Halloweenina monet pelaavat kauhutunnelmaisia pelejä ja itsekin luokeudun siihen kastiin edes hieman. Samalla tavalla kuin katson kauhuelokuvia Halloweenin aikaan, niin pelaan myös pelejä joilla pääsee siihen oikeaan tunnelmaan.

 

 

 

Juttu on niin että monet pelit jäävät syystä tai toisesta unohduksiin ja monesti syynä voi olla se, että peliä ei vaan ole samalla tavalla hauska pelata kuin monia kilpailijoita. Tässäkin tapauksessa kävi niin että kun etsii sellaisia Halloweenin tunnelmiin istuvia pelejä niin kyllähän niitä löytyy, mutta todella monia ei vain jaksa pelata yhtään niin paljon kuin voisi olla suotavaa. Monien pelien tapauksessa nimittäin kestää ennenkuin se alkaa todella muuttua siihen kauhutunnelmaan ja jotkut ovat aika näennäisesti kauhutyyliteltyjä.

Nämä ovatkin poimintoja joista osaa tuli pelattua todella vähän ja osaa sitten enemmän ja useampaa tulen taatusti jatkamaan loppuun asti. Mukana on myös sellaisia joita on aiemminkin pelattu, mutta nyt on tehnyt paluun juurikin tuon Halloweenin vuoksi ja muutamista muistakin syistä. Mietin että missä järjestyksessä alkaisin purkamaan näitä ja pienen mielenmuutoksen jälkeen päätin säästää erään klassikon viimeiseksi.




Epätoivon harmonia Draculan linnassa

 

PlayStation Now

 

 

Castlevania: Harmony of Despair

Tämä on sellainen peli josta kauan sitten, PS Now käyttöni alkuaikana piti kirjoittaa arviota, mutta jäi tekemättä kun en lopulta pelannut peliä niin kauaa. Se on sääli, sillä tämä taitaa olla se viimeinen todellinen Castlevania, ennen sitä irvikuvaa jota myös Lords of Shadow peliksi kutsutaan. Tänä vuonna ilmestynyt Grimoire of Souls tosin on palauttamassa Castlevaniaa takaisin päin ja on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jatko juurikin tälle pelille.

Harmony of Despair on 2D Castlevania jossa pelaaja valitsee käyttöönsä yhden hahmon, joista itse valitsen aina sarjan parhaan pelihahmon, Alucardin. Jokaisella hahmolla on tiettyjä omia juttuja, mutta monella tavalla kaikki toimivat samalla tavalla. Tarinaa pelissä ei juuri ihmeemmin ole, idea on yksinkertaisesti voittaa kentän pomovihollinen, ennenkuin aika loppuu. 

Paperilla kaikki vaikuttaa kuin pääsisi pelaamaan Symphony of the Night peliä tai jatkoa sille, kun saa ohjattavakseen Alucardin, mutta kokonaisuus on kaukana siitä.


Tämä peli vaikuttaa monella tavalla, varsinkin aluksi, aiemmilta 2D Castlevanioilta retrograafiikkaa myöten. Mutta pelissä on paljon muutakin, joka tekee siitä todella omanlaisensa kokonaisuuden, mutta ei välttämättä hyvällä tavalla. Pelissä nimittäin voi zoomata kameraa kauemmas jolloin pelaaja näkee heti koko linnan kaikkine vihollisineen ja ansoineen, eli pelaajalla on nopeasti tietty käsitys siitä missä hän on ja minne hänen pitäisi mennä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimi ihan niin hyvin.

Pelin suurin ongelma on se, että se on aloittelijalle todella vaikea. Peli ei selitä mekaniikkojaan pelaajalle sitten yhtään, vaan olettaa että pelaaja on pelannut Castlevanioita aiemminkin. Se tekee pelistä todella haastavan, koska kaikki pitää enemmän tai vähemmän tuurilla oppia ja se on merkki todella huonosta pelisuunnittelusta. Nopea esimerkki löytyy Marvel vs Capcom 3:sta joka ei sekään selittänyt itseään yhtään ja se kostautui järeästi viimeisessä pomotaistelussa. No tämän pelin kohdalla se tuntuu todella paljon nopeammin.


Tämä on lisäksi todella vahvasti moninpeli, mikä tekee yksinpelaamisesta varsin vaikeaa, koska se jokin puuttuu. Koska peliä pitäisi tahkota useamman pelaajan voimin, se tuntuu entistä vaikeammalta. Useammalla pelaajalla kuolema ei katkaise kaikkea mutta yksinpelissä kuolema päättää kaiken.

Se miksi peli tuntuu niin vaikealta ei ole pelkästään siinä että peli on tarkoitettu moninpeliksi. Alussa pelihahmolla on todella heikko valikoima ominaisuuksia ja aseita, eikä niitä juuri vihollisiltakaan saa. Arkuistakin saa joko aina samoja kehnoja varusteita tai sitten aseita joilla ei tee oikeastaan yhtään mitään. Pelkästään joku kauppa voisi tehdä pelistä huomattavasti pelattavamman. Kauppa jossa voisi myydä turhaa roinaa ja ostaa parempaan, tuskin se juuri nopeuttaisi peliä mutta tekisi siinä huomattavasti siedettävämmän.

Tai kunnollinen tutoriaali tai jotakin mikä antaisi pelaajalle mahdollisuuden tuntea todella olevansa Alucard, tai millä hahmolla kukin ikinä haluaakaan pelata. Tämän pelin aloittamiseen tuntuu vain olevan aivan liian korkea kynnys, koska pelaaja heitetään suoraan syvään päähän, ilman kunnon varusteita.


Kokonaisuutena on suuri sääli että Epätoivon Harmonia on näin heikosti tehty peli ja melkovarmasit osasyyllinen siihen että Castlevania meni reboot territoriolle Lords of Shadow sarjalla, josta sitten tuli koko pelisarjan täysi irvikuva. Grimoire of Souls on mahdollinen pelisarjan pelastaja, mutta jos se on samaa tasoa kuin tämä ilman mitään parannuksia, niin epäilen. Tämä on kuitenkin sellainen peli jota todella olisi kiva pelata enemmänkin, mutta se on vain naurettavan haastava, epäreilu ja epäselvä alusta alkaen, että ei sen parissa vain viihdy, eikä yksi todella hyvä pelihahmo sitä pelasta.

Tästä eivät saa irti paljoakaan muut kuin Castlevania fanit, todella hardcore sellaiset.

 

+ Alucard

+ Castlevania tunnelma

+ Näyttää ja vaikuttaa siltä miltä pitääkin

 

- Epäselvä

- Epäreilu

- Moninpelipainotteinen

 


Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Draculan linna, Varjon ruhtinaiden maailmassa, Kohtalon peilistä katsottuna.

 

PlayStation Now

 

Spoilereita Lords of Shadow sarjasta!

 

Castlevania: Lords of Shadow - Mirror of Fate

Kohtalon peili on todella erilainen kuin kaksi aiempaa Lords of Shadow peliä. Tarinallisesti tämä ei korjaa yhtään mitään vaan parilla tavalla menee entistä enemmän metsään. Tosin se ei ole oikeastaan yllätys koska tarinallisesti koko LoS on Castlevania sarjan heikointa antia sitten Lament of Innocencen, mutta menee vieläkin heikompaan suuntaan. Joten tarinaa ei siis oikeastaan voi edes pelastaa, mutta mitä tulee toimintaan ja seikkailuun, niin siinä osiossa Mirror of Fate ottaa aivan uudenlaisen lähestymistavan ja menee suoraan Symphony of the Nightin mestarillistamaan Metroidvania tyyliin. Ei lähellekään niin hyväksi paketiksi kuitenkaan.


Pelissä ohjataan useampaa pelihahmoa. Simon Belmont, Trevor Belmont ja Alucard kaikki ovat omissa osuuksissaan pelattavia ja heidän kauttaan pelin tarina kerrotaan pelaajalle kokonaisuudessaan. Pelattavuudessa näissä kolmessa on harmillisen vähän eroa sillä kaikki käyttävät ruoskaa. Isoimmat erot ovat heidän erikoisvarusteissaan ja ominaisuuksissaan. Pelattavuus ei kuitenkaan muutu mihinkään, mitä vaikeutuu pelin edetessä kuten arvata saattaa. Pomoviholliset ovat todella kovia paloja mutta loppuviimeksi pelin on suhteellisen anteeksiantava tarkastuspisteidensä kanssa. Riippuen tietysti vaikeustasosta.

Castlevania tunnelma on vahvasti läsnä, mutta se missä tämä peli ontuu todella pahasti on se yleinen ote. Hahmot näyttävät lähes poikkeuksetta todella heikoilta ilmestyksiltä, huomioiden miltä heidän tulisi näyttää. Alucard on todella surkeasti tehty ja näyttää todella heikosti siltä miltä pitäisi ja tarinallisesti hän on todella huonosti tehty, samalla tavalla kuin Dracula, mikä on suuri keskisormen näyttö sarjan menneisyydelle, tosin itse olen sitä mieltä että myös Mathias Cronqvist juonikuvio olisi myös saastaa. Draculan olisi pitänyt olla Vlad Tepes alusta alkaen ja sillä selvä. Nämä vaihtoehtoiset juonikuviot eivät vain toimi samalla tavalla.

Simon Belmont sentään näyttää yllättävän hyvältä, vaikka samalla onkin todella erilainen mitä voisi luulla, mutta hän on oikea tapa sekoittaa pakkaa. Draculan osuus tarinassa on sitä klassista tyyppiä, mutta itse en vain sulata sitä että Gabriel Belmont lähipiireineen on Dracula ja kumppanit, se vain ei toimi ja on suurin syy miksi Lords of Shadow sarja on todella surkea osa Castlevania mythologiaa ja myös syy siihen miksi sarja on ollut horroksessa jo kauan.


Se mikä tämän erottaa kahdesta aiemmasta LoS pelistä on itse pelattavuus. Mirror of Fate palaa juurilleen, sivultapäin kuvattuun toimintaan ja vihollisten ruoskimiseen. Ajoittain myös kiipeillään ympäriinsä ja avataan reittejä linnan muihin osiin, mutta todella kauas jäädään siitä mitä sarja joskus oli. Vaikeus on laskenut mikä on hyvä, mutta pelattavuus jättää todella paljon toivomisenvaraa. Ruoskan käyttö on helppoa ja mielekästä ja pelihahmo oppii tason noustessa lisää temppuja. Vaikka perusliikkeet ovatkin usein ne kaikkein tehokkaimmat ja helpoimmat, niin edistyneet liikkeet tuovat mukanaan kivasti vaihtelua.

Mutta itse todella kaipaan sitä vaihtelua mitä kolmella eri hahmolla olisi voitu saada aikaan, mutta ilmiselvät yhtenäisyydet tulevat kyllä oikeutetuiksi kun pelataan yhdellä alteregolla ja isä-poika duolla. Mutta mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Dracula käyttää miekkaa, miksi Alucardkin ei voisi käyttää ja näin ollen viedä pelattavuutta toiseen suuntaan. Hukattuja mahdollisuuksia on todella paljon.

Myös se miten alueelta toiselle liikutaan rasittaa. Fast travel ominaisuus olisi kiva sillä paikasta toiseen liikkuminen on hidasta kiipeilemisineen ja vihollisten nylkemisineen. Peli laahaa aivan liikaa jotta siitä voisi todella nauttia. Toiminnassa ollaan kyllä menty oikeaan suuntaan koska ruoskan käyttö on suhteellisen helppoa. Mutta tietty kömpelyys pelissä on edelleen läsnä. Tuntuu että Lords of Shadow sarjassa on todella paljon nihkeitä pelattavuusosia. Toiminnassa on tiettyä voimaa, mutta siinä on myös tietty palikkamaisuutta josta puuttuu se kaivattu ketteryys ja nopeus ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin samojen liikkeiden toistoksi tämä lopulta aina menee.


Kokonaisuutena Mirror of Fate on askel oikeaan suuntaan, mutta LoS tarinakaari voitaisiin hylätä ja unohtaa lopullisesti. Castlevania sarja toimi paljon paremmin Symphony of the Night aikaa, joko vähän ennen tai vähän jälkeen, mutta tälläisenä sarja ei vain toimi ja pitkällinen horrosaika kuvastaa sitä todella hyvin. Grimoire of Souls tosin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden.

 

+ Toiminta

+ Castlevanian tyylikkyys ja tunnelmallisuus

+ Ruoskan käytön mielekkyys

+ Graafinen ulkoasu

 

- Lords of Shadow tarinakaari

- Saman toistoa

- Paljon hukattuja mahdollisuuksia

- Hitaus ja nihkeys vähän kaikessa

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Dead%20Nation.jpg?1572822908

Zombit kansoittavat maan ja ihmiset muuttuvat

 

Kuollut kansakunta

 

PlayStation Now

 

 

Dead Nation: Apocalypse Edition

Eräs versio maailmanlopusta jossa elävät kuolleet kansoittavat maailman. Tarinallisesti luvassa ei ole mitään sellaista mitä ei olisi nähty niin monesti aiemminkin. Pelaaja ottaa ohjattavakseen yhden kahdesta vaihtoehdosta, kaikessa yksinkertaisuudessaan joko nainen tai mies joka syystä tai toisesta on immuuni virukselle, joka muuttaa ihmiset zombeiksi. Hän joutuu taistelemaan omasta selviytymisestään ja tekee sen väkivalloin.

Peli on ylhäältä päin kuvattu twinstick shooter jossa toinen tatti ohjaa hahmoa ja toinen aseen tähtäystä, pelimaailma on hyvin synkkä ja pimeä, eli yllätys voi tulla mistä hyvänsä jos pelaaja ei ole tarkkana. Aseessa on taskulamppu, mutta sillä näkee vain yhteen suuntaan kerrallaan. Rappiollisessa maailmassa bisnes kuitenkin kukoistaa, sillä aseita voi päivittää tehokkaammiksi tietyissä paikoissa. Se tulee tarpeeseen sillä vihollisia on paljon jolloin isompi lipas, nopeampi tulinopeus ja tehokkaammat ammukset ovat kaikki erittäin tärkeitä. Toinen osa taktisuutta on pelihahmon varustus jossa panostetaan voidaan panostaa vaikka kestävyyteen tai nopeuteen.

Dead Nation on suhteellisen tavallisen oloinen zombipeli. Zombeja tulee vastaan paljon joten niitä ammutaan paljon, kentät ovat suoraviivaisia ja tietyistä kohdista voi löytää lisää valuuttaa jolla päivittää aseita. Oman osansa peliin kuitenkin tuo pisteiden lasku jossa merkitsee se miten paljon zombeja tappaa ja miten hyvin sen tekee, eli ottaako itse osumaa. Kentissä on myös tavoiteaika, eli ideana on pysyä liikkeessä ja edetä kentät läpi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti.

Kokonaisuutena Dead Nation on perushyvää zombitoimintaa. Meno on loppuviimeksi aika nopeasti itseään toistavaa mutta tyylikäs peli on kyseessä. Päähahmo on kova kuin kivi, maailma on pimeä ja synkkä paikka ja tapettavaa on paljon. Tarina ei kuitenkaan suunnattomasti vie mennessään eikä pelattavuudessa ole mitään niin erikoista että se olisi pakko kokea juuri tämän pelin kautta.

 

+ Rujo ja synkkä tunnelma

+ Ammuskelu

 

- Toistoa

- Ei mitään oikeasti omaa

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen



Deadlight.jpg?1572822910

Päämääränä selvitä seuraavaan päivään

 

Kuolovalo

 

PlayStation Now

 

 

Deadlight: Director's Cut

Ensin voisi luulla että Deadlight on kuin Dead Nation, mutta kyseessä on täysin erilainen peli. Tässäkin tapauksessa ollaan zombimaailmanlopun jälkeisessä ajassa, eli eläviä kuolleita on joka paikassa ihmiset joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Päähenkilö Randy on rujo selviytyjä rujossa maailmassa, hän ei ole toimintasankari vaan aika tavallinen mies, mitä nyt on kuitenkin suhteellisen ketterä.

Deadlight on sivulta kuvattua tasohyppelyä ja ajoittaista zombien mäiskintää. Taistelu tehdään lyömäasein mutta vielä useammin suoraan paeten. Kentissä liikutaan kiipeillen ja hyppien eikä niinkään ammuskellen ja Randy on melkoinen parkour expertti. Dead Nationista poiketen ympäristöt eivät ole pilkkopimeitä ja täynnä zombeja, vaan varsin näkyvyys on varsin hyvä ja isommassa osassa on valon ja varjon yhdistely. Myös zombeja on kerralla vain jokusia, mutta tässä pelissä kuolema korjaa kuitenkin aika helposti jos on tarpeeksi varomaton sillä parikin zombia voi olla liikaa. Pelihahmon kestävyys nimittäin kuluu kirveen heiluttelussa samaten kuin juostessa, eli äkkiä.

Iso osa pelin tunnelmasta tulee hienoista ja vaihtelevista ympäristöstä ja toinen toistaan mielekkäämmistä tilanteista. Joskus kyseessä on toiminnallinen ote kun taas toisinaan ollaan paljon hienovaraisemmilla asenteilla liikkeellä, myöskään kaikki viholliset eivät ole zombeja. Pelin graafinen ulkoasu on todella upea sillä värimaailmaa on osattu käyttää todella hienosti. Se miten peli etenee toimii myös erittäin hyvin sillä joskus pitää kiivetä esteiden yli, joskus mennä läpi ja joskus saa tappaa vihollisia, milloin milläkin aseella ja kaikessa tässä näkyy rujo ote joka todellakin korostaa maailmaa jossa kaikki tapahtuu.

Osa tarinan kuljetuksesta tapahtuu sarjakuvamaisilla ruuduilla ja kertojaäänellä. Se toimii oikein hyvin ja Deadlight on todellakin sellainen peli jonka parissa pysyy loppuun asti. Tarina ei ehkä ole se mieleenpainuvin eikä pelihahmokaan järin kiinnostava, mutta se pitää pelin liikkeessä ja tilanne toisen jälkeen luvassa on kovia aikoja. Se missä peli takeltelee ehkä eniten on siinä nopeassa toiminnassa. Kun tilanteissa on aikaa miettiä ja edetä todella suunnitelmallisesti niin mitään ongelmia ei ole mutta nopean toiminnan hetkissä ohjattavuus prakaa ajoittain (etenkin tarkoissahypyissä) ja tiettyjä kohtauksia saa yrittää useammankin kerran.

Kokonaisuutena Deadlight on todella vahvasti tunnelmallinen peli, siinä tulee esiin maailmanlopun ote, paljon tavallisemman ihmisen maailmassa. Jos aseita saa käsiinsä, niissä on varsin rajallisesti ammuksia, monet tilanteet ovat liian vaikeita selvittää ja vaara vaanii kaikkialla.

 

+ Tunnelma

+ Ulkoasu

+ Jaksotus

 

- Monet nopeat tilanteet

- Monet rasittavat kohtaukset

- Ei järin kiinnostava tarina

 

Arvosana: 6,8

Erinomainen



I%2C%20Zombie.jpg?1572822912

It's a me, zombie

 

Minä, zombi

 

PlayStation Now

 

 

I, Zombie

Pulmapeli jossa veikeä ulkoasu ja simppeli idea. Sitä jaksaa pelata vähän aikaa mutta aika nopeasti siihen menee maku.

Veikeä grafiikka luo oitis tietyn vaikutelman joka tavallaan tuo mieleen Plants vs Zombie pelin, mutta vielä söpöstetympänä. Idea on muuttaa ihmiset zombeiksi, mahdollisimman nopeasti. Siviilit yrittävät pakoon kun taas sotilaat tappelevat vastaan. Osumaa zombi ei kestä paljoakaan, mutta siinä se pulmapelimäisyys astuu kuvaan. Sotilaat kulkevat tiettyjä reittejä, joten heitä voi väistellä. Ideana on kerätä tarpeeksi monta zombia jutta ehdit laumallasi muuttaa kaikki, ennenkuin he tappavat sinut.

Peli muuttuu hyvää vauhtia varsin haastavaksi ja lisää muuttujia tulee kuvaan. Itse en kovin kauaa tätä jaksanut, sillä se pulmapelimäinen lähestymistapa ei jaksanut merkittävästi kiinnostaa, tuli kokeiltua mutta siihen se sitten todella äkkiä myös jäi.

 

+ Veikeä ulkoasu

 

- Nopeasti tylsäksi muuttuva pelattavuus

 

Arvosana: 5,0


Välimallia.



Neljäs Kuolleiden talo

 

PlayStation Now

 

 

House of the Dead 4

Rata-ammuskelupeli kaikessa loistossaan. Siellä jossakin on ihan tarinakin ja kun tämä on kolmas jatko-osa, niin itse en edes esitä tietäväni että mitä on tekeillä ja mistä tässä kaikessa on edes kyse. Varmaan joku klassinen zombivirusepidemiä tai muu vastaava tilanne jossa päähenkilöt ovat kaiken kaaoksen keskellä ja ampuvat kaiken mahdollisen mikä liikkuu, mikä saattaa liikkua tai mikä saattaa hajotessaan paljastaa tarvikkeita. Idea ei ole huono koska tietty raideammuskelu on ihan hauskaa pieninä annoksina, ja joskun vähän isompinakin.

Peli alkaa todella nopeasti ja suoraan toiminnasta. Pelihahmot, mies ja nainen ovat varustautuneet loputtomalla määrällä ammuksia ja uzeilla. Zombeja puskee kimppuun joka paikasta ja sitten olisi tarkoitus paeta ja ampua kaikki seulauksi mikä tulee kohti. Ajoittain voi käyttää myös vähän kranaatteja. Idea on todella simppeli ja tyylillisesti peli on todella kieliposkessa tehtyä kaikkine naurettavuuksineen jotka näkyvät selvästi myös pelihahmoissa ja tavassa jolla he puhuvat. Tietty grindhouse tyyli tulee nopeasti vastaan, mutta ei yhtään niin campisti kuin vaikka Typing of the Dead pelissä joka oli grindhousea naurettavuuteen ja typeryyteen asti.

Pelattavuus on simppeliä, tähtää ja ammu, lataa aina kun mahdollista, yritä olla kuolematta, saavuta mahdollisimman kovat pisteet. Arcade tyylinen ote toimii oikein hyvin eikä peli ole siinä mielessä mitenkään huono. Se huono läppä on asia erikseen sillä pelattavuudessa tästä saa yllättävän hyvää viihdettä ja melkoista haastettakin jos haluaa. Se mikä on kuitenkin suhteellisen rasittavaa on se, miten typerä tämä peli usein on. Puhtaassa toiminnassa kaikki on ihan ok. Peli on monella tavalla haastava, mutta haaste on sellainen mitä voi sitten itse säädellä.

Kokonaisuutena sanoisin että House of Dead 4 on sellainen peli jota voin helposti pelata aina silloin tällöin, siinä ei ole korkeaa aloituskynnystä ja muutenkin peli on yksinkertainen ja typerä, mutta puhtaalla räiskintätoiminnallaan suhteellisen viihdyttäjä ja hyvä.

 

+ Mielekästä räiskintää

+ Arcade tyylikkyys

 

- Typerä läppä

- Ei juuri vaihtelua

 

Arvosana: 6,7

 

Erinomainen



Viimeinen koe

 

PlayStation Now

 

 

Final Exam

Aika monet pelit muuttuvat osaksi sitä harmaata massaa josta ei vain meinaa keksiä mitään ihmeellistä sanottavaa ja Final Exam on juuri sellainen. Pelissä on zombeja, useampi pelattava hahmo tietyillä eroilla, on nörttiä ja urheilijaa, toiset kestävät vahinkoa enemmän kuin toiset. Tälläisiä peruskliseitä on paljon mutta peli ei oikein millään tavalla erotu edukseen vaan on toiminnassa ja ulkoasussa ihan ok.

Kokonaisuudesta ei keksi paljoakaan tähdellistä sanottavaa sillä peli on aika tavanomaista mätkintää ja ammuskelua sivulta päin kuvattuna. Plussaa moninpelistä mutta aika mitäänsanomaton kokonaisuus on kyseessä.

 

+ Moninpeli

 

- Mitäänsanomattomuus

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella



The%20Town%20of%20Light.jpg?1572822921

Ehkä tästä oppisi lisää, jos jaksaisi pelata pidemmälle

 

Valon kylä

 

PlayStation Now

 

 

Town of Light

Peli vie pelaajan hylättyyn mielisairaalaan palauttelemaan vanhoja muistoja ajasta kun hän oli potilaana kyseisessä paikassa.

Peli kuvataan psykologisena kauhupelinä, joten tämä voisi olla varsin kiinnostava tapaus, jos sitä viitsisi alkaa oikeasti pelaamaan, sillä oma kiinnostukseni päättyi siihen kun peli ei alkanut tarpeeksi nopeasti. Hetken harhailun jälkeen kiinnostus oli tiessään sillä vaikka peli ihan kivan näköinen onkin, niin se ei kuitenkaan kanna kovin pitkään, sillä verkkainen aloitus eikä mitenkään erityisen mukaansa tempaava tarina kannusta jatkamaan. Eli tämä ei ole mikään seuraava; What Remains of Edith Finch.

Pelattavuus ei ole sieltä monimutkaisimmasta päästä joten kyllä tämän pariin varmaan joskus tulee palattua, kun kaikki muu paljon kiinnostavampi pelaaminen on loppu, eli parin kymmenen vuoden päästä, olettaen että uusia pelejä ei enää ilmesty.

 

+ Asetelma

 

- Heikko aloitus

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Anna, kuka ikinä hän onkaan?

 

PlayStation Now

 

 

Anna - Extended Edition

Voisin sanoa että hyvin samanlainen kuin Town of Light ja en pelannut juuri pidempään. Erotuksena tosin on se, että tämä peli on esineiden etsimistä ja pulmien ratkomista ja joten jos se ei kiinnosta, niin tämä peli ei tule kiinnostamaan, koska tarina ei ole niin vetovoimainen. Itse kyllästyin ennen kuin pääsin kunnolla edes alkuun. Peli ei juuri opasta pelaajaa joten itse pitää keksiä että miten peliä pelataan. Tarinassa pelaaja saa pienen tönäisyn, mutta itse sitäkin pitää alkaa avaamaan.

 

+ Kivan näköinen

 

- Tylsä

 

Arvosana: 3,2

 

Pettymys



Lone%20Survivor.jpg?1572822914

Päivästä ja yöstä toiseen, jos kiinnostus riittää

 

Yksinäinen selviytyjä hirviöiden keskellä

 

PlayStation Now

 

 

Lone Survivor: Director's Cut

Pikseligrafiikkakauhupelejä on testattu muutamaa, mutta harva on pelattu loppuun asti. Uncanny Valley saattaa olla ainoa jonka pelasin loppuun asti sillä harvemmin nämä pelit todella nappaavat. Mutta samalla, nämä ovat usein varsin simppeleitä pelejä joissa eniten merkkaa se tunnelma, mikä tässäkin pelissä on aika vahvasti läsnä.

Tarinasta en hirveästi saanut kiinni sillä enemmä jäivät mieleen pelintekijän "ohjeistukset" miten tätä peliä tulisi pelata. Tätä tyypillistä valot pois, äänet täysille immersiota jota en tehnyt yhtään. Samat asetukset kuin kaikissa muissakin peleissä, tosin pilkko pimeässä pelasin.

Idea on etsiä resursseja ja selvitä päivästä toiseen, hirviöitä vältellen. Löydetyillä tavaroilla sitten ratkotaan pelin pulmia pyritään etenemään suuntaan tai toiseen. Aika vähän aikaa tätä pelasin koska ei juuri napannut. Ihan kivan näköinen mutta pelattavuudessaan vähän tylsähkö ja ideassaan ei sen ihmeellisempi.

 

+ Vahva tunnelma

 

- Tylsähkö

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Plague%20Road.jpg?1572822927

Tohtori ruton runtelemassa maailmassa

 

Ruttotie

 

PlayStation Now

 

 

Plague Road

Pelissä ohjattaan ruttotohtori kaikessa komeudessaan kun tämä palaa seuduille, jotka kerran jätti taakseen. Idea olisi selvitä tautien täyttämässä maailmassa jossa ryövärit ja pedot käyvät päälle joka paikassa. Siinä ohessa pitäisi sitten koota toimiva yhteisö, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Pelissä on yksi turvasatama, farmi, jota sitten täydennetään niiden harvojen ystävällisten hahmojen avustuksella, kaikkialla sen ulkopuolella on vaaroja. 


Pelaaminen koostuu pääasiassa alueiden tutkimisesta, selviytyjien pelastamisesta ja taisteluista. Itse yllätyin siitä miten haastava tämä peli oikeastaan onkaan, kunnes löydät selviytyjiä jotka taistelevat kanssasi vihollisia vastaan. Tämä on kaikki tuuripeliä, sillä heti kun saat käyttöösi yhden oikeasti hyvän hahmon, muuttuu peli erittäin helpoksi. Vastapainona tosin voit saada haltuusi joukon sellaisia pelihahmoja jotka ovat pääasiassa yhtä tyhjän kanssa. Hahmotyyppejä varsin paljon ja jokaisella on omat erikoisosaamisensa. Noidat loitsivat etäältä ja ovat usein kestävyydeltään heikkoja, mutta heidän vuoronsa tulee aiakin. Insinöörit taas ovat tankkimaisia, mutta hitaita ja voivat olla joko kyvykkäitä taistelijoita, tai suojausten rakentajia. Hoitajat taas voivat vaikka parantaa muita. Hahmoja on paljon ja kaikilla on omia hahmo kohtaisia ominaisuuksiaan, se kuinka hyvä hahmo on kyseessä, on kiinni onnesta.

Varsinainen taistelu tapahtuu ruudukkoalueella jossa pelihahmoja liikutetaan ja sitten heillä joko käytetää esineitä tai hyökätään. Tohtori pystyy ampumaan etäältä, tai käyttämään miekkaa lähellä. Muilla hahmoilla on omat juttunsa ja samoin vihollisilla. Se tosin tuntuu varsinkin aluksi todella epäreilulta että tohtori on aina viimeisenä iskuvuorossa. Siinä mielessä peli sentään on reilu että vihollisten määrä suhteutetaan pelaajan ryhmään, eli parilla hahmolla vihollisia on yleensä vain yksi tai kaksi, mutta täydellä kourallisella vihollisia on myös kolmesta ylöspäin.


Se mikä tekee tästä pelistä varsin haastavan on se, että jos tohtori kuolee, menetät kaikki ryhmäläiset, lopullisesti. Myös kuolleet ryhmäläiset ovat menetettyjä. Tämä pakottaa taktiseen toimintaan ja täytyy sanoa että kun nämä jutut oppii pikku hiljaa, niin kyllä oikein hyvän pelihahmon menettämisen jälkeen katselee erittäin tarkasti että mitä tekee ja ketä valitsee ryhmäänsä. Jos kaikki ovat nopeita, niin se toimii pientä vihollisryhmää vastaan, mutta jos kaikki ovat hitaita, niin viholliset iskevät ensin. Tietty epäreiluus pelissä on läsnä varsinkin aluksi, mutta pikku hiljaa peli muuttuu helpommaksi, mutta kyllä tuntuu että liian usein peli on todellista onnen kauppaa ilman varsinaista taitoa.

Alueet ovat joka kerta erilaisia, joten saman alueen opettelu ja farmaaminen ei vain toimi. Tohtori yksinään on erittäin tehoton taistelussa, sillä yksikin vihollinen tekee selvää vahinkoa ja lääkeaineet ovat rajallisia. Kattavalla joukolla pelistä saa paljon enemmän irti. Se on juurikin tämä selviytyjien organisointi mikä tuo syvyyttä peliin. On täysin mahdotonta ennalta sanoa että ketä pelastat, sillä pystyt tutkimaan selviytyjiä vain farmilla jonne kaikki menevät. Täällä voit sitten valita että ketkä auttavat sinua taistelussa ja ketkä, no, tehostavat pelihahmoa tai rakennuksia farmilla. Käytännössä uhraamalla selviytyjiä, tehostat milloin mitäkin. Koska selviytyjiä voi olla kerralla vain tietyn verran, niin tätä saa tehdä todelal usein.


Tunnelmallisesti kyseessä ei ole niinkään vahvasti kauhutunnelmainen peli, mutta pelin graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen ja ruudukkutoiminta on ihan hienoa. Se tavallaan rasittaa että vihollisia on niin paljon ja joka paikassa, eikä taisteluista saa juuri mitään hyödykkeitä eikä kokemuspisteitä. Se tekee taisteluista usein vain tarpeettomia hidasteita matkalla. Myös se että alueet kartoittuvat joka kerta uudestaan lisää sitä rasittavuutta kun kaikki avainhahmot ja paikat pitää etsiä joka kerta uudestaan. Muutenkin peli tuntuu todella rasittavalta, jälleen kerran, varsinkin aluksi.

Plague Road on sellainen peli jolle pitää antaa aikaa, koska se alkaa kunnolla pyörimään vasta sitten kun selviytyjiä on pelastettu useita ja farmia on saatu vähän kehitettyä. Farmaaminen on siis todella mahdollista, mutta hidasta ja taisteluihin ei isolla ryhmällä tunnu koskaan saavan etulyöntiasemaa, koska viholliset suhteutetaan pelaajan ryhmään. Pienellä hyvin valikoidulla joukolla voi tosin saada tietyn etulyönti aseman.

Iso juttu pelissä on myös se lopullisuus. Kun menetät hahmot, mentät sen pysyvästi, kun menetät tohtorin, palaat farmille ja menetät koko ryhmän. Tämä pakottaa taktiseen etenemiseen ja varovaisuuteen. Monesti voi olla parempi vain palata taaksepäin ja takaisin farmille, kunnes käytössä on tehokkaampia taistelijoita.


Kokonaisuutena Ruttotie on yllättävän mukaansa tempaava peli, mutta se tuntuu myös todella paljon työntävän pelaajia poispäin, juurikin siksi, koska se on monesti todella rasittava ja todella hidas. Selviytyjien sijainnit ovat aina kysymysmerkkejä ja samoin se, mitä saat heistä ja mitä joudut tappamaan, päästäksesi heidän luokseen. Mutta peli on kuitenkin todella hienon näköinen ja päähahmo, tohtori, on myös erittäin upean näköinen mustassa pitkässä takissa, lierihattussa ja klassisessa ruttonaamiossa.

 

+ Tohtorin ulkoasu

+ Pelin graafinen ulkoasu

+ Tietty koukuttavuus

 

+ Rasittavuus ja hitaus

+ Valtava pelistä on sattuman kauppaa

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava



Toinen Hiljainen mäki, monien mielissä se kaikkien aikojen pelottavin videopeli.

 

PlayStation Now

 

 

Silent Hill 2

Kun katsotaan listan "Pelottavimmat pelit" tai minkä hyvänsä variaation niin tietyt pelit nousevat lähes poikkeuksetta esiin ja Silent Hill sarjan toinen peli on lähes poikkeuksetta mukana ja yleensä vielä ykkösenä. Voisi siis olettaa että aika pelottava peli on kyseessä koska niin monet ovat sitä mieltä että tämä peli on niitä pelottavimpia pelejä mitä pelimaailmasta löytyy. Mutta toisaalta monet myös pitävät Shadow of the Colossusta todellisena mestariteoksena, Legend of Zelda sarjaa virheettömänä ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Pointti kuitenkin on että en yhdy noista kumpaankaan, mutta avoimin mielen olen liikkeellä joten nyt voisi sitten käyttää aikaa tähänkin peliin.

Silent Hill pelisarja ei ole itselleni tuttu, juuri yhtään koska en ole koskaan, siis ikinä, omistanut yhtäkään sarjan peliä. Muutamaa olen kokeillut, ensimmäisenä Roomia ja toisena Orginsia ja siihen on sitten jäänyt, niin PT:tä kokeilin lyhyesti, kerran. Todella etäisesti muistan kyllä joskus nähneeni demoa pelattavan ensimmäisestä pelistä, mutta silloinkin vain minuutin tai pari. Pelattavuudessa peli on siis todella uusi, mutta idea on tuttu sillä useammasta pelistä olen katsonut tarinalliset cutscenet kiitos youtuben.


Silent Hill collection pitää sisällään kakkosen ja kolmosen, mikä on loppuviimeksi aika halpa veto koska mukaan olisi voinut aivan hyvin änkeä myös ykkösen. Tämä lähinnä siksi että kun puhutaan collectionista niin omassa mielessäni sen pitäisi olla kolme peliä tai enemmän, ellei pääpaino ole yhdessä pelissä ja toinen peli tulee lähinnä bonuksena. Menemättä sivuraiteelle sen enempää, keskityn vain Silent Hill 2 peliin ja siihen vaikutelmaan jonka se minulle antaa, näin ensimmäisellä oikealla pelikerralla.

Tarina seuraa James Sunderland nimistä miestä joka saapuu Silent Hilliin saatuaan kirjeen vaimoltaan Maryltä, jonka kuitenkin pitäisi olla kuollut. Hernerokkasumun ympäröimä kaupunki on autio, aavemainen ja ahdistava paikka, joka muuttuu pikkuhiljaa karmivammaksi, kun erilaiset hirviöt nostavat päätään.

Tunnelmallisesti peli on painostava, mutta se osaa myös aloittaa kaiken siten, että ei heti ryhdy halpaan säikyttelyyn vaan panostaa tunnelmaan jossa psykologinenkin kauhu saa jalansijaa, mutta kyllä se säikyttely alkaa aika nopeasti ottaa isompaa osaa. Sumu on todella tyylikäs osa tunnelmaa sillä se että pelaaja näkee niin rajallisesti asettaa jatkuvasti sellaisen tietyn vainoharhan tunnelman, kun koskaan ei voi olla varma että milloin jokin friikkileuka hyökkää kimppuun. Siinä mielessä Silent Hill 2 toimii kauhutunnelmaisena pelinä oikein hyvin ja sitä isoa kokonaisuutta täydentää erinomaisesti se painostavan ahdistava musiikki/musiikin puute sillä hakkaavat äänitehosteet ja hirvityksien tuskanäänet luovat epämiellyttävän fiiliksen. Radio joka kertoo hirviöiden olevan lähellä on staattisella äänellään erinomainen lisä, ahdistavalla tavalla


Se mikä tekee tästä pelistä kuitenkin erityisen epämiellyttävän pelata, on se itse pelattavuus. Tämä on sitä aikaa kun pelit eivät kertoneet pelaajalle miten heitä pelataan, vaan ohjekirjat olivat sitä varten. No sen verran olen pelejä pelannut että ei kestänyt kauaa arvata miten mitäkin tehdään ja siitä syystä ei kestänyt myöskään kauaa huomata että tämä peli pitää sisällään selviytymiskauhupelien vanhanaikaisen palikkaohjattavuuden, jossa yksi nappi on aina eteenpäin, oli kuvasi kamera mistä päin tahansa. Tatilla pelaaminen on vaihtoehto, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että pelihahmon ohjaaminen on niin syvältä perseestä, että siellä näkyvyys on Silent Hilliäkin huonompi.

Siis tämä ohjattavuus on se mikä tuhoaa pelikokemuksen lähes välittömästi. Valtaosa muista jutuista kyllä menee omalla painollaan, mutta tämän ohjattavuuden kanssa kaikki tuntuu menevän hyvin äkkiä takamukselleen. Itse en missään vaiheessa todella tottunut tähän ohjattavuuteen ja siinä saattaa olla syy miksi tämän pelin pelaaminen jäi lopulta hyvin vähäiseksi. Silent Hill 2 kun ei pidä samanlaista kiinnostavaa tarinaa tai loistavia hahmoja sisällään, kuin esimerkiksi alkuperäinen Resident Evil 2.

PS2:lla tälläinen palikkaohjaaminen onnistuu myös tatilla ja sanotaan että kun liikutaan suoraan eteepäin ja kamera seuraa pelihahmon takana, niin mitään ongelmaa ei ole, pelihahmo liikkuu kuin arvata saattaakin. Ongelmat nousevat heti kun kamerakulma on jostakin muusta kulmasta, tai kun pitäisi tapella vihollisia vastaan. Tuntuu aina kun tilanne menee siinen, niin joutuu tappelamaan vihollisten lisäksi myös ohjattavuuden kanssa. Tämä taas johtaa siihen että samalla kun yrittää osua vihollisiin, niin päätyy aina liikkumaan miten sattuu. Se pelihahmon täysi hallinta tuntuu aina puuttuvan, kun sitä eniten tarvitsee.


Pelaaminen koostuu pääasiassa ympäriinsä harhailusta, peli kyllä viitoittaa tietä monin vihjein, mutta ilman jatkuvaa kartan vilkuilua, pelissä tuntee olevansa lähes kokoajan ihan hukassa ja esineiden löytäminen on sekin usein tuuripeliä, koska kamera tuntuu vähän väliä kuvaavan kaikkea ihan ihmeellisistä kulmista eikä pelihahmon kääntelykään aina auta. Harhailu tosin korostaa tunnelmaa siinä mielessä että pelaaja on yhtä hukassa kuin Sunderland, mutta se ei tee pelistä pelottavaa, vaan pirun ärsytävän.

Peli ei ole pelkkää harhailua, sillä pelaaja kohtaa myös monenlaisia hirvityksiä. Jimbo ei kuitenkaan ole mikään ihan munaton vätys, vaan osaa sentään tapella vastaan. Taisteluihin ei pakoteta, mutta kun käytössä on muutakin kuin pelkkiä tuliaseita rajallisine ammuksineen, niin hirviöiden hakkaaminen on mahdollista ja tässä pelissä se on omasta mielestäni suotavaa koska ohjattavuudenkin kanssa saa tapella alinomaan.

Myös pulmia tulee ajoittain vastaan ja ne ovat juurikin sitä mitä niin monissa muissakin pelissä, tarpeettomia hidasteita, mutta myös vaihtelua. Itse en niistä juuri perusta mutta toisaalta, enpä pelannut peliä kovinkaan pitkälle, joten eipä niitä nyt ihan hirveästi tullut kohdallekaan. Itselläni eniten peliä vastaan puhui se ohjattavuus, siitä ei vain pääse yli eikä ympäri. Muutoin se tietty epämääräisyys ärsyttää sillä vaikka peli aika usein viittoo tiettyyn suuntaan, niin aika hukassa tuntee olevansa.


Kokonaisuutena Silent Hill 2 on tunnelmallinen peli, en nyt sitä oitis kauhupelien kuninkaaksi kruunaisi (mutta top kymppiin sisällyttäisin) enkä sen parissa erityisemmin myöskään viihtynyt. Tarina ja hahmot eivät juuri napanneet joten ei pelattavuutta viitsinyt sen takia juuri sietää. Suhteellisen lyhyeksi tämän pelin pelaaminen jäi, mutta kyllä se ulkoisesti on tyylikäs paketti ja kauhutunnelmassa erittäin hyvin koottu äänitehosteet varsinkin toimivat todella hyvin. Mutta ei ole kestänyt aikaa hyvin eikä juuri houkuta katsomaan tarinaa loppuun asti. Mutta kyllä siitä samalla huomaa, miksi monet pitävät sitä niin ahdistavana ja pelottavana.

 

+ Tunnelmallinen kokonaisuus 

+ Sumun käyttö

 

- Ohjattavuus

- Tylsähkö

 

Arvosana: 5,9

 

Paremmalla puolella



Alkuperäinen 'Paha asukas 2' suoraan sarjan alkutaipaleelta on monella tavalla kestänyt aikaa ja monella tavalla ei sitten yhtään. Kauhupelien joukossa tämä nousee kuitenkin varsin korkealle.

 

 

 

Resident Evil 2

Sanoisin että ennemmin tai myöhemmin tulen sitten pelaamaan myös sitä remakea, joka tulee varmaan olemaan palkintorohmu tämän vuoden puolella mitä peleihin tulee ja pakko sanoa että demon perusteella se vaikutti erittäin hyvältä ohjattavuudessaan, ulkoasussaan ja tunnelmassaan, mitä nyt Leon kuullostaa aivan väärältä (kun on tottunut siihen miltä Leon on kuullostanut vuodesta 2004 asti) ja Claire on enemmän brunetti kuin punapää. Nyt en ole kuitenkaan arvioimassa sitä peliä, koska en ole demon läpäisyä enempää sitä pelannut, vaan keskityn alkuperäiseen. Toisin kuin Silent Hill 2:n tapauksessa, tätä peliä olen pelannut aiemminkin ja pelisarja on todella tuttu.

Alkuperäinen RE2 on monille todellinen PS1:n klassikko ja yksi pelisarjansa vahvimpia osia. Itselleni se on peli jota olen useampaan otteeseen pelannut mutta joka kerta en vain saa siitä mitenkään isoa nautintoa irti. Syy ei niinkään ole graafisessa ulkoasussa, sillä se on PS1 aikakaudella oikein hienon näköistä, vaikka onkin aika kulmikasta ja välianimaatioissa jopa hivenen typerän näköistä. Se mikä karkoittaa tämän pelin parista kaikkein tehokkaimmin johtuu pääasiassa vain ja ainoastaan yhdestä asiasta, ohjattavuudesta. Monet pelilliset jutut kyllä sietää mutta ohjattavuus tekee tämän pelin pelaamisesta todella vastenmielistä ja väärällä tavalla vaikeaa. Tervetuloa aikaan ennen analogisia sauvoja, kulmikkaan ohjattavuuden aikakaudelle.


Tarina ja se miten tarina on kerrottu ja koottu on ehdottomasti pelin vahvin lenkki. Kampanjoita on kaksi, samalla tavalla kuin päähenkilöitä on kaksi. Leon Kennedy on ehdottomasti yksi koko pelisarjan parhaita hahmoja (kilpailee ykkössijasta Albert Weskerin kanssa) ja vaikka hän ei tässä vielä itseltään kuullostakaan ja muutenkin aika kaukana RE4:n erikoisagentista. Nyt keltanokka poliisina Leon aloittaa työnsä Raccoon Cityssä, samalla kun koko kaupunki suistuu kaaokseen. Toinen pelattava hahmo, Claire Redfield on myös yksi pelisarjan parhaita hahmoja ja hän tuntuu tässä pelissä heti omalta itseltään. Veljeään etsimään tullut neitokainen on erittäin kyvykäs aseiden kanssa ja toimii pelattavuudessa samalla tavalla kuin Leon.

Se mikä tekee tästä pelistä niin uskomattoman hyvän, tarinallisesti, on se, että kampanjassa A tekemäsi päätökset vaikuttavat kampanjaan B. Esimerkiksi aseet jotka poimit Leonilla, eivät ole Clairen saatavissa ja vastavuoroisesti aseet joita et Leonilla poimi, jäävät Clairelle. Itse pelasin ensin Leonilla ja Clairella vasta sitten joten siksi näen Leonin A:na ja Clairen B:nä. Muutenkin kun nämä kaksi hahmoa koluavat samoja alueita, niin he törmäävät tosiinsa tämän tästä ja tarina on tehty erinomaisesti. Kumpikin hahmo saa tilaa kehittyä ja sivuhahmot tekevät kaikesta entistä parempaa. Leon kohtaa omassa kampanjassaan mystisen femme fatalen, Ada Wongin, kun taas Claire tapaa pienen Sherry tyttösen.

Se miten upeasti kaksi tarinaa liittyvät toisiinsa on valtava plussa ja saa pelin tuntumaan siltä, että se on koottu erittäin upeasti yhteen. Itse todella pidän siitä miten hyvin kahden erillisen kampanjan yhdistäminen on tehty tässä pelissä.


Pelattavuus onkin sitten jotain aivan muuta. Valtaosan ajasta tuntuu että pelihahmo härvää ympäriinsä koska ohjattavuus jättää niin paljon toivomisen varaa. Sanon usein että FFVII ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin koska sen palikkagrafiikka ja monet tyylivalinnat ovat todella surkeita, no ei on pelkkää kuorta koska pelaaminen toimii erinomaisesti. Sitten on RE2, joka graafisesti näyttää ihan hienolta, mutta joka pelattavuudessaan tuntuu aivan karmealta. Siis ammusten laskemisen, varusteiden valinnan ja rajallisten resurssien kanssa toimiminen nyt ei peliä merkittävästi heikennä, vaikkakin se tekee siitä varsin haastavan. Tätä kaikkea ei edesauta se, että peli ei kerro pelaajalle miten mitäkin tehdään, sillä tämä on sitä ohjekirjojen aikakautta, mutta kun kyseessä PSN peli, niin kaikki tuntuu turhan vaivalloiselta. Iso osa pelistä, varsinkin aluksi menee siihen, kun pelaaja kokeilee miten mitäkin tehdään ja melkovarmasti saa siinä samalla kunnolla turpiin.

Se mikä tuhoaa aivan kaiken hyvän on se pelihahmon ohjattavuus, eli siis aivan perusasia. Ylöspäin nuoli on aina eteenpäin, ja alaspäin nuoli taaksepäin. hahmo pitää kääntää sivunuolilla ja sitten liikuttaa eteen tai taakse. Tämä on jostakin syystä sellainen juttu johon itse en missään kohtaa todella tottunut kun olen niin tottunut analogiseen tikkuohjaamiseen. Liikkuminen on nopeutta ja tarkkuutta vaativissa tilanteissa todella vaikeaa, ampuminen ja tähtääminen sekin jättää aivan liikaa toivomisenvaraa pelissä, jossa ammukset ovat erittäin arvokkaita.

Se mikä tätä tosin hieman auttaa, on se, että kamera on aina kiinni tietyssä paikassa, joten ohjaus-suunta ei vaihdu vaikka ruutu vaihtuisi. Tosin ensimmäisellä kerralla tämä ärsyttää kun ei voi millään tietää että mistä päin kamera kuvaa. Jos kamera ensin kuvaa pelihahmon takaa ja sitten edestä niin se on hivenen häiritsevää, koska ohjaus ei vain tule lihasmuistista. Tämä on niiitä asioita joka tekee pelaamisesta turhauttavaa aina kun tätä peliä alkaa pelaamaan. Siis kyllähän tälläiseen asteittain aina tottuu, mutta ei siinä määrin, että siitä alkaisi tykätä. Kun tiettyä asiaa tekee tarpeeksi kauan, niin kyllä mieli ja tässä tapauksessa myös sormet alkavat tottua siihen, mutta se ei kuitenkaan tee siitä hauskaa kun pelin pariin palaa uudestaan, niin se kaikki pitää opetella myös uudestaan ja korostan vielä, miten raivostuttavaa tämä on silloin, kun pitäisi joko a) tehdä nopeita liikkeitä tai b) taistella vihollisia vastaan ja jompaa kumpaa näistä joutuu tekemään lähes kokoajan.


Tunnelma on tietenkin Halloweenin aikaan isossa osassa ja sitä tämä peliä tarjoaa, siis ei mitään epäilystäkään. Nykyään tuntuu että isossa osassa kauhupeleistä pyritään siihen että pelihahmo on täysi nyhvö vässykkä pelkuri luuseri joka ei saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka yrittäisi, eikä tiedä miten päin asetta pidetään. Itse vihaan sellaisia pelejä samalla tavalla kuin lähemmäs kaikkia urheilupelejä ja isoa osaa rallipelistä, eli ne ovat pelimaailma pohjamutaa.

Resident Evil 2 on toista maata. Se on omalla tavallaan erittäin vaikea peli, mutta vääristä syistä. Se on myös oikealla tavalla haastava peli. Resursseja kuten lääkintätarvikkeita ja ammuksia on aina liian vähän ja niistä on pidettävä todella tarkasti kirjaa ja huolta, että ne riittävät. RE2 on sen aikakauden peli joka ei ole sitä anteeksiantavinta sorttia. Pelin tallentamiseen vaaditaan resursseja ja huonosti varautunut pelaaja on zombin ruokaa erittäin nopeasti, puhumattakaan muista hirviöistä joita alueella liikkuu, kuten eräs isokokoinen mustatakkinen mörkö ja klassiset pitkäkieliset hirvitykset.

Resident Evil tunnelma on erittäin vahvasti läsnä kokoajan. Paikat vaikuttavat autioilta mutta yhdessä nopeassa hetkessä täysi helvetti voi päästä irti. Pelissä on todella paljon halpaa säikyttely, mutta myös aitoa, hyvin tehtyä kauhua joka toimii. Viholliset eivät kaadu yhteen osumaa, ellei kyseessä ole haulikko ja osuma tulee päähän läheltä, joten pelaajan pitää päättää että onko tietyn vihollisen tappaminen välttämätöntä, koska ohikin voi juosta.

Itse pidän kauhutunnelmaisista peleistä joissa voi tapella vastaan. Siis parhaita kauhutunnelmaisia pelejä ovat sellaiset pelit kuin Devil May Cry tai Castlevania joissa pelaaja on kaikkea muuta kuin avuton. Sitten on näitä Resident Evilin kaltaisia pelejä joissa pelaaja ei ole mikään yli-ihminen, mutta ei täysi tumpelokaan. Vaikka Resident Evil sarjassa omia suosikkejani ovat ehdottomasti RE4 ja RE6, eli se toiminnallinen puoli, niin kyllä RE2:ssa on sellaista tiettyä tyyliä joka toimii.


Kokonaisuutena Paha Asukas 2 on hankalasti arvioitava paketti. Koska se on PS1:n peli, niin se pitää suhteuttaa omaan aikakauteensa, mutta iso juttu niissä peleissä on myös siinä, miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa. Tämä on kestänyt aikaa tunnelmassaan ja tyylikkyydessään todella hyvin, mutta pelattavuudessaan erittäin huonosti. Siinä on omat vahvuutensa mutta myös heikkoutensa. PS1 pelien joukossa se ei missään nimessä ole huono, mutta en sitä kovin korkeallekaan nostaisi, juurikin monista ja mainituista syistä. Mutta yksi parhaita kauhupanotteisia pelejä, ei vain tunnelmaisia.

 

+ Leon Kennedy ja Claire Redfield

+ Yhden tarinan kahden osan yhdistäminen

+ Tunnelma ja tyylikkyys

 

- Ohjattavuus

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen