaantyöntävä asia, ellei peli jollakin muulla tavalla todella koukuta jatkamaan ja ottamaan pulmat mukaan isoon kokonaisuuteen välttämättömänä pahana.

Pelaaja ohjaa villalangasta tehtyä veikeää olentoa joka edetessään maailmassa, jättää peräänsä lankaa, koska purkautuu kokoajan. Tämä tuo mukanaan muutamia hyviä pulmaelementtejä joissa käytetään hyödyksi lankaa jota voi käyttää köytenä heiluakseen ympäristössä, laskeutuakseen turvallisesti tai kiivetäkseen ylös. Lähemmäs kaikki pulmat vaativat jonkinlaista langankäyttöä. Kyse voi olla esineiden siirtelystä tai esteiden ylittämisestä, usein esteitä siirtelemällä. Pulmat vaikeutuvat kokoajan, mutta pelistä puuttuu se koukku, joka todella nappaisi mukaansa ja saisi jatkamaan pelaamista.

Graafisessa mielessä peli on erittäin hyvin tehty ja äänimaailma tukee tätä erinomaisesti. Peli näyttää ja kuullostaa erittäin hyvältä omaten sellaisen hienoisen melankolisen sävyn jota korostavat monet kauniit värit ja hyvin veikeä pelihahmo. Pelissä on siis paljon katseltavaa mutta itselleni tuo pelattavuuspuoli ei vain nappaa, joten kyllä tämä peli jää helposti kokeiluasteelle ja tuskin sen pariin tulee enää palattua.


Yhteenveto

Unravel on hyvin pulmapainotteinen tapaus ja siitä syystä mielenkiinto sen kanssa loppui aika nopeasti, vaikka peli hyvin veikeän oloinen onkin. Pelissä on sellainen omanlaisensa viehätys, mutta pelattavuudessa paketti ei pysy kasassa lankauppoa paremmin vaan purkautuu hyvin nopeasti. Graafinen ulkoasu, äänisuunnitelu ja muutenkin kaikki kosmeettinen pelissä on huomattavasti parempaa kuin se sisältö, joko pulmapelien ystäville voi tarjota enemmänkin, mutta muutoin pelattavuus ei paljoa tarjoa ja kyllästyttää nopeasti. Kyllä siinä jäi Unravel 2 kokeilematta.

 

+ Graafinen ulkoasu ja äänimaailma

+ Veikä pelihahmo

+ Hyvin rakennettu tunnelma

 

- Pulmapainotteisuus

- Kyllästyttää nopeasti

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



SEGA%20Mega%20Drive%20Classics.jpg?15987

Nyt on mistä valita

 

Segapelikokoelmasta ei pelattava ihan heti lopu

 

 

 

Sega Megadrive Classics

Tästä pelistä on mahdotonta puhua kattavasti ilman että puhuisi lähemmäs kaikista peleistä sillä mukana on niin paljon erilaista sisältöä että ähky iskee erittäin nopeasti. Siksi avaankin tätä suhteellisen suurpiirteisesti sillä vaikka kaikki pelejä kokeilinkin, niin vain ihan muutamat niistä todella jäivät mieleen sellaisina tapauksina joiden parissa voisi ihan aikaakin käyttää.

Retrotunnelmassa peli on enemmän kuin onnistunut. Valikko on kuin suoraan kasaripojan huoneesta pelihyllyn ja vanhan telkkarin muodossa. Pelejä voi pelata vapaasti ja nopeasti sellaisessa nostalgisessa retrofiiliksessä. Pelit näyttävät ja kuullostavat aikakaudeltaan eikä niitä ole vaikea oppia nopeasti pelaamaan. Ongelmallista on tosin se, että pelissä ei ole selkeää nopeaa ohjeistusta että mitä nappuloita tarvitset ja mitä et, sillä kyllähän PS4:n ohjaimessa on niitä ylimääräisiä nappuloita aika paljon. Lisäksi monessa pelissä tuntuu että mikään nappula ei tee sitä, mitä sen toivoisi tekevän, mistä johtuen jokainen peli alkaa tyhjältä pöydältä ja mitä vain voi tapahtua. Tämä ei ole hyvä juttu.

Pelattavaa tässä setissä riittää, sitä on turha kiistää. Pelejä on monta kymmentä aina Vectormanista Golden Axe peleihin ja sieltä Space Harrieriin ja tietenkin Segan kuninkaaseen, Sonic the Hedgehogiin. Välillä ammuskellaan, välillä ratkotaan pulmia ja välillä hypitään ja liikutaan. Vaihtelua on paljon ja kun itse en ollut lapsena Sega leirissä, niin valtaosa näistä peleistä on pelillisesti aika vieraita. Siis kyllähän näistä on kuullut yhtä jos toista, mutta fyysisesti kovin montaa ei ollut aiemmin pelattu.

Tätä on vähän hankala arvioida ilman että arvioisi jokaista peliä erikseen ja uskallan väittää että kovin vahvaa arvosanaa ei siitä jäisi käteen. Siksi voitaisiin sanoa että jos retropelaaminen houkuttaa niin tämä on hyvä tapa kokeilla Sega klassikoita kuten vaikkapa Gunstar Heroes, Sonic the Hedgehog tai Vectorman.


Yhteenveto

Iso määrä erilaisia pelejä joista osa on säilynyt paremmin kuin osa. Jotkut pelit ovat yllättävän hauskoja pelata kun taas toiset lopettaa samantien. Jos haluaa verestää vanhoja muistoja siitä mitä tuli aikoinaan pelattua, niin tästä voi saada vähän enemmän irti. Muutenkin jos retropelit houkuttelevat, niin tässähän niitä riittää.

 

+ Paljon vaihtelevaa pelattavaa

+ Retrotyyli

 

- Retrohaaste

- Osa on todella huonosti ikääntynyt

 

Arvosana: 5,3

 

Välimallia



Call%20of%20Duty%20WWII.jpg?1592261816

Jälleen yksi sotaräiskintä maailmansodan ajoilta

 

Velvollisuuden kutsu toisen maailmansodan aikaan

 

PlayStation Plus

 

 

Call of Duty: WWII

CoD pelejä on vaikka kuinka paljon ja tässä valtavassa ensimmäisen persoonan räiskintäpelivalikoimassa voi olla hyvin haastavaa erottua edukseen. Yhdessä vaiheessa CoD sarja eteni pitkälle tulevaisuuteen, tarjoten kokoajan kehittyneempää teknologiaa. Tässä suhteessa Advanced Warfare oli yllättävän hyvä kokonaisuus, ehkä jopa oma suosikkini sarjan peleistä. Mutta räiskintäpelien joukossa niukasti keskivertoa parempi. Modern Warfare sarjassa on myös CoD sarjan parhaimpia. Tällä kertaa kuitenkin mennään ajassa merkittävästi taaksepäin ja suoraan toiseen maailmansotaan.

 

Ajankuva on todella onnistunut

Pelin aikana pelataan muutamaa eri hahmoa. Pääosassa on kuitenkin sotamies Daniels ja joka on niin tavallisen ja särmittömän näköinen peruspäähenkilö kuin olla ja voi. Siis jopa perustavallisten pulliaisten joukossa Daniels sekoittuu massaan sillä hänessä ei ole siis yhtään mitään mikä erottaisi häntä joukosta, ei ulkoisesti eikä oikeastaan edes sisällöllisesti. Sisällöllisesti varsinkaan jos vertaa muihin pelisarjan päähenkilöihin kuten Price, Soap tai Mitchell. Sivuosassa olevat taistelutoverit ovat suht värikäs joukko, mutta ei joukossa ole ketään erikoista, mutta muutama oikein hyvä roolisuoritus löytyy, sillä esimerkiksi Jonathan Tucker erottuu edukseen joukossa Danielsin parhaana ystävänä, samalla kun pelin aikana on helppoa oppia vihaamaan veteraanikersantti Piersonia (Josh Duhamel). Tarinan aikana pompitaan vaihteleviin taistelutilanteisiin, kuten panssarivaunun tai hävittäjän ohjaksiin. Välillä myös hiiviskellään, mutta ne osiot ovat helposti pelin huonoimpia pätkiä, varsinkin eräs pätkä jossa paljastuminen on "äkkikuolema".

Vaikka toisen maailmansodan ajankuva onkin todella upea, niin se ei kuitenkaan nappaa ihan sillä voimalla, millä Modern Warfare, siis tässä kohtaa painaa paljon enemmän se, että millaista räiskintää milloinkin kaipaa ja jos haluaa päästä maailmansodan meininkiin, niin tämä peli tarjoaa siihen erittäin hyvät puitteet, vaikka tarina ei olekaan sieltä parhaasta päästä ja iso osa hahmoista on myös vähän niin ja näin.

 

Perusteet kunnossa FPS tyyliin

Toiminnallisessa mielessä COD: WWII on perushyväräiskintä. Kovinkaan paljoa sanottavaa tästä aiheesta ei ole mutta ampuminen on mielekästä ja toimii ja se lienee se pääasia. Toiminta on paikoitellen haastavaa ja mahdollisesti puuduttavaa, mutta siinä on monesti myös mukana selvää mielekkyyttä ja maailmansodan fiilistä. Aseiden kautta tunnelma on vahva sillä konepistoolit ja kiväärit pistooleja unohtamatta tuntuvat erittäin hyviltä käyttää. Tässä suhteessa peli siis toimii oikein hyvin ja vaihtelevat aseet tuovat vaihtelevaa otetta kokonaisuuteen. Tarkkuuskiväärin kanssa varsinkin kokonaisuus tuntuu poikkeuksellisen hyvältä.

Pelattavuudessa kaikki perusteet ovat kunnossa eikä näin pitkään jatkuneelta sarjalta nyt voi muuta olettaakaan. Liikkuminen ja ampuminen kranaattien ja muiden varusteiden kanssa on todella sujuvaa ja räiskinnässä on sopivan jämäkkä ote. Se missä kokonaisuus kuitenkin rakoilee eniten, on tarinassa ja kampanjassa. Monet tilanteet tuntuvat puuduttavilta tai samankaltaisia ideoita toistavilta raiteilla kulkevilta skenaarioilta, vaikka mukana muutamia astetta parempia onkin, silti vastapainona on myös muutama enemmän kuin rasittava pätkä, juurikin ne missä pitää hiiviskellä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti paranne kokonaisuutta yhtään, sillä tarina on aika mitäänsanomaton ja tylsähkö, vaikka se todella hienosti tuokin sodan rumimmat puolet esiit ja osaa käyttää monia sodan puolia luodakseen vaihtelua ja pitääkseen pyörät pyörimässä.

CoD tasolla tämä ei vain riitä, sillä sen verran monta perushyvää ja tavallisen tylsähköä kampanjaa on tullut vastaan. Loppuhuipennus ei sekään ole samalla tavalla mahtipontinen mitä parhaimmissa sarjan peleissä, vaikka siinä tietty ympyrä sulkeutuukin. Ongelmallista pelissä on lähinnä se, että se ei tarjoa samanlaisia mieleenpainuvia kohtauksia mitä vaikkapa Advanced Warfare tai Modern Warfare 2 ja 3 onnistuivat tarjoamaan.


Yhteenveto

Velvollisuden Kutsu: Toinen Maailmansota on perustoimiva ja perushyvä räiskintäpeli. Se ei ole CoD sarjan paras muttei huonoinkaan peli. Vaikea sanoa että mihin kohtaan mittaria sen nyt lopulta heittäisi koska pelattavuus on todella hyvä mutta tarina on aika mitäänsanomaton. Peli tekee monet asiat samalla tasolla kuin edeltäjänsä ja peli näyttää, tuntuu ja kuullostaa todella hyvältä. Mutta samalla aikaa, se sekoittuu aika helposti monien muidenkin räiskintöjen joukkoon, koska niistä ei ole pulaa. Varsinkaan tämän aikakauden.

 

+ Pelattavuus

+ Tunnelma

+ Ulkoasu ja äänimaailma

 

- Tylsähkö tarina ja päähenkilö

- Helposti puuduttavahko ja tavallinen

- Hiiviskelyosuudet

 

Arvosana: 6,0


Hyvä



Ensimmäisen pelin nimeä kantava, pelisarjansa yhdeksäs pääsarjan peli

 

 

 

Mortal Kombat

Tappelupelien joukossa muutamat sarjat nousevat ylivoimaisesti muiden edelle. Syitä tähän voi olla monia mutta hyvin usein se johtuu joko erittäin tehokkaasti tehdystä pelattavuudesta, kattavasta taistelijoukosta tai jostakin tyyliseikasta mikä todella nappaa. Saattaa johtua myös tarinasta. Mitä tulee tähän yhdeksänteen Mortal Kombat peliin, joka toimii eräänlaisena sarjan tarinallisena uudelleenkäynnistyksenä, aika monet asiat näistä toteutuvat. Siinä missä vaikkapa Soul Calibur tyytyi kutosessa aika halpaan tarinankerrontaan ilman kunnon animaatiota ja ääninäyttely, panostaa Mortal Kombat paljon enemmän myös niihinkin asioihin.

 

Paluu lopusta alkuun

Tarinan alussa Shao Khan on nujertanut kaikki ja viimeisillä voimillaan Raiden, onnistuu palauttamaan mielensä menneisyyteen, luoden menneelle itselleen näyn tulevasta. Sitten siirrytäänkin turnauksen seuraamiseen, joka käydään läpi usean eri taistelijan näkökulmasta. Mukana on ovat niin Raidenin uskollinen liittolainen, shaolin munkki Liu Kang, herra Hollywood Johnny Cage, erikoisjoukkojen kiven kova Sonya Blade sekä helvetin liekeissä uudistettu ninjamestari Scorpion, sekä hänen verivihollisensa Sub Zero. Tuttuja naamoja on todella paljon ja kaikki näyttävät erittäin hyvältä ja uskolliselta sille mitä he ovat ennenkin olleet. Muutenkin se tapa jolla tarina kerrotaan on erittäin laadukas. Ei ole halvalla tehtyjä still kuvia ja isoa tekstitulva tai muuta enemmän tai vähemmän halpaa oikomistä pelin tunnelman kustannuksella ja nyt ollaan PS3 aikakaudella.

Mortal Kombat ottaa isot pisteet siitä miltä peli näyttää ja miten paljon se panostaakaan puhtaasti siihen tyylikkyyteensä. Taistelijoita on paljon ja sitä kautta tarinassakin on paljon pelattavaa ja koettavaa. Tämä kaikki tehdään tietenkin sillä tutulla verisellä tavalla josta sarja on ehkä kaikkein tunnetuin. Fatalityjä on paljon ja ne ovat toinen toistaan brutaalimpaa katsottavaa, yhteinen tyyli on todella toimiva ratkaisu ja kantaa alusta loppuun asti. Tämä on todellakin niitä tapauksia jossa ei olla tingitty siitä, miten pelaaja kokee tarinan ja siitä syystä tarina nappaa ratkaisevasti paremmin kuin monien muiden pelien kanssa. Mortal Kombat on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten paljon hyvin tehty tarina voikaan auttaa kokonaisuudessa. Graafinen ulkoasu nyt ei peliä tee, mutta ei siitä haittaakaan ole, kun se tukee kokonaisuutta.

Hahmoissa on monta todella tuttua kasvoa, mutta koska tarina palaa takaisin tarinallisiin alkukuoppiin, niin tämän pelin kanssa ei ole mitään tarvetta aiemmalle kokemukselle pelisarjan kanssa. Tällä on hyvä aloittaa ja pääsee helposti sisälle maailmaan ja tutustuu siinä samalla moniin erinomaisiin taistelijoihin.

 

Mielekästä mättöä hyvällä hahmojoukolla

Kattava joukko tappelijoita on monesti iso etu taistelupelille ja tällä kertaa taistelijoita on päälle pari kymmentä, mikä on siis todella kiitettävä määrä. Itse sanoisin että ehdoton minimi on 12, mutta laadukkaan ja itseäänkunnioittavan tappelupelin kanssa se minimi on 20. Tässäkin painaa tietysti se, että hahmoissa pitäisi olla kunnolla eroa toisiinsa ja tässä tapauksessa se monin paikoin onnistuu. Muutamat hahmot ovat muutamilla tavoilla varsin samankaltaisia, mutta variaatiota kyllä riittää oikein hyvin. Variaatio ei ole samaa tasoa kuin vaikkapa Soul Caliburissa eikä ihan yhtä mielekästäkään mutta huomattavasti genren perustasoa parempaa settiä.

Taistelu on pääosassa ja sitä kautta iso osa mielekkyydestä liittyykin siihen miten hyvin tappelu toimii. Ohjattavuus on varsin kiitettävää tasoa ja tappeluun pääsee aika helposti kiinni, mutta siinä on silti paljon opeteltavaa että kehittyy kunnolla. Pelattavuudessa on sellaista tiettyä toistoa mitä voi odottaakin, mutta jälleen yleiseen tasoon verrattuna, se toimii silti erittäin hyvin kokonaisuutena. Vaikka pelattavuudessa onkin monia aukkoja, niin miltein jokainen osa-alue pelissä on tehty merkittävästi perustasoa paremmin. Vaikka Soul Calibur onkin monesti se oma suosikki tappelupelien joukossa, niin sitä ei voi kiistä, etteikö Mortal Kombat olisi huomattavasti laadukkaammin toteutettu mitä tulee tarinankerrontaan.

Jos pelistä pitää hakea joitakin selkeitä heikkouksia niin eräs asittava asia on se, että tarinassa ei voi skipta mitään, vaan kaikki pitää katsoa ja sitä kautta peli voi tuntua suhteellisen ärsyttävältä jos pelin on pelannut joskus aiemmin koska silloin on hyvin hankala aloittaa uudestaan. Myös eräs ongelma on siinä, että pelin haastetasoa ei ole kovin hyvin tasapainoitettu mikä johtaa siihen että turhauttavuuden rajamailla käydään vähän turhan usein, mikä syö sitä nautintoa aika paljon.


Yhteenveto

Mortal Kombat on yksi näitä sarjoja joku tuntuu oikeasti panostavat useaan osa-alueeseen. Pelaaminen on mielekästä, tarina on kerrottu todella hyvin ja laadukkaasti. Pelattavia hahmoja on todella paljon ja sitä kautta vaihtelua on varsin runsaasti. Isoimmat heikkoudet ovat ovat lähinnä huonossa tasapainoituksessa ja ajoittaisessa turhauttavuudessa. Mortal Kombat kuitenkin tekee kaikilla osa-alueilla monia muita genren pelejä laadukkaampaa jälkeä ja yleinen taso on todella hyvällä tasolla.

 

+ Erinomainen ja laadukas tarinankerronta

+ Brutaali ja hurmeine tyyli

+ Runsaasti erilaisia taistelijoita

+ Tarinakampanja

 

- Turhauttavan epätasapainoinen

- Tietynlainen toisto

 

Arvosana: 8,2

 

Mahtava



Pääarvio

Kun kokoelmana on vain joukko enemmän tai vähemmän satunnaisesti pelattuja pelejä jotka on sitten enemmän tai vähemmän saanut vietyä loppuun, niin eräs peli onnistuu aika hyvin kuvastamaan tätä. Nimittäin tapaus josta monet sanovat, että eihän se lopu.



Dead%20Cells.jpg?1596676286

Värikäs, hektinen, vaikea, näyttävä ja turhauttava

 

Kuolleet Solut

 

PlayStation Now

 

 

Dead Cells

Tämä tapaus lukeutuu niihin peleihin joita ajettelee kokeilevansa hieman ja jos peli sitten nappaa, niin sen saattaa käydä loppuun asti. No Dead Cells on todellakin sellainen peli joka nappaa, sillä se osaa oikealla tavalla luoda vaikutelman siitä, että pelissä pääsee kokoajan eteenpäin, vaikka ottaakin siinä samalla turpaansa kerran toisensa jälkeen. Turpasaunojen välissä pääsee aina vähän eteenpäin, kunnes sitten taas päätyy alkuun asti, voidakseen yrittää taas uudestaan, kokeneempana ja paremmin varustautuneena. Dead Cells nojaa muutamiin varsin yksinkertaisiin ideoihin, mutta onnistuu tekemään ne niin hyvin ja koukuttavasti, että pelin parissa viihtyy varsin pitkään, vaikka virheistä rangaistaankin todella armottomasti.

 

Todella tutun oloinen, mutta silti todella omalaatuinen

Peli alkaa hyvin vähillä selittelyillä. Pelaaja oppii pelatessaan miten maailma toimii ja miten peli on rakentunut. Mitään isompia kuvioita ei suoraan kerrota vaan kaikki selviää pikku hiljaa. Joko vastaantulevat hahmot kertovat päättömälle pelaajalle jotakin, tai sitten käyvät kimppuun ja heidät tapetaan. Pelaajan tehtäväksi jääkin pääasiassa pyrkiä eteenpäin ja katsoa mitä seuraavaksi vastaan tulee. Maailma monine erilaisine alueineen aukeaa pikku hiljaa ja samalla kun pelaaja tutustuu siihen mitä maailmalla on tarjottavanaan, niin tutuksi tulee myös kuoleminen, sillä Dead Cells on peli sieltä vaikeammasta päästä. Mutta mitä pidempään pelaa, sitä enemmän peli helpottuu ja siihen pääsee paremmin sisään. Tarinallisessa mielessä peli ei vaikuta tarjoavan paljoakaan, mutta kuitenkin jotakin.

Pelaaminen koostuu tasohyppelystä ja vihollisten teurastamisesta. Vihollisia on todella paljon erilaisia ja jo ensimmäiset vastaan tulevat viholliset voivat tehdä todella pahaa vahinkoa pelaajalle. Muutamat yksinkertaiset liikkeet ja taktiikat ovat kaikki mitä pelaajalla on, mutta kun peli etenee, niin hyvin nopeasti muuttujia tulee todella paljon lisää ja meno muuttuu todella nopeasti todella hektiseksi eikä monenlaisista värikkäistä palasista ole puutetta. Paikoitellen kenttä on niin täynnä tavaraa että sinne hukkuvat niin pelaaja kuin vihollisetkin. Toiminnasta tekee mielekästä se, että vaikka kaikki näyttääkin paikka paikoin erittäin sekavalta, niin ison osan ajasta sitä kuitenkin tuntee olevansa tilanteen herra, kun vain ei ylpisty tai rupea liian ahneeksi. Vaikka viholliset tekevätkin aika simppeleitä liikkeitä, niin iso joukko vihollisia tai oikeassa paikassa sattunut hyökkäys voi kuitenkin olla todella kohtalokas. Vaikka aseita ja varusteita onkin runsaasti erilaisia ja taktiikoita samoin, niin parannusjuomat ovat todella rajalliset, mikä tekee yhden alueen läpäisemisestä hyvin haastavaa, varsinkin ensimmäisellä kerralla.

Taisteluun vaikuttaa vahvasti myös se, miten hahmoaan kehittää. Hahmolla on kolme ominaisuutta joita kehittämällä kyseisen ominaisuuden puolet vahvistuvat. Eri väriset ominaisuudet vahvistavat kyseisen värisiä varusteita kuten melee aseita, heitettäviä varusteita jne. Ominaisuudet vaikuttavat myös siihen miten paljon elinvoima kasvaa tai miten hyviä passiiviset ominaisuudet ovat. Tämän takia alueiden tutkiminen on isossa osassa, sillä runsas määrä hyviä varusteita ja korkeasti kehitetty hahmo tekevät pelistä merkittävästi helpomman.

 

Toisto sekä yritys ja erehdys tatkiikka

Taistelun ohessa on luvassa paljon tasohyppelyä ja alueiden tutkimista. Kun tarpeeksi perkaa alueita läpi, niin voi löytää yhtä jos toista hyödyllistä, mikä kehittää hahmoa edelleen. Kenttähasardeja ei ole paljoa, mutta tietyissä paikoissa, ne voivat olla todella suuria riskejä, sillä putoaminen rotkoon on kerrasta poikki tilanne. Monesti viholliset ovat kuitenkin se suurin haaste sillä ne muuttuvat nopeasti todella tehokkaiksi tappokoneiksi ja määrä kasvaa siinä ohessa. Tätä kautta korostuukin pelin yksi rasittavimpia puolia, nimittäin se toisto. Vaikka alueissa onkin kivasti eroa ja samoin vihollisissa, niin tuntuu että kun kymmentettä kertaa pelaa niitä ensimmäisiä kenttiä, niin alkaahan niihin pikkuhiljaa kyllästymään, vaikka niissä tuleekin aika hyväksi siinä samalla.

Peli haastaa pelaaja myös parilla muullakin tavalla. Jos kentän läpäisee tarpeeksi nopeasti, niin pääsee bonushuoneeseen jossa voi olla hyvin arvokkaita, puhumattakaan että tehokkaita varusteita. Aikarajat ovat hyvin tiukkoja, mutta loppuviimeksi ne ovat täysin saavutettavissa. Toisena haasteena on tietyn vihollismäärän niistäminen ennen alueelta poistumista mikä tuntuu olevan huomattavasti haastavampaa, etenkin jos pyrkii tekemään molemmat. Usein tuntuu että pitää kuitenkin valita toinen, koska molempia ei voi saavuttaa, ainakaan aluksi.

Pääasiassa Dead Cells nojaa siihen toistoon. Koska keräämällä energiakennoja voi jatkuvasti parantaa erilaisia ominaisuuksia ja varustusta, niin pelihahmo voimistuu kokoajan. Tämän vuoksi peli ei junnaa paikoillaan, mutta ei myöskään etene liian nopeasti. Pelin kehittyessä pelaaja kehittyy myös, mutta varjopuolena on juurikin se, että aika monesti tuntuu todella puuduttavalta ja itseääntoistavalta. Pelihahmossa tai pelin asetelmassa ja maailmassa ei tarinallisesti ole mitään erityisen houkuttavaa, mutta veikeä ulkoasu on kyllä plussaa. Dead Cells vaatii joka tapauksessa pelaajalta paljon kärsivällisyyttä, sillä vain todella tarkalla alueiden koluamisella voi löytää kokoajan lisää tehosteita, jotka auttavat pärjäämään pelissä paremmin, jotta löytää uusia alueita ja tietyssä vaiheessa, voi tehdä pelistä jälleen astetta vaikeamman, jotta voi grindata taas lisää.


Yhteenveto

Dead Cells ei ole millään tavalla helppo peli. Se vaatii paljon yritys erehdys henkeä ja samojen alueiden läpäisemistä uudestaan ja uudestaan, kunnes sitten lopulta on tarpeeksi vahva voittaakseen viimeisen suuren haasteen. Mutta se miten tämä kaikki on toteutettu, vetää isot pisteet. Peli on erittäin värikäs, täynnä näyttäviä aseita ja varusteita jotka tekevät toiminnasta yllättävän monipuolista ja todella mielekästä. Tämän lisäksi pelissä on mukana simppeli mutta syvällinen taktinen osa joka koukuttaa entisestään. Siltikin, tämä ei ole lyhytpinnaisten peli, sillä meno menee usein todella turhauttavalle tasolle.

 

+ Näyttävä ja värikäs

+ Toiminnan mielekkyys ja monipuolisuus

+ Simppeli mutta silti syvällinen

 

- Usein erittäin turhauttava

- Samojen alueiden pelaaminen

- Toisto

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava