Vaikka itse olen sellainen joka useimmitenaloittaa yhden pelin ja pelaa sen sitten läpi asti ennenkuin aloittaa seuraavan. Niin joidenkin pelien kohdalla ei ole vain päässyt sellaiseen tilaan, että haluaisi todella vaikeuksienkin kanssa jatkaa pelaamista. Ennen oli toisin kuin pelejä ei ollut samalla tavalla saatavilla kuin nykyään.

 

 

 

Aika monet vähänkin vanhemmat pelit ovat sellaisia joissa ikä herkästi näkyy. Graafisessa mielessä se nyt ei haittaa mitään mutta jos se tuntuu pelattavuudessa, varsinkin ohjattavuudessa, niin se hyvin usein ja hyvin nopeasti riittää viemään kaiken mielekkyyden pelin pelaamisesta. Ohjattavuus onkin se minkä kanssa varsinkin PS3 aikakautta vanhemmat pelit hyvin usein alkavat menettää kaiken nautinnollisuutensa jos on pelannut samantyylisiä pelejä, mutta uudemmalla konsolilla, koska ohjattavuus on usein huomattavasti parempi.

Tässä onkin poimintana niitä pelejä joita on tullut aloitettua aikeena upottaa niihin kunnolla aikaa, mutta jotka sitten jostakin syystä ovat jäänet täysin kesken, tai muuten vain vähemmälle huomiolle. Aika usein syy ei ole mikään sen ihmeellisempi, kuin ne kontrollit ja yleinen pelattavuus. Yhteistä monille näistä on myös se, että jos niihin olisi päässyt käsiksi silloin kun aika oli toinen, niin niiden ilmeisimmät heikkoudet olisivat poissa.

Lisäksi päätin tässä tapauksessa tehdä jotakin astetta poikkeavampaa, eli kolme peliä jotka ovat todellakin niitä, joita haluaisin pelata, mutta joiden kanssa se on vain niin vaikeaa, syystä tai toisesta. Aika moni peli loppuviimeksi olisi ollut enemmän tai vähemmän mahdollinen tähän, mutta päätin sitten lopulta mennä tähän ratkaisuun.

Pronssisija

Näyttää hienolta steampunk ja western tyylillä, mutta ulkokuori pettää

Kadotus, parillakin tapaa

 

PlayStation Now

 

 

Damnation

Joidenkin pelien kanssa yksi vilkaisu pelin ulkoiseen olemukseen ja tyyliin, vetää oitis puoleensa. Tälläiset tapaukset ovat niitä jolloin peliä todella tekee mieli alkaa pelaamaan sillä ajatuksella että sen pelaa loppuun asti. Kaikki tälläiset ajatukset kuitenkin kariutuvat todella kovaa, jos pelaaminen ei toimi ja ikävän monessa tapauksessa niin käy ja vielä hyvin nopeasti. Damnation on yksi viimeisimpiä ja selkeimpiä esimerkkejä siitä että vaikka peli vaikuttaisi kuinka hyvältä, niin jos pelin pelaaminen ei oikeasti nappaa, niin kyllä se peli jää res

Tämän pelin kanssa haluan korostaa miten rasittavaa onkaan pelata peliä PS Now'ssa jos yhteys on huono, syystä tai toisesta, sillä se johtaa tukaliin tilanteisiin, kun iskee varoittamatta.

Näyttää hienolta, mutta ei tunnu mielekkäältä

Pelaaminen koostuu pääasiassa ammuskelusta ja kiipeilystä mutta siinä missä Unchartedin suojia hyödyntävä ja jouheva ammuskelua ja vauhdikas sekä vaivaton kiipeily on alusta asti todella hauskaa, on Damnation kömpelö ja hidas ammuskelussa sekä kiipeilyssä. Tähtääminen on parhaimmillaan todella pökkelöä sillä tähtäimen liikuttamisessa ei ole jouhevuutta ja aseiden kanssa parhaiten pärjää haulikolla jossa tähtääminen on vähän sinne päin, sillä tarkkuuskiväärilläkin tähdätessä tähtäin liikkuu todella töksähdellen. Ammuskelusta puuttuu kaikki sellainen vaivattomuus mitä ammuskelupelissä pitäisi olla. Viholliset eivät ehkä ole sieltä fiksuimmasta päästä, mutta kun huomioi että eivät ole nekään jotka ovat ammuskelun tälläiseksi tehneet, niin kaipa se on vain tasoitusta. Tämä tekee toiminnasta todella rasittavaa kun vihollisten ampumisessa ei ole minkäänlaista vaadittavaa tarkkuutta tai todellista mielekkyyttä.

Paljoa paremmin ei olla myöskään kiipeilyssä sillä monesti eteneminen on hidasta ja tuntuu usein olevan joko todella tarkkaa tai täysin vähän sinne päin. Hypittäessä riittää että hyppää vähän sinne päin ja hahmo ottaa kyllä kiinni, mutta hyppimisen tietty kulmikkuus tekee siitä vähän hassun näköistä. Muutenkin kiipeilyn kanssa on aina välillä sellainen, minneköhän pitäisi mennä fiilis sillä aika usein on olemassa yksi ja ainoa reitti ja ohjattavuus ei ole missään kohtaa pelaajan todellinen ystävä. Se on sentään astetta reilumpaa että jos putoaa kuolemaansa, peli palauttaa ylös ja antaa mahdollisuuden yrittää uudelleen. Ammuskelussa kuoleminen palauttaa aiempaan tarkastuspisteeseen.

Tyylillisesti Damnation on sellainen peli joka oitis vetää puoleensa. Steampunk tyyli on vain niin hieno ja pelin päähenkilö Rourke tuo siihen vähän western teemaa mukaan. Damnation on juurikin sen tyylinen peli joka vaikuttaa erittäin kiinnostavalta ja jonka pelaisi mielellään alusta loppuun asti. Mutta tyylikkyys ei hirveästi auta jos pelattavuus on kaikkea muuta kuin laadukasta. Damnation on todella monella tavalla, erittäin heikosti tehty peli ja kun huomioi että tämän on saman aikakauden pelejä kuin Uncharted, niin tietty standartin löytyy ja tämä tekele jää kaus siitä.

Hyvät rakennuspalikat mutta huonot rakentajat

Damnation on sellainen peli joka tuntuu todella nopeasit tehdyltä sillä vaikka graafinen ulkoasu on kelvollista ja pelin ideat ovat hyviä, niin se pelattavuus olisi kaivannut todella paljon hienosäätöä lähemmäs kaikessa mahdollisessa. Sitä voisi olettaa että jos ammuskelu ja kiipeily ovat ne isoimmat jutut, niin ne olisi tehty hyvin, mutta välillä kohtaa tälläisiä pelejä joissa ne isoimmat jutut on tehty todella huonosti. Kiipeily on ehkä parhaiten toteutettu, mikä ei kerro paljoa koska sekin tuntuu monesti siltä että vaikka kaiken tekee oikein, niin jokin menee silti pieleen. Yleinen liikkuminen on kaikessa kulmikkuudessaan vähän töksähtelevää mutta ammuskelu on tästä vielä askel väärään suuntaan ja kuvaa hyvin sitä, että ammuskelupeleissä liian herkkä tai liian jähmeä ei ole koskaan hyvä.

Tarina etenee ihan ok eikä ole tyylillisesti heti epäonnistunut, mutta eivät ne hahmotkaan ole kovin kaksisia joten mitään irtopisteitä ei tipu. Pelaajan apuna on yleensä ainakin yksi toinen hahmo mutta sen sijaan että he vaikka näyttäisivät reittiä, he vain odottavat. Toiminnassa he ovat joko todella hyödyllisiä tai yhtä tyhjän kanssa. Lähemmäs kaikki ovat varsin nopeasti unohdettuja eikä päähahmo Rourke ole sen ihmeellisempi. Vaikka hän näyttää todella coolilta länkkärityylisellä ulkoasullaan, niin sisältöä ei juuri ole. Aika geneerinen pelipäähenkilö, eli ei huono, mutta ei mitenkään ikimuistoinenkaan.

Tässä huomaa todella hyvin että vaikka peli näyttäisi paperilla kuinka hyvältä tahansa niin jos pelattavuus ei ole kunnossa, niin se on sitten ihan se ja sama että miten tyylikkään pelistä tekee. Tarinallisessa mielessä ei myöskään ole mitää ihmeellistä mutta vaikka olisikin, niin ei näin kehnolla pelattavuudella pääse juuri minnekään. Damnation on sellainen peli joka todellakin veti puoleensa pelin kansikuvan ja pelikuvien kautta, mutta jo lyhyt pelisessio teki selväksi että ei tää mitään juhlaa ole.

Yhteenveto

Kokonaisuus Kadotuksessa on todella suuri pettymys sillä steampunk tyylikkyys ja muutenkin kiinnostavalta vaikuttava asetelma ja teema ei merkitse mitään kun pelattavuudessa ei ole mitään sellaista jonka takia sitä voisi sietää. Ohjattavuus ja ammuskelu on PS3 standarteillakin kehnoa joten tämän pelin tapauksessa aika ei ole peliä heikentänyt, koska se oli kehno heti ilmestyessään.

 

+ Steampunk tyylikkyys

+ Hyvät ideat

 

- Todella heikko toteutus

- Kömpelö ja epämääräinen

 

Arvosana: 4,4

 

Huono

Hopea sija

Vaikuttaa ideallisesti niin hyvältä. Hack n slash, tai cover shooter fantasiaotteella.

Jahdattu: Demonin paja

 

PlayStation Now

 

 

Hunted: Demon's Forge

Tämä on niitä tapauksia kun pelin on yhtä aikaa todella hyvä, mutta sitten lisänimike on jotenkin mitäänsanomatonta tai hämäävä. Riippumatta siitä mitä mieltä nimestä on niitä pelillisesti Hunted on todella perustyylinen toimintapeli fantasimaailmassa kahdella pelattavalla hahmolla ja moninpelillä. Tyylillisesti ei mitään erikoista eikä oikeastaan tunnelmallisestikaan. Kokonaisuutena kyseessä on niin tavallinen mäiskintäpeli ilman mitään oikeasti omaa, vaikka hieman peli yrittääkin tuoda hack n slash peliä ja ammuskelupeliä yhteen, mutta ei tee oikeastaan kumpaakaan osa-aluetta perustasoa paremmin, mutta ajatuksena kaikki toimii.

Huomautan että itse pelasin pelin vain Caddocina joten kun puhun tekoälystä niin omat kokemukset painottuvat E'laraan, joka on kaukotaistelija.

Ideat jotka hukkuvat keskinkertaisuuteen

Pelissä ohjataan oman valinnan mukaan joko kaljua karpaasia Caddocia tai haltianaista E'laraa. Caddoc on selvästi enemmän melee mielessä kun taas E'lara ranged mielessä tehty hahmo. Kumpikin voi tehdä kumpaakin ja pelaaja voi valikoida mihin panostaa sillä monet ominaisuudet ovat yhteisiä molemmille hahmoille, mutta AI:n johtaamana E'lara on selvästi enemmän jousenkäyttäjä ja Caddocina itse suosii helposti juurikin lähitaistelua. Taistelu toimii kuten arvata saattaa. Jousella ammutaan kaukaa, mahdollisesti suojasta kun taas lähitaistelussa torjutaan ja lyödään. Lyöntejä on nopea ja hidas joista hidas tekee enemmän vahinkoa. Torjunta on todella tärkeä osa taistelua sillä viholliset tekevät helposti todella paljon vahinkoa.

Aseistus tuo mukanaan hieman vaihtelua sillä lähitaistelussa on se perustrio miekka, kirves ja nuija. Miekka on nopea ja nuija on hidas, kirveen ollessa jotakin siltä väliltä. Erilaiset taika-aseet tuovat hieman lisätehoa kun vähän aikaa ja erilaiset lisäominaisuudet tarjoavat hieman etulyöntiasemaan taisteluun. Väistökierähdyskin on, eli monella tavalla kyseessä on erittäin perustyylinen toimintapeli keskiaistyylisessä maailmassa mutta fantasiatyylisillä hirviöillä, taikavoimilla sun muilla. Viholliset ovat perustyylisiä örkkimäisiä hirvityksiä jotka käyvät päälle kuin ampiaiset. Mukana on myös muutamia erilaisiakin vihollisia, mutta variaatio ei ole erityisen suuri. Taistelussa voi myös käyttää erikoistaikoja jos pelkkä mäiskintä ja ammuskelu ei riitä.

Tämä tuntuu todella tutulta

Hunted: Demon's Forge ei oikeastaan erotu massasta millään tavalla. Ohjattavuus on keskiverto PS3 pelille tyypillinen, vähän kömpelö ja ehkä astetta hitaampi mitä monien pelien kanssa on tottunut. Ympäristöt ovat pääasiassa vain koristetta, mutta välillä on paikkoja joihin pääsee kun viitsii etsiä. Mutta kun iso osa pelimaailmasta on pelkkää estettä jota ei voi rikkoa, niin lopulta ei salapaikkoja jaksa enää etsiä vaikka siellä parempia aseita ja varusteita olisikin. Pelimaailma kun ei kannusta siihen mitenkään. Iso osa ympäristöistä on samanlaista tylsää massaa ja vaikka tavallaan näkisi missä salapaikka onkaan, niin vaivaa ei viitsi nähdä kun reitti sinne on yksi hyvin tarkkaan valittu paikka joka näyttää samalta kuin kaikki muukin. 

Esineitä pyrkii rikkomaan vain parannusjuomien toivossa. Ne tulevat tarpeeseen sillä peli on yllättävän vaikeantuntuinen, ottaen huomioon miten vähän siihen on yleisesti panostettu. Parannusjuomia voi olla kerralla mukana vain yksi, mikä ei riitä yhtään mihinkään ja tuntuu todella säälittävältä määrältä, kun huomioi miten paljon vahinkoa yksikin vihollinen voi tehdä. Kun pelihahmo kaatuu, on partnerilla mahdollisuus herättää henkiin ja tekoäly on aika nopea tässä suhteessa. Rajallinen määrä niitäkin yrityksiä on ja henkiinherätysrohdot ovat helposti pelin arvokkaimpia tarvikkeita. Sen sijaan mitä tulee taisteluun, tekoäly ei ole sieltä välkyimmästä päästä, eli kyllä pelaaja saa tehdä sen isoimman työn.

Jos tätä vertaisi vaikka Damnationiin, niin tässä pelissä pääasiat on sentään tehty toimiviksi. Vaikka pelattavuus onkin todella perustasoa kaikin puolin, niin se sentään toimii ilman mitään todella räikeitä heikkouksia. Joskus perustasokin riittää kun vastaan on tullut selvästi perustasoa huonompia pelejä, mutta aika usein on pelejä, jotka eivät jää sinne perustasolle.

Yhteenveto

Kokonaisuudesta ei ole paljoa kerrottava sillä peruspelattavuus on ok, graafinen ulkoasu on ok, tarina on ok ja vähän kaikki on parhaimmillaankin ok. Pelissä ei ole oikeastaan mitään sellaista jonka tekisi paremmin kuin kaikki muut samankaltaiset pelit joita on vaikka kuinka. Nimi oli ainoa joka jollakin tavalla sai huomion osakseen, vaikkakin se samalla aikaa sitä työnsi poiskin päin. Pelillisesti tämä nyt ei tarjoa mitään sellaista jonka takia tätä kannattaisi kokeilla kaikkien muiden pelien yli. Perushyvää settiä ilman mitään todella rikkinäistä mutta ei mitään sellaista mitä ei olisi muualla tehty paremmin.

 

+ Perushyvä kokonaisuus

+ Moninpeli

+ Monta hyvää ideaa...

 

- ...hätäisellä toteutuksella

- Ympäristöt ja sitä kautta salapaikat lähinnä hämäävät

- Liian vähän tarviketilaa

 

Arvosana: 5,5

 

Paremmalla puolella

Kultasija

Oli aika kun todella olisin halunnut pelata tämän pelin kokonaan

Noituri

 

 

 

Tämä tulee olemaan varsin poikkeuksellinen arvostelu...

 

Witcher

Näinkin vanhaksi peliksi todella vaativa, sillä jos koneen muisti, näytönohjain ynnä muu ei täytä pelin vaatimuksia niin ei suostu käynnistymään. Erityisen typeräksi tilanteen tekee se, että näin vanha peli pistää näin paljon hanttiin, kun ottaa huomioon että Witcher 2: Assassins of Kings kyllä suostui käynnistymään aivan hyvin, se oli sitten eri asia että kuinka hyvin peli pyöri kun nippa nappa minimivaatimukset täyttyivät. Kyllä se omasta mielestäni aika outoa on että pelisarjan vanhin tapaus ei suostu käynnistymään yhtään, mutta huomattavasti vaativampi peli kyllä. Tästä syystä oma kokemukseni pelin tarinan kanssa perustuu siihen, että olen katsonut sen verkossa. Tosin, joskus muistan kokeilleeni peliä hieman, mutta en muista varmaksi että missä yhteydessä.

Tästä se kaikki alkaa

Ensimmäisen pelin tarina alkaa kun muistinsa menettänyt Geralt of Rivia tuodaan Kaer Morhen linnoitukseen. Geralt ei muista oikein mistään mitään mutta tutuiksi tulevat aika hyvin monet enemmän tai vähemmän tärkeään asemaan nousevat hahmot ja monet näistä hahmoista tavataan myös jatko-osissa, kuten Witcher 3:ssa. Triss Merigold nyt on helposti yksi niitä parhaiten esille nousevia hahmoja ja hänen tyylinsä on hyvin erilainen tässä ensimmäisessä pelissä, mutta hänen osansa tarinassa ei ole sen heikompi, sillä alusta asti hän on yksi arvokkaimpia liittolaisia mitä Geraltilla on ja pelimaailmassa, heidän romanssinsa voi alkaa jo tässä kohtaa ja monessa tapauksessa varmaan alkaakin. Myös Vesemir tulee nopeasti tutuksi ja vaikka hahmo ei juuri olekaan osa toista peliä trilogiassa, niin kyllä tässä ensimmäisessä pelissä aika hienosti tuodaan esiin se, mitä kaikkea hahmo parhaimmillaan voi olla. Tässä pelissä on läsnä myös Shani, joka teki yllätyspaluun Hearts of Stone lisäsisällössä ja tietenkin monet kirjoista tutut avainhenkilöt näyttäytyvät.

Pelin edetessä pelaajan valinnoilla on paljon merkitystä. Noiturin maailma ei ole sieltä kauneimmasta tai uljaimmasta päästä. Geralt on paikka paikoin itsekäs ja kyyninen soturi joka tekee mitä tekee, rahan vuoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asioita voi tehdä oikein, sillä pelaajalla on valtaa vaikuttaa siihen, mihin suuntaan pelin tarinaa ja sitä kautta sen hahmoja ohjataan.

Koska peli ei ole itse päässyt pelaamaan, niin valintojakaan ei pääse tekemään, mutta tarina itsessään on aikalailla sitä samaa tasoa mitä jatkossakin. Tietysti tässä kohtaa huomaa että yhtä syvällistä ja kekseliästä materiaalia ei ole luvassa eikä tarina samalla tavalla etene minnekään ja varsinkin paikoitellen tuntuu, että siinä todellakaan vain luodaan perusteita jollekin. Mutta dialogi ja monet hyvät hahmot auttavat kyllä kokonaisuutta toimimaan todella hyvin ja jos Noituri kirjat ovat tuttuja, niin tämän pelin tarinasta saa samanlaista sisältöä.

Aikakautensa tuote

Pelattavuudesta en tosiaan osaa paljoa sanoa kun en ole peliä fyysisesti päässyt pelaamaan vaan kokenut tarinan aivan toisenlaisella tavalla, mutta sen perusteella miltä se näyttää, niin toiminta on aika kaukana siitä, mitä se parhaimmillaan on sarjassa ollut, se on kömpelön oloista kuten tämän aikakauden peleiltä helposti voi olettaa, etenkin kun toiminnasta tulee hieman sellainen vaikutelma, että ollaan enemmän tai vähemmän samoilla suunnilla mitä Knights of the Old Republicin tapauksessa oltiin ja sitä toimintaa ei voi missään nimessä kehua.

Eräs asia mikä ei myöskään suuria pisteitä revi on pelin graafinen ulkoasu, sillä tämä peli ei ole ikääntynyt hienosti. Siis jotkut hahmot näyttävät aika hyviltä sillä Triss on varsin hienon näköinen eikä Geraltkaan nyt ihan huono ole, kun taas Vesermi näyttää vähän hoopolta. Toisin kuin vaikka PS2 aikakaudella kun graafinen ulkoasu oli aikakauteen nähden erityisen hienoa, niin tässä kohtaa ollaan menty aika pahasti pieleen. En sitten tiedä mikä on ollut se päällimmäinen ajatus sillä graafinen ulkoasu on jotenkin karkeaa ja palikkaimista kun taas joidenkin hahmojen kanssa tuntuu että niissä on hieman jopa Tim Burton vaikutteisia vivahteita. Ongelmallista on se, että tälläinen ulkoasu ei kestä aikaa ja heti Witcher 2 näyttää että miten kaikki tehdään paremmin, tai ainakin melkein.

Tälläisistä syistä Witcher on sen oloinen peli, että en ole varma että tulisiko tätä millään pelattua, vaikka saisi mahdollisuuden nyt. Vanhentunut pelattavuus on ylivoimaisesti pahimpia asioita mitä pelissä voi tapahtua, koska siihen ei joko millään totu tai sitten se uudestaan ja uudestaan turhauttaa. Äärimmäisen hyvä esimerkki tästä on Resident Evil 2, joka on tarinallisesti erittäin hyvä, ehdottomasti kokemisenarvoinen tapaus, mutta pelattavuusnäkövinkkelistä se on aivan täyttä kuraa joka ei nykypäivänä pärjää millään tavalla vertailussa eikä ole ikääntynyt millään mittarilla hyvin.

Yhteenveto

Näin tarinan nähneenä ja peliä joskus pelanneena sanoisin että tarinan vuoksi peli on pelaamisen arvoinen, mutta taistelusysteemi kysyy kyllä hermoja eikä peli ole sieltä helpoimmasta päästä. Noituri tunnelmassa se on kuitenkin onnistunut tapaus ja vaikka graafinen ulkoasu on aikansa elänyttä, niin kokonaisuutena peli ei ole erityisen huono. Se vaatii pelaajalta aika paljon eikä millään ole seuraajiensa tasolla juuri millään tavalla. Mutta fantasiapelien ja Noituri kirjojen ystävät saavat siitä kyllä paljon irti.

 

+ Witcherin fantasiatunnelma

+ Hyvä tarina

 

- Vaatii toimiakseen just eikä melkein tehot

- Taistelusysteemi

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia