Folklore on yksi sellainen asia mikä monesti herättää kiinnostusta pelejä kohtaan, etenkin jos mytologia ei ole se tutuin. Tämä tietysti myös vähän riippuu siitä että millaisesta mytolgiasta on kyse, mutta varsinkin pohjoismaiset kansanperinteet ovat usein sieltä kiinnostavimmasta päästä ja tässä on pari peliä jotka osuvat juuri sinne päin maailmaa.

 

 

 

Suomalaisesta kansanperinteestä ei ole hirveästi osunut pelejä kohdalla, mutta niitä on jokunen. Näistä kumpin osuu kuitenkin melko lähelle ja tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyy. Sanotaan että toisen kanssa tilanne oli se, että aiheesta en tiennyt juuri mitään ja kaikki mitä vastaan tuli oli pitkälti uutta. Toisen kanssa taas vastaan tuli paljon sellaista, minkä pystyi nopeasti yhdistämään johonkin jonka kyllä tiesi, mutta versio oli paikoin todella erilainen kuin se, mitä se omassa mielessä muistutti.

Skabma%20-%20Snowfall.jpg?1700604285

Pieni rumpalipoika

 

 

Saamelaiseen kansanperinteeseen uppoutuva seikkailupeli kotimaisilta pelintekijöiltä. Tästä kulttuurista on tiettyjä ajatuksia ja mielikuvia, mutta ei mitään erityisen tarkkaa, joten ehkä pelin aikana sitten oppii jotakin uutta tästä aiheesta ja kansatarinoista.

 

 

 

Skabma: Snowfall

Suomalaisten pelintekijöiden tuotos joka paneutuu saamelaiskulttuuriin ja kaamosaikaan, jota Skabma ymmärtääkseni tarkoittaa. Peli olisi tästä syystä ihan kiinnostavalta vaikuttava ja palkintojakin on tullut (kuten Nordic Game Awards: Vuoden Peli), mitä itse peliä pelattuani, todellakin ihmettelen. En siksi että peli olisi tyylillisesti epäonnistunut tai tunnelmallisesti heikkolaatuinen, sillä ne osat ovat kunnossa. Se on pelaaminen, missä ne ongelmat tulevat hyvin nopeasti esiin.

 

Taikarumpu johdattaa kaamoksessa

Ailu niminen saamelaispoika (kai) on pelin päähenkilö ja saa käyttöönsä taikarummun, jolla pääsee kosketuksiin näkymättömän maailman kanssa. Hän tempautuu mukaan seikkailuun, samalla kun kaamosaika koittaa ja aurinkoa ei hetkeen näy. Saamelaiskulttuuri on vahvasti esitettynä kokonaisuudessa ja melkein voisin väittää että tämä on syy miksi tämä peli on palkintoja voittanut, koska pelattavuudesta se ei voi johtua. Itse en ole expertti tässä aiheessa, kun en kyseisestä mytologiasta tiedä juuri mitään, mutta puheen, ympäristöjen ja sellaisen yleisen fiiliksen kautta peli tuntuu nopeasti juuri siltä, millaiseksi itse tämän kulttuurin miellän. Kaipa se on ollut sitten todella osuva, jos tämä on kehuttu peli. Tarina itsessään ei tosin ole erityisen kiinnostava, eikä Ailukaan. Peli näyttää hienolta, rakentaa tunnelmaa hyvin, kunnes sitten muuttuu niin synkäksi ja pimeäksi että pelistä ei meinaa saada enää mitään selvää.

Pelissä ei ole minkäänlaista karttaa, mutta päämääränsä voi selvittää soittamalla rumpua ja seuraamalla sen jättämään taikajuovaa. Mutta kartan puuttuminen tekee pelistä paikoin melko turhauttavan kun ei ole ihan hirveän selvää että minne pitäisi mennä ja miten, sillä kun ympäristöt muuttuvat pimeiksi, näkeminen on pitkälti olematonta. Tämä on sääli sillä graafisesti peli on todella hienon näköinen sellaisella indietyylillä jossa on hieman pastellisävytteinen värimaailma. Varsinkin auringonlaskiessa peli näyttää todella hyvältä ja kun seikkaileen lumisessa maastossa yö aikaan, näyttää peli todella hyvältä. Tyylillisesti peli siis on onnistunut, mutta samaa ei voi sanoa tarinasta, sillä se on melko tylsä. Ainoa syy miksi sitä viitsii seurata on siinä, että se avaa hieman sitä tätä saamelaiskulttuuria ja tarinaperinnettä, kuten myös mytologiaa. Folklore syvällisissä peleissä on monesti sitä jotakin kun ne on tehty hyvin ja tyylillisesti tämä peli on tehty, mutta mytologisella tavalla tämä on hieman tylsä kokonaisuus eikä tarina vie sitä juuri ollenkaan ylöspäin.

 

Turhauttavaa, laahaavaa ja huteraa pelattavaa

Pelaaminen koostuu tasohyppelystä ja pulmanratkonnasta jossa työkaluna toimii pelihahmon saama rumpu jonka avulla pelihahmo saa käyttöönsä erilaisia taikavoimia, osa henkieläimiltä. Pelattavuus ei ole se paras mahdollinen, se on hieman epätarkka, mikä ei muutoin olisi ongelma, koska moniin asioihin tottuu, mutta pelimaailmassa epätarkkuus yhdistettynä pelin tyylillisiin ratkaisuihin, ei ole millään tavalla hyvä asia. Pelin edetessä tasohyppelyä ja pulmanratkontaa rikastetaan enemmän ja enemmän, mutta pelin yleinen rytmi on hyvin verkkainen ja monesti peli menee aika tylsään suuntaan. Rytmitys voisi olla paljon parempi ja se on yksi iso ongelma tarinallisessa mielessä. Pelillisessä mielessä ongelma on siinä huteruudessa sillä vaikka tasohyppelyssä on hyviä ideoita, niin kun niitä aletaan yhdistelemään, tuntuu peli enemmän turhauttavalta kuin mielekkäältä. Lähemmäs aina on selvää että mitä pitäisi tehdä, mutta aina ei ole selvää että miten ja joskus tuntuu että en tehnyt mitään toisin, mutta onnistui kolmannella kerralla.

Pelin ylivoimaisesti suurin ongelma on harmillisesti se yksi asia missä oli paljon potentiaalia, nimittäin pimeydessä. Kaamos on todella tunnelmallinen ajanjakso jossa on potentiaalia. Tässä tapauksessa siinä on myös taianomaisuutta, mutta tätä koko asetelmaa ei ole osattu käyttää pelillisessä mielessä hyödyksi oikeastaan millään, nimittäin se vain heikentää kokonaisuutta todella pahasti. Iso ongelma on siinä että vaikka kirkkauden vetäisi tappiin, on peli silloinkin aika epäselvä ja kokoajan tuntuu että onko asetukset jotenkin pielessä. Itseasiassa voisi sanoa että toivon että asetukset ovat jotenkin pielessä, koska pelikuva mitä muutoin olen pelistä nähnyt, ei ole yhtä tummaa kuin omalla ruudulla. Tasohyppely on ihan hakuammuntaa kun ympäristöstä on erittäin vaikeaa saada selvää, jolloin haastavaa ei ole vain löytää oikea reitti ilman rumpua, vaan myös onnistua menemään kyseistä reittiä kuolematta. Pulmanratkonta ei mitenkään helpota asiaa, koska peli ei ole ohjattavuudessa se tarkin mahdollinen, mikä vain korostaa sitä, että isona kokonaisuutena Skabma on huteraa haparointia ja erittäin turhauttava erittäin nopeasti.

Yhteenveto

Skabma oli pitkään sellainen peli joka vaikutta hyvältä tavalta oppia lisää saamelaiskulttuurista, mutta pelimuodossa se ei toimikaan kovin hyvin, sillä Skabma on hyvin turhauttava peli. Se on monesti niin pimeä että mistään pelissä ei saa selvää, pulmat ovat rasittavasti toteutettuja ja tasohyppely on täyttä onnenkauppaa säkkipimeässä. Yhdistelmänä Skabma on hyvin rasittava kokonaisuus jota ei ole missään kohtaa hauska pelata, vaikka siinä ulkoisesti onkin hieman tyyliä. Se ei tosin paljoa paina kun itse pelaaminen on turhauttavaa isolla T:llä.

 

+ Kaamostyylinen tunnelma

+ Asetelma ja kerronta

 

- Pelattavuus on erittäin turhauttavaa

- Etenee laahaavasti

- Rytmitys

 

Arvosana: 3,2

 

Pettymys

Peikko.jpg?1695678261

Satuja aikuisille, ei lapsille

 

 

Ruotsalaiset pelintekijät uppoutuvat omiin versioihinsa monista Skandinaavista kansatarinoista. Hyvin vahvan kauhutunnelman siivittävä tarina käyttää hyväkseen monenlaista pelityyliä pulmanratkonnasta tasohyppelyyn, hyvällä rytmillä.

 

 

 

Bramble: Mountai King

Satukirjamaisesti etenevä tarina Olle pojasta jolle kansantarinoiden todellisuus tulee liiankin tutuksi kaikessa rujoudessaan. Todella Little Nightmares tyylinen toteutus ei ole ihan niin hyvää mitä se Pikku Painajaisissa on, mutta Piikkipensas: Vuori Kuningas on merkittävästi hurmeisempi. Sanotaan että demo tästä pelistä antoi aika hyvän kuvan siitä mitä peliltä voi odottaa, mutta asetelma olikin aika paljon erilaisempi.

 

Kansantarinoita verisemmästä päästä

Peli alkaa kun Olle niminen poika lähtee seuraamaan siskoaan Lillemoria yöhön. Kaksikko poistuu ikkunan kautta ja päätyy metsään jossa he pian huomaavat olevansa peukaloisia. Nopeasti he kohtaavat tonttuja, ovat veikeitä pikkuolentoja, jotka haluavat leikkiä, kun Olle ja Lillemor eivät halua syödä heitä, kuten monet muut. Mutta kun tulee pimeä, peikot tulevat esiin. Ja ne eivät halua leikkiä. Bramble on vahvasti kauhupeli, siitä ei pääse mihinkään, mutta ainakaan se ei nojaa täysin pelkkään halpaan säikyttelyyn, vaikka niitäkin hetkiä on luvassa aina välillä. Tunnelman rakennus joka tapauksessa toimii erittäin hyvin ja vaihtelevilla tavoilla ja rytmityksillä. Yhdessä hetkessä voi olla rauhallista ja suvivirren sävyttämää kun taas toisessa hiljaista ja hyytävää hiiviskelyä. Graafinen ulkoasu tuo oitis mieleen sellaiset vähän vanhemman tyyliset animaatiot joita ei suoraan piirretyiksi tulisi kutsuttua. Hirviö hahmot näyttävät todella hurjilta, ympäristöt ovat kivan näköisiä ja pelihahmo on sellainen hieman nukkemainen.

Bramble perustuu vahvasti skandinaaviseen muinaisuskontoon ja kansatarinoihin, tässä tapauksessa ruotsalaisiin versioihin, jotka ovat hieman erilaisia kuin suomalaiset versiot, mutta tiettyjä samankaltaisuuksiakin löytyy. Näkki ja sinipiika lienevät näistä ne helpoimmin tunnistettavat ja erittäin upeasti toteutetut, mutta lähtökohtaiset nämä tärkeimmät olennot on kaikki toteutettu erittäin onnistuneesti ja yhteenotot niiden kanssa ovat myös erittäin hienoja ja paikoin todella omanlaatuisia. Mukana on pari todella hienoa pomotaistelu ja erittäin hienosti tehtyä kauhutunnelmaista kohtausta joiden rytmitys toimii erittäin hienosti ja tukee peliä todella toimivalla tavalla. Raakuudet ovat selvästi esillä, mutta pelistä huomaa myös että siinä vähän sellaista Little Nightmares tyylistä peittelyä jossa verta ei näy ihan joka kerta, eikä sitä roisku. Vaikka Olle kokee monia karuja kohtaloja, niin monet pelit tilanteet eivät ole suoraan K18 materiaalia, mutta mukana on myös sellaisia pätkiä, jotka ehdottomasti ovat, vaikkakin niissä on sellaista tiettyä piirrossarjamaisuuttakin.

Erilaista taruolentojen käyttö on joka tapauksessa Bramblen ylivoimaisesti suurin valtti ja ne pitävät mielenkiintoa yllä. Satukirjat joita kentistä löytyy avaavat eri olentojen taustoja erittäin onnistuneesti ja kuvat on tehty erittäin klassisella tavalla jossa yksi kuva kertaa ne avainasiat. Sanotaan että monesti olisi ollut kiva nähdä vielä enemmän ja samalla aikaa olisi ollut parempi jos pelissä olisi vain reilusti menty siihen suuntaan mihin on selvästi oltu menossa, eikä alettu sitten enää hillitsemään ja sensuroimaan. Varsinkin aluksi peli näyttää ne hurmeisimmat hetkensä, jotka sitten alkavat rauhoittua kappale kappaleelta, välillä nousten taas merkittävästi esille.

 

Rytmitetty hienosti, toteutettu horjuvasti

Varsinainen pelaaminen on yhdistelmä tasohyppelyä ja pulmanratkontaa suurella määrällä äkkikuolemia. Peli on melko suoraviivainen, sillä reitti eteenpäin on menosti hyvin selkeä eikä merkittävää harhailua edes pysty monesti harrastamaan. Muutamia piilotettuja esineitä on ympäristössä, mikä on tavallaan silkkaa pelaajan kiusaamista, koska aina säännöt eivät ole edes täysin selvät. Eksyminen on joka tapauksessa epätodennäköistä ja ainoat kohdat joissa voi oikeasti jäädä näennäisesti jumiin ovat niitä kohtia, kun pitää toimia nopeasti ja tarkasti, sillä näissä kohdissa huomaa se, että peli ei ole ihan niin tarkka ja sujuva kuin voisi toivoa. Pomotaistelut etenkin haastavat pelaajan kasvamassa määrin, mutta joukossa on myös muutama todella hyvä, jotka ansaitsevat merkittävät kehut. Näistä paras saattaa olla toiseksi viimeinen pomotaistelu joka on todella tyylikäs kokonaisuus, joskin siinä myös huomaa miten epäreiluja hit boxit tässä pelissä voivatkaan olla.

Turhauttavia kohtia riittää liiaksikin. Yksi merkittävä ongelma tässä kaikessa on vähän sama kuin ensimmäisessä Little Nightmares pelissä, mutta tässä se tuntuu olevan vielä enemmän esillä, nimittäin pelin tietty liukkaus ja epätarkkuus. Monissa kohdissa joissa pitää hypätä pois varmasta kuolemasta, pitää osua todella tarkkaan oikeaan paikkaan tai hypätä oikeaan aikaan, että ylettyy, sillä muutoin putoaa alas ja kuolee samantien. Uusia yrityksiä on loputtomasti ja tarkastuspisteitä on lähellä, mutta turhauttavaa se kaikki on joka tapauksessa. Myös monissa pomotaisteluissa huomaa että hit boxit ovat todella pelaajalle epäreiluja, sillä joskus tuntuu että pelaaja ottaa osuman (johon siis kuolee saman tien) vaikka selvästi väistää. Tästä syystä Bramble tuntuu aika ison osan ajasta turhauttavalta toistolta jossa pienet virheet johtavat todella isoihin seurauksiin. Mutta paikoitellen peli on paljon reilumpi. Kohdat joista olisi helposti voitu tehdä tasopainottelukohtia, sujuvat ilman tasopainoittelua eikä niissä ole isommin vaaraa. Tämä tosin on vain pieni asia kun paikoitellen tuntuu että jotkut kohdat on joko koodattu väärin tai tai tehty oudosti, kun selvä reitti eteenpäin ei välttämättä toimikaan, ellei pelaaja etene täysin oikeaa reittiä. Näitä on aika vähän, mutta turhauttava peli on joka tapauksessa kyseessä.

Tietynlaista vaihtelua on ajottain, mutta ei välttämättä sillä hyvällä tavalla. Kohtia joissa pitää ympäristöstä etsiä asia X tai Y ei ole suoraan hauskaa sillä vaikka niitä onkin käytetty aika vähän, niin silti ne onnistuvat joka kerta ärsyttämään. Peli on ylivoimaisesti parhaimmillaan tasohyppelypainotteisemmissa, kauhutunnelmallisissa kohdissa joissa milloin mikäkin vaara vaanii ja pelaajan tarkoitus on joko liikkua oikeaan aikaan, tai vain mahdollisimman nopeasti. Tietty elokuvallinen eteneminen, todella hyvä rytmitys ja selkeä fokus tekevät pelistä mielekkään kokonaisuuden, vaikka se monesti monesti myös tuntuu rasittavalta.

 

Aihealue painaa paljon

Bramble on tarinallisesti hyvä peli, se on tunnelmallisesti hienon näköinen peli ja aihe on kiinnostava. Skandinaavisesta mytologiasta on jokusia pelejä, mutta muinaisnorjalainen mytologia dominoi niin merkittävästi että vähemmän tunnetuille tarinoille ja uskonnoille jää aika paljon vähemmän tilaa. Suomalaisesta muinaisuskonnosta ei juurikaan ole pelejä tullut vastaan, mikä on tavallaan sääli, sillä olisi kiinnostavaa kokea niitä pelimuodossa ja samalla testata että kuinka paljon oikeasti niistä muistaa asioita. Kuinka hyvin jumalta ovat muistissa, taruolennot tai ylipäätään erilaiset kansantarinat. Suomalaisella ja ruotsalaisella muinaisuskolla on paljon samoja elementtejä, kuten myös etäisesti kelttiläsillä ja slaavilaisilla kansantarinoilla, joskin jokaisella omat juttunsa ja painopisteensä, tietyistä hahmoista puhumattakaan. Bramble osuu juurikin tällä aihealueellaan todella oikeaan kohtaan, koska vastaavaa näkee niin harvoin. Ei tämä ole niin hyvä kuin Little Nightmares, mutta ei se loppuviimeksi kauaskaan jää.

Pelissä on merkittäviä turhauttavia hetkiä, siitä huomaa että se ei ole ison budjetin peli ja havaittavissa on selvää sensurointia vaikka olisi voitu mennä paljon hurmeisempaakin reittiä. Näistäkin huolimatta tämä on ihan kiva peli jonka pelaa mielellään sen kerran ja peli pysyy kiinnostavana koko matkan. Bramble ei ole pitkä peli, sen läpäisee päivässä, ehkä noin viidessä tunnissa, riippuen vähän muutamista vaikeuspiikeistä, mutta tämä on hyvä esimerkki siitä että erilaisille peleille ja tietyille aihealueille olisi kyllä kiinnostusta, ei varmaan tarpeeksi, mutta olisi kuitenkin.

Yhteenveto

Bramble: The Mountain King on erittäin tyylikkään näköinen peli ja kauhutunnelmaltaan oikein hyvin rakennettu kokonaisuus jonka tarinallinen ja mytologinen puoli on rytmitetty erittäin hyvin. Peli pysyy kiinnostavana varsin lyhyen pituutensa ajan ja tarjoaa tasohyppelyä ja kevyttä pulmanratkontaa muutamilla hektisillä hetkillä ja suurella määrällä äkkikuolemia. Bramble muuttuu monesti todella turhauttavaksi kokonaisuudeksi, mutta se on aiheensa ansiosta sen verran kiinnostava että rasittavuudesta huolimatta sen katsoo mielellään loppuun asti.

 

+ Skandinaavinen mytologia

+ Verinen satukirjafiilis

+ Hyvin toteutettu kauhupuoli

 

- Paikoin hutera pelattavuus

- Paljon rasittavia äkkikuolemapaikkoja

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava