Lahjapelejä on monenlaisia, minkä tiedän saajana ja antajana. Monesti ajatus on tärkein. Joskus peli on sellainen jota on halunnut, joskus sellainen jota on joskus halunnut ja joskus sellainen mitä joku toinen ajattelee sinun haluavan tai josta saattaisit pitää.

Yhteistä näille on nimenomaan se, että ne ovat tulleet joululahjana ja osa todellakin tyyliin, kaupantekijäisinä. Muutama näistä on jopa vuotta aiemmin, mutta ovat syystä tai toisesta unohtuneet ja todella moni näistä tulee jäämään sivuun. Useampaa tullut lähinnä kokeiltua ja katsottu josko siitä olisi yhtään mihinkään. Sanotaan heti että osa näistä arvioista on juurikin tehty tyyliin: Pelaisinko enemmän vai jääkö tämä nyt sitten tähän. Osaa ei ole pelattu kuin ihan vähän ja osa taas on niin hyviä että niitä tekisi mieli pelata enemmänkin jos jossain kohtaa vain saisi sen verran aikaa.

Polybius, nimeltään

Polybius

Polybius legendasta on useampi variaatio, kuten monista urbaaneista legendoista ja vastaavista. Ehkä Polybius oli oikeasti olemassa ollut pelihallilaite, ehkä sellaista ei koskaan ollutkaan tai ehkä kaikessa on kyse isosta joukosta väärinkäsityksiä tai usean eri asian yhdistymisistä. Pähkinänkuoressa: Polybius oli pelihallipeli joka aiheutti pelaajille mitä ihmeellisempiä oireita, eli se saattoi olla kirottu, hallituksen koe, salaliitto, huijaus tai aivan tavallinen peli.

Peli joka ratsastaa legendan nimellä

Aivan heti voidaan sanoa että peli tuskin olisi koskaan isommin noussut omaan näköpiiriin jos se olisi nimetty jotenkin muuten. Koska Polybius legendan alkuperästä ei ole mitään oikeasti varmaa, vaan kaikki perustuu pelkästään huhuihin, niin voidaan sanoa että tämä Polybius on pelillisesti niin lähellä mahdollista legendan aloittajaa kuin mikä hyvänsä muukin peli joka yrittää imitoida huhujen perusteella muodostunutta käsitystä siitä, mistä Polybiusissa oli kyse. Aiheutti alkuperäinen peli (olettaen että sellainen joskus oli) oireita, tämän perusteella se voisi olla täysin mahdollista sillä vilkkuvat valot voivat aiheuttaa epileptisen kohtauksen ja liika pelaaminen voi aiheuttaa oireilua kuten päänsärkyä. Avaamatta kaikkia eri puolia mitä Polybiusiin liittyy, voidaan sanoa että iso osa on selitettävissä monenlaisilla eri tavoilla.

Kun on kyse siitä että voisiko Polybius olla alunperin sellainen, millainen tämä peli on, niin se on täysin mahdollista sillä tämä Polybius on nopeatempoinen vauhtipeli josta ei puutu vilkkuvia valoja, iskevää musiikkia ja haastetta joka kannustaa vahvasti tekemään alati paremman tuloksen pisteissä. Vaikka pelissä onkin sellaisiakin ratkaisuja jotka ovat moderneja, niin pelkistettynä versiona tämä voisi hyvinkin olla sellainen peli, joka voisi hyvinkin vastata Polybiusin huhuttua todellista luonnetta.

Ajantappopeli, ei enempää, ei vähempää

Kuinka hyvä peli Polybius sitten on? Pitkälti aika tavanomainen ajantappopeli jonka simppeli idea ja varsin yksinkertainen pelattavuus kumpikin tekevät siitä sellaisen pelin joka varsin helppo vain poimia ja pelata ilman sen isompaa opettelua. Samalla aikaa peli on kuitenkin sellainen että siinä tulee paremmaksi kun sitä pelaa vähän aikaa ja saa otteen pelin nopeatempoisuudesta. Koska pelissä lasketaan pisteitä, niin se on omiaan kannustamaan jatkamaan pelin parissa, jotta siinä tulisi kokoajan paremmaksi.

Polybius ei tarjoa mitään erikoista vaihtelua vaan se pyrkii tekemään sen yhden asian hyvin. Peli etenee hurjaa vauhtia eteenpäin ja pelaajan tehtävänä on kerätä tehosteita, ampua esteitä, tai väistellä esteitä, samalla tähdäten häränsarviportteihin jotka lisäävät kierroksia menoon. Kyllä tätä nyt jonkin aikaa pelaa, mutta siihen myös menee maku tietyssä vaiheessa, kuten moniin ajantappopeleihin helposti menee.

Yhteenveto

Polybius oli alunperin vain nimen perusteella ostettu tapaus, sillä itse tiedän sen verran kyseistä nimeä kantaneen pelin legendesta. Pelillisesti kyseessä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Erittäin nopeatempoinen vilkkuvilla valoille säestetty toiminnallinen vauhtikokonaisuus joka ei juuri vaihtelua tarjoa, mutta joka perustuukin huippupisteiden jahtaamiseen. Siinä mielessä peli kyllä onnistuu, mutta ei siitä pitkiksi ajoiksi kerralla sisältöä tai vaihtelua riitä.

+ Hyvää viihdettä ajantappamiseen

+ Helppo oppia

+ Nopeatempoisuus ja näyttävyys

+/- Nimi

- Vaihtelun puute

Arvosana: 5,5

Paremmalla puolella

Cyberpunkmaailma tyylikkyydessä, toiminnassa ja tunnelmassa

Transistori

Transistor

Super Giant Gamesin tuotos ennen peliä Hades, joka on todellinen mestariteos ja esimerkillinen indie peli. Transistor ei ole läheskään niin hyvä, mutta se on joka tapauksessa indie peli joka osoittaa että pelintekijät osaavat asiansa. Transistor on laadukkaasti toteutettu kokonaisuus joka pärjää hyvin vertailussa monien isomman budjetin pelienkin kanssa, koska tässä pelissä ne muutamat avainasiat on tehty erittäin hyvin ja ulkoasultaan cyberpunk vivahteinen kokonaisuus näyttää todella hyvältä.

Sarjakuvamainen tyyli cyberpunk maailmassa

Pelin päähenkilö on Red, kuuluisa laulaja cyberpunktyylisessä futuristisessa kaupungissa, joka robottien hyökkäyksen  jälkimainingeissa menettää äänensä, mutta saa haltuunsa transistor miekan. Samalla mystinen ääni alkaa puhua hänelle, transistorin kautta ja opastaa häntä samalla aikaa kun vihamieliset robotit jatkavat hänen jäljittämistään, mitä ilmeisimmin aikeinaan saada transistor takaisin. Tarina lähtee etenemään suhteellisen vikkelästi ilman isompaa vitkuttelua ja monet asiat pelistä selvenevät loppua kohden.

Iso osa pelin kokonaisuutta rikastavasta sisällöstä tulee erilaisten uutisten ja vastaavien kautta, eli luettavaakin pelissä on varsin runsaasti. Positiivista on kuitenkin se, että iso osa peliä on täysin ääninäyteltyä, vaikka se onkin pääasiassa vain transistorin puhetta, niin kun huomioi miten usein pelit tunkevat pelaajalle pelkkää tekstiä, on puheen kuuleminen merkittävästi parempaa. Se laatutaso näkyy myös ulkoasussa jossa sellainen tietty sarjakuvamainen tyyli pääsee kyllä oikeuksiinsa. Vaikka itse monesti pidänkin enemmän selvästä animaatiosta still kuvien ja muiden sijaan, niin Transistor ottaa kyllä paljon irti tästä tyyliratkaisusta ja on yksi niitä pelejä joka oikeasti onnistuu tällä tyyliratkaisulla, ei yhtä hyvin kuin Sly trilogia, mutta kuitenkin.

Transistor ei ole sellainen peli johon uppoaa kymmeniä tunteja, vaan se on enemmänkin hyvin tehty ja tiivis kokonaisuus jossa tarina toimii varsin hyvin ja jossa toiminta tarjoaa sitä varsinaista tekemistä. Pelin pelaa läpi suhteellisen nopeasti, mutta se kannustaa myös new game + lähestymistapaan, mitä pelin toiminta varsinkin tukee oikein hyvin.

Ennakointistrategiaa useilla muuttujilla

Pelattavuuden suhteen merkittävin osa kokonaisuutta on ehdottomasti se toiminta. Vaikka pelissä voi taistella aivan reaaliaikaisesti jos haluaa ja taktiikka toimii monia perusvihollisia vastaan, niin toiminnasta saa ehdottomasti eniten irti silloin, kun hyödyntää pelin ajanpysäytystä ja ennakkosuunitelmallista taistelusysteemiä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämän systeemin ideana on pysäyttää toiminta ja pelaajalla on silloin mahdollisuus siirrellä hahmoaan ja suorittaa tietty määrä toimintoja, jotka pelihahmo sitten toteuttaa. Tämän jälkeen palataan normaaliin toimintaan, kunnes Red kerää itsensä ja pystyy uudelleen suoriutumaan vastaavasta prosessista. Kokonaisuutena tämä on varsin simppeli idea, johon tulee todella mukavasti muuttujia erilaistan hyökkäysten muodossa ja kokoajan vaarallisemmat viholliset, etenkin pomoviholliset pakottavat taktisempaan lähestymistapaan. Siinä samalla pelaaja oppii mihin kaikkeen taistelusysteemiä hyödyntämällä pääseekään.

Transistor on pelattavuudessaan erittäin hyvä yhdistelmä haastavaa ja anteeksiantavaa. Kun Red ottaa tarpeeksi paljon osumaa hänen silloin aktiivinen transistor kyky hajoaa, eikä sitä pysty käyttämään enää taistelussa. Koska käytettävissä olevia osia on neljä kappaletta, tarkoittaa tämä että virheisiin on varaa, mutta jos kaikki osat hajoavat, peli päättyy. Osat eivät pysy rikki, vaan ne korjaantuvat lopulta, kun pelaaja voittaa tarpeeksi vihollisia ja kerää näiden osia. Erilaisten transistor kykyjen yhdistely on isossa osassa toiminnan monipuolisuudessa. Erilaiset kyvyt voivat olla pääkykyjä, tai tukikykyjä, mikä tuo merkittävästi mahdollisuuksia ja kannustaa kokeilemaan ja löytämään ne omaan pelityyliin sopivat palaset.

Yhteenveto

Transistor on toiminnaltaan yllättävä monipuolinen tapaus sillä se yhdistelee reaaliaikaiseen toimintaan strategiaa jossa korostuu ajan pysäyttämistä ja ennaltasuunnittelua. Toiminta on kuitenkin vain yksi osuus peliä, mutta se on selvästi paras osuus. Hyvä päähenkilö ja näyttävä maailma toimivat kyllä, mutta tarina ei erotu samalla tavalla kuin toiminta. Transistor on ehdottomasti yksi näitä pelejä joka olisi kiinnostava katsoa alusta loppuun asti, sillä kun siihen alkaa päästä kunnolla sisään, niin se todellakin vaikuttaa.

+ Tyyli ja tunnelma cyberpunk asetelmassa

+ Toiminnan taktinen toteutus

- Ajoittain sekava

- 

Arvosana: 7,4

Loistava

Keksitty juttu

Figment

Kansikuvan perusteella tätä peliä kohtaan ei tule mitään isompia odotuksia koska varsin surrealistinen ulkoasu ei lähetä sellaista aivan selkeää viestiä. Kun peliin sitten pääsee hieman uppoutumaan, niin huomaa, että kyseessä on aika tavallisen oloinen toiminnallinen seikkailupeli, joskin aika hienolla asetelmalla.

Lapsen mielen maisemaa

Pelin tarina sijoittuu pienen tytön mielen sisään jossa alkaa sattua onnettomuuden jälkeen. Pelissä on tavallaan meneillään kaksi tarinaa, ensimmäinen joka toimii pelin prologina ja taustatarinana kun taas toinen on mielen sisällä tapahtuva tarina jossa mielikuvitusolennot touhuavat omiaan. Kahden eri juonikuvion yhdistyminen toimii joka tapauksessa todella hyvin ja kehittyy erittäin hienosti. Lapsen mielensisäinen maailma kaikkine mielikuvitusjuttuineen ja mitä erikoisimpine ideoineen mahdollistaa todella monipuoliset asetelmat ja hyvin toteutetut kenttärakenteet. Maailmarakenne ja se miten eri tilanteet kentissä etenevät ja rakentuvat ainakin mahdollistaa sellaisen hauskan leikkimielisen rakenteen. Tämä on helposti koko pelin omalaatuisin asetelma ja toimii varsin hyvin. Siitä syystä peli ainakin onnistuu rakentamaan maailmaltaan todella kiinnostavan ja paikoin nokkelan kokonaisuuden.

Pelattavuus ei sitten pidäkään ihan niin hyvin, millään tavalla. Perusrungoltaan pelattavuus ei ole niin näppärä kuin sen toivoisi olevan. Ohjattavuus tuntuu melko huteralta ja pelattavuus on muutenkin niin tylsän oloista että siitä ei sitten saakaan oikeastaan mitään isompaa ja mielekkäämpää irti. Sellainen suht kömpelö pelattavuus ei juuri häiritse perusliikkumisessa mutta taistelussa sen tuntuu oitis todella epämiellyttävältä. Tälläinen todella hutera toteutus korostuu myös pelin graafisessa ulkoasussa joka tuntuu heittelehtivät aina kun pelissä on puhetta, sillä kun hahmot puhuvat, niin hahmomalli alkaa vilkkumaan tai muuta vastaavaa joka saa pelin vaikuttamaan aina hyvin epävakaalta. Tämä on ehdottomasti yksi niitä syitä mikä saa pelin vaikuttamaan todella huterasti tehdyltä eikä sen vuoksi erityisemmin kiinnosta katsoa peliä juuri pidemmälle.

Yhteenveto

Tämä on hankala tapaus, sillä tavallaan asetelma on hyvä eikä pelattavuuskaan ole suoranaisesti huono, puhumattakaan että pelin tarinankerronta ja ääninäyttely ovat aika hyviä. Pelattavuudessa on kuitenkin sellainen tietty heikkous ohjattavuudessa ja peli tuntuu olevan graafisesti jotenkin heittelehtivä. Voi olla tähän pitäisi tutustua tarkemmin ja säätää asetuksia, sillä tämä on niitä tapauksia jolla voisi olla paljon tarjottavaa, mutta siitä puuttuu se koukku.

+ Maailma ja astetelma

+ Ääninäyttely

- Heittelehtivä pelattavuus ja grafiikka

Arvosana: 5,3

Paremmalla puolella

Tyylikkään näköinen tapaus josta on kuitenkin saatu todella luotaantyöntävä

Maailma Naapurissa

The World Next Door

Asetelma on kiinnostava, pulmapelityylitelty toiminta ei sekään ole hullumpaa ja pelin ulkoasu on varsin hienon näköinen eivätkä pelihahmotkaan ole sieltä huonoimmasta päästä. Mutta se mikä todella tappaa kaiken kiinnostuksen jatkamiseen on se tekstin määrä pelaajalle tuputetaan miltein heti kättelyssä.

Visiitti naapurimaailmaan

Tarina seuraa ihmistyttöä nimeltä Jun joka saa mahdollisuuden vieralla toisessa maailmassa jota asuttavat merkittävästi erikoisemmat olennot. Reissu menee kuitenkin pahasti reisille, mistä alkaa haastava matka takaisin kotiin. Apuna tässä ovat monet erikoisemmat olennot, kärjessä Junin kirjekaveri Liza.

Pelin tarina on kelvollinen, mutta tapa jolla se tarjoillaan pelaajalle ei todellakaan ole sieltä parhaasta päästä, vaan ehdottomasti sieltä huonommasta päästä. Se tekstin määrä jota pelaajan kurkkuun tungetaan heti kättelyssä ei todellakaan nappaa, siis yhtään. Tarinankerronta siis ei tue sitä, miten hyvä tarina muutoin voisi olla. Pitkälti tästä syystä on aika selvää että ei tule tätä tarinaa katsottua loppuun asti, ellei sitten halua ohittaa kaikkea dialogia välittömästi.

Pelattavuudessa isossa on osassa on tietysti pulmapelivaikutteinen loitsinta jossa useamman samanlaisen palikan yhdistäminen mahdollistaa loitsun. Tämä on oikein hyvä asetelma, mutta ei se nyt peliä juuri pelasta, saati lisää kiinnostusta katsoa peliä loppuun asti.

Yhteenveto

Peli joka näyttää hienolta ja tarjoaa yllättävän hyvän idean toiminnassaankin. Mutta se tekstin määrä mitä peli pelaajalle syöttää on todella luotaantyöntävää ja tekee pelin alusta erittäin pitkäveteisen. Peli ei myöskään ole niin houkuttava että se pelissä viihtyisi tarinan tai toiminnan kautta, vaikka pelin asetelma onkin tarinallisesti ihan ok.

+ Tarinallinen asetelma

+ Toiminnan tyyli

- Tekstitulva

- Nopeasti aika puuduttava

Arvosana: 5,6

Paremmalla puolella

Extra työntöä

XTHURST

Sanotaan heti että tapa jolla peli alkaa, ei kannusta katsomaan juuri pidemmälle, koska se haluaa ensimmäiseksi pelaajan luovan käyttäjätunnuksen, mikä on tämän tasaiselta peliltä aika paksua.

Rakettirallia

Pelattavuus ei ole sieltä monimutkaisimmasta päästä sillä ohjattavuus on aika yksinkertaista laatua ja suurimmat haasteet tulevat siitä, että kenttäsuunnittelu vaatii pelaajalta aika haastavia temppuja ohjattavuuden kanssa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan peli on juurikin tätä laatua eikä siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Ajantappopeli siis ja sillä selvä, joskin kaikki alkuviritelmät mitä peli vaatii, poistavat kyllä kaiken kiinnostuksen tätä peliä kohtaan.

Yhteenveto

Mahdollisesti mitättömästi syystä jäi tämän pelaaminen lähemmäs kokonaan pois, sillä jos tämän tasoinen peli ensi töikseen vaatii luomaan käyttäjätunnuksen tai muuta vastaavaa, niin mielenkiinto katoaa lähemmäs heti.

+ Simppeli pelattavuus, paperilla

- Pelin "vaatimukset"

Arvosana: 3,0

Pettymys

Maali näkyy jo, mutta tie sinne on pitkä ja täynnä vaaroja

Scoot Kaboom ja Tuhon Hauta

Scoot Kaboom and the Tomb of Doom

Peli joka yrittää pitkälti samaa kuin Super Meat Boy tai vastaavat. Pelaajan hermoja koetellaan oikein kunnolla ja katsotaan että kuinka pitkälle ne kestävät kun äkkikuolemia tulee vastaan jokaisessa mutkassa.

Turhauttavaa kuten monet kaltaisensa

Super Meat Boyn kaltaiset turhauttavan vaikeat raivopelit eivät ole sitä ominta alaani sillä monesti niitä pelaa ehkä vähän aikaa ja sitten ei enää ollenkaan. Tässä pelissä on jokunen pelinmuokkaus jotka merkittävästi helpottavat pelaamista, mutta se ei kuitenkaan oitis tarkoita että peli juuri helpottuisi. Eräänä kivana lisänä on ainakin se, että koko pelialuetta voi tarkkailla zoomaamalla, tosin iso osa pimeää, kunnes pelaaja saavuttaa kyseisen paikan.

Pelin ulkoasu on veikeä, mikä tekee sen "verisestä" asetelmasta tavallaan koomisen. Pelihahmo kuolee jokaiseen osumaan kerrasta ja palaa aiempaan tarkastuspaikkaan josta voi sitten nopeasti yrittää uudestaan. Ideaa ei juuri kehitetä mitenkään eikä siitä myöskään saa ihmeempiä irti. Pelaaminen on ohjattavuudessa simppeliä, mutta kenttäsuunnittelu tekee siitä kaikesta todella haastavaa todella nopeasti ja voi olettaa että loppupuolella peli on erittäin pikkutarkkaa.

Helppo kuitenkin todeta että peli joka pitkälti perustuu turhauttavuuteen, jää kyllä syrjään parempien pelien ollessa vaihtoehtoina.

Yhteenveto

Peli jonka raivopelipuolet tulevat erittäin nopeasti todella tutuiksi. Samalla tavalla kuin Super Meat Boy ja kumppanit, myös Scoot on pelattavuudeltaan simppeliä, mutta hyvin vaikeaa. Veikeä ulkoasu ei kerro mitään siitä, miten haastavaksi peli voikaan mennä. Mutta samalla aikaa peli tarjoaa pelinmuokkauksia, joiden avulla peliltä voi täysin poistaa terän jos haluaa. Omalla kohdalla nämä turhauttavuuteen nojaavat pelit eivät vain toimi.

+ Simppeli ohjattavuus

- Turhauttavuus

Arvosana: 4,0

Huono

Faeria: Korttitaktiikkatoimintaa

Faeria

Yhdistelmä korttipeliä ja sektoristrategiaa fantasia-asetelmassa. Siinä mielessä erikoinen tapaus että se on yhtä aikaa varsin koukuttava yhden mekaniikkansa ansiosta, mutta samalla aikaa myös niin tavanomainen toisen vuoksi. Siitäkin huolimatta kokonaisuudesta on pelillisesti tehty oikein hyvä.

Korttien lätkimistä ja sektoristrategiaa

Peli koostuu pääasiassa pakanrakennuksesta ja taisteluista joissa sitten käytetään tätä kyseistä pakkaa. Tavallaan tämä on juurikin sellainen idea mikä parhaimmillaan todella vie mukanaan. Gwent nyt on tästä se paras esimerkki, mutta Faerie toimii tässä tapauksessa silti oikein hyvin. Tämä tietysti vaatii aika paljon opeteltavaa, mutta loppuviimeksi se ei ole mitään niin erikoista kun vain pääsee kiinni erilaisiin kortteihin ja niiden kautta tuleviin taktiikoihin. Faerien yleiset korttityypit ja vivahteet nyt eivät ole sillä tavalla kiinnostavia että niihin alkaisi todella uppoutua, mutta niissä on sen verran omaa, simppelillä tavalla, että niihin pääsee kyllä hyvin kiinni. Pakan rakennus on vasta se ensimmäinen osuus pelaamisessa ja korttien lätkiminen vasta se toinen. Tässäkin korostuu se, että tuntee pakan ja osaa odottaa oikeita kortteja ja käyttää niitä mahdollisimman tehokkaasti.

Pelattavuudessa sektoristrategia on yhtä isossa roolissa kuin puhdas korttien lätkiminenkin. Kentällä on neljä manapistettä, joilla voi saada haltuunsa lisää manaa, jolla kortteja sitten voi pelata. Manaa saa tietyn määrän vuoron alussa, mutta suuremman määrän hamstraaminen oikeaan aikaan voi todellakin ratkaista pelin kääntymisen pelaajan eduksi. Kaksi pelaajaa ovat kenttien eri laidoilla ja idea on rakentaa kentälle tiettyjä elementtimaalaattoja, joille sitten pelata omia hahmoja ja edetä vastapäätyyn, jossa voi vahingoittaa vihollista, matkalla tehden selvää vihollisen kutsumista olennoista. Erilaiset lisäominaisuudet taas auttavat suoriutumaan näistä haasteista. Jotkut tehostavat jo kentällä olevia hahmoja tullessaan kentälle ja toiset taas tarjoavat lisää kortteja poistuessaan kentältä.

Faerie on loppuviimeksi sellainen peli että siitä keksisi paljonkin sanottavaa, mutta todella iso osa siitä olisi lähinnä muutamien pointtien korostamista ja toistoa. Monet pelin taktiikat kysyvät lähinnä korttien tuntemasta jotta erilaisiin tilanteisiin pystyy varautumaan ja pakastaan saa eniten irti. Yleensä hyvä taktiikka voi olla aggressiivinen manapisteiden valloittaminen ja eteneminen, kun taas joskus hitaampi lähestyminen voi olla toimivampi taktiikka jolloin manan kerääminen ja äkillinen hyökkäys voivat olla oikea ratkaisu. Pelaaminen itsessään ei ole sieltä monimutkaisimmasta päästä, vaikkakin pelissä on useita erilaisia mekaniikkoja monimutkaistamassa kokonaisuutta.

Yhteenveto

Strategiakorttipeli joka vaatii oman aikansa että sen oikeasti oppii. Peli on tässä suhteessa hieman ongelmallinen, sillä sen yleinen asetelma ei ole niin kiinnostava että peliin jaksaisi oikeasti panostaa niin paljon että siinä tulisi oikeasti hyväksi. Tälläisissä peleissä on puolensa, mutta Faerie ei saa kunnolla kiinni siitä, mikä tekee tälläisistä peleistä kiinnostavia pelattavuuden lisäksi.

+ Tietyllä tavalla koukuttava pelattavuus

- Loppuviimeksi aika mitäänsanomaton

Arvosana: 6,1

Hyvä

Peli joka vaikuttaa PS1 peliltä, mutta on alunperin PS2 peli

Kao Kenguru, Erä 2

Kao the Kangaroo Round 2

Sanotaan heti että kansikuva antaa hivenen harhaanjohtavan kuvan siitä, miten paljon tähän tasohyppelyyn on oikeasti panostettu. Sen perusteella tämä on sellainen nopeasti kyhätty ja lähemmäs rikkinäinen peli, mikä ei ole täysin totta. Kao Kenguru on joka tapauksessa juurikin sellainen tapaus joka tuo mieleen monet PS1 aikakauden tasohyppelypelit eläinhahmolla joka yrittää selvästi olla jonkinlainen maskotti. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin alunperin PS2 peli vuodelta 2003, joka on osa pelisarjaa, jonka seuraava osa olisi ilmeisesti tulossa mahdollisesti tänä vuonna. Se että itse en tiennyt tästä pelisarjasta yhtään mitään ennen tätä hetkeä, kertoo aika paljon siitä miten hyvin se tuli ison yleisen tietoisuuteen.

Eläinhahmotasohyppely joka ei ole täysin sutaisten tehty

Pelin tarinassa seurataan päähenkilön, Kaon, seikkailuja maailmassa joka on kuin suoraan mistä hyvänsä lastensarjasta jossa erilaiset enemmän tai vähemmän antropomorfiset eläimet seikkailevat. Tarinassa salametsästäjä kaappaa joukon eläimiä, mukaanlukien Kaon. Kao onnistuu kuitenkin pakenemaan. Aiemmasta pelistä ei ole mitään tietoa, joten hyvin vaikea sanoa että mitä aiemmin on tapahtunut, mutta aika ilmeistä on, että kyseinen salametsästäjä on aiemmasta pelistä tuttu. Hyvin samanlainen tilanne omalla kohdalla kuin Croc 2:n kanssa, jota PS1:llä pelasin ilman että ykköspeli oli tuttu entuudestaan. Eipä siinä, olipa Kao kuka hyvänsä, ei kyseessä ole mikään Spyro the Dragon tai Crash Bandicoot eikä edes Ty the Tasmanian Tiger, vaan enemmänkin joku wannabe, kuten Croc tai yhtenä uusimmista, Yooka ja Laylee. Tarina onkin pitkälti lähinnä jotakin sellaista joka unohtuu nopeasti.

Pelaaminen koostuu pääasiassa tasohyppelystä ja vihollisten nuijimisesta. Kao, kenguru kun on pystyy hyppimään todella tehokkaasti ja nyrkkeilyhanskojen kanssa kykenee antamaan pahiksille kunnolla turpaan. Varsinkin tasohyppelyssä peli pärjää oikein hyvin ilman isompia ongelmia, vaikka tasphyppely ei olekaan mitenkään ihmeellistä ja hivenen kulmikasta, niin se ei johda juurikaan turhautumiseen, vaan tarjoaa pätevää pelattavaa. Toiminnassa tosin pelin kulmikkuus näkyy merkittävästi enemmän sillä lyöminen ja muu on merkittävästi kökömpää, ei sekään ole suoraan epäonnistunutta, mutta ei siitä mitään isompia pisteitäkään irtoa sillä se voisi olla parempaakin.

Pelattavuus on huomattavasti parempi, mitä siltä itse odotin. Tämän kanssa ennakkoajatukset olivat sitä luokkaa että kyseessä on joku 90-luvun PS1 tasoinen peli, eli kulmikkaalla ohjattavuudella tehty kökkö kokonaisuus, koska en siitä ollut aiemmin kuullut oikeastaan mitään. Todellisuudessa peli on kuitenkin pelattavuudeltaan merkittävästi parempi. Tietty kulmikkuus on edelleen osa peliä, sillä monin paikoin pelissä on sellaisia kohtia joissa tuntuu että kamera ei ihan kunnolla pääse kääntymään eikä ohjattavuus ihan taivu kaikkeen. Mutta samalla aikaa vastassa on paljon kohtia joissa pelattavuudelta ei vaadita liikoja eikä sellaisia oikeasti halpoja kuolemia tule oikeastaan yhtään vastaan, myöskään astetta nopeatempoisemmissa kohdissa peliä. Perustasohyppelystä tuntee todella hyvin että peli on vanhempaa kastia, mutta siitä huomaa myös että pelissä on ollut ajatusta mukana, sillä bugeja on merkittävästi vähemmän kuin arvelin eikä pelihahmo kuole ihan yhteen tai kahteen osumaan. Tämä tekee pelistä erittäin hyvin lapsille soveltuvan, mitä tukee se pelin yleinen toteutus.

Keskivertoa pelattavaa mitäänsanomattomalla tyylillä

Pelin lapsille sopivuudesta ei ole mitään isompaa epäilystä sillä peli on varsin simppeli, helppo ja leikkisä. Tätä tuntuu korostavan etenkin se, miten peli on ääninäytelty ja yleisesti toteutettu. Tämä ei ole sieltä parhaasta päästä sillä tässä osassa korostuvat monet pelin suurimmat ärsyttävyydet. Voidaan oitis sanoa että plussaa on kuitenkin se, että peli on ääninäytelty ja vieläpä ymmärrettävällä puheella, eikä sellaisella siansaksalla millä Yooka-Laylee, Banjo-Kazooie on monet muut ovat "ääninäytelty". Puhe on ymmärrettävää ja niin lastenelokuvamaista kuin ajatella saattaa. Toteutus voisi kuitenkin olla vähemmän kiusallista paikkapaikoin, unohtamatta sitä, miten jotkut kohdat kuullostavat erittäin ärsyttäviltä. Eräs vahva esimerkki on siinä, miten jotkut hahmot toistavat samaa repliikkiä uudestaan ja uudestaan vaikkapa pyytäessään apua. Ääninäyttely voisi kuvailla sellaiseksi suhteellisen konemaiseksi josta puuttuu sellainen todellinen tunnu.

Pelin yleinen tyyli ei sekään isommin paranna tästä sillä vaikka peli on pelattavuudessaan oikein hyvin tehty, niin ulkoasussa on sellainen vähän viimeistelemätön fiilis mikä näkyy myös pelattavuudessa, mutta ei yhtään niin paljon, kuin muualla pelissä. Kao the Kangaroo ei ole viimeistelemätön peli koska sen pelaaminen ei ole turhauttavaa ja mukana on ihan vaihteluakin, mutta siinä ei myöskään ole mitään sellaista mikä todella nappaisi mukaansa. Pelihahmot ovat nopeasti unohtuvia eikä tarinakaan ole mitenkään ihmeellinen. Kokonaisuudesta tulee mieleen juurikin sellaiset ei niin huolella tehdyt lastenpiirretyt. Sanottakoon että huonompaakin ääninäyttely on kuultu  esimerkiksi Legend of Kay pelissä, jonka ankeasti ääninäytelty päähenkilö oli täysin omaa tasoaan. Kao ei ole huono päähenkilö, mutta hänessä ei myöskään ole oikeastaan mitään sellaista, joka todella tekisi hänestä erikoisen tai mieleenpainuvan.

Kao Kenguru 2 on peli joka ei ole sieltä ihmeellisimmästä päästä. Parempia tasohyppelyitä löytyy kyllä, mutta myös huonompia. Paremmin toteutettuja pelejä löytyy, mutta myös huonommin toteutettuja. Tasohyppelypelien joukossa Kao 2 on juurikin sellainen keskiverto peli joka tarjoaa miellyttävää pelattavaa mutta ei erityisen osuvaa ympäristöä tälle pelattavuudelle. Voisi sanoa että peli on aika mitääsanomaton, mutta ainakin sitä pystyy pelaamaan ilman isompia ongelmia.

Yhteenveto

Peli tuo oitis mieleen monet eläinhahmotasohyppelypelit, mutta eivät ne laadukkaasti tehdyt, vaan juurikin ne vähän vähemmällä huolellisuudella tehdyt eläinhahmomaskottitasohyppelyt. Ääninäyttely, ulkoasu ja pelattavuus ovat kaikki tälle tasolle uskollisia, mutta ohjattavuus ei kuitenkaan peliä torppaa, mikä on otisi sekä suuri yllätys että suuri vahvuus. Pelistä saa sellaisen vaikutelman että sen kanssa ei ole nähty isommin vaivaa, mutta ainakaan peli ei ole rikkinäinen ja se osoittaa että vaikka se on selvästi suunnattu lapsille, niin kyllä sen kanssa ollaan oltu monin paikoin sen verran huolellisia että mitään isompia bugeja ei tule vastaan joka kulmalla.

+ Pelattavuus

+ Tasohyppely

- Tietyt ärsyttävyydet

- Tylsähköt hahmot ym

Arvosana: 6,0

Hyvä

Viikinkien helvettissä alkaa tapahtua

Hässäkkä Helheimissä

Hellheim Hassle

Viikinkimytologia on helposti yksi omia suosikkejani monista jumalkulttuureista ja vastaavista ja siitä syystä Helheim Hassle on oitis astetta houkuttelevampi tapaus. Pelissä tietysti väännetään vitsiä kaikesta tästä, mutta mikäs siinä jos se on tehty hyvin. Mitään isompia ennakkoajatuksia tästä kokonaisuudesta ei ollut kun tästä en ollut pelannut mitään demoa tai vastaavaa. Sanotaan että huumorin suhteen peli menee hyvin lähelle eräs pelaamaani demoa pelistä Darkestville Castle, joka sekin vaikutti oitis hyvin kiinnostavalta huumorinsa ansiosta. Kummankin pelin heikkouksiin kuuluu silti tämä raskas puzzlepainotteisuus, mutta pulmasysteemit ovat kuitenkin hyvin erilaisia.

Vahingon kautta Valhallaan

Pelin päähenkilö on nuori pasifisti viikinki Bjorn. Siinä missä kaikki muut kylän asukkaat pikkulapsista vanhuksiin haluavat kuolla mitä julmimmilla tavoilla päästäkseen viikinkitaivaaseen, Valhallaa, taistelemaan Odinin rinnalla ikuisesti, haluaa Bjorn välttää tämän kohtalon hinnalla millä hyvänsä. Vaikka hänen oma äitinsäkin toivoo että poika kuolisi mitä karuimmalla tavalla päästäkseen loistokkaaseen taivaaseen, toivoo Bjorn kuolevansa säälittävällä tavalla päätyäkseen viikinkihelvettiin, Helheimiin. Kun sitten paetessaan jättiläisten hyökkäystä, Bjorn menehtyy ja päätyykin pian tuomittavaksi kuolemastaan. Mutta erään vahingon vuoksi itse kaikki-isä Odin on sitä mieltä, että Bjorn todellakin ansaitsee paikkansa hänen rinnallaan Valhallassa. Vuosisatoja myöhemmin modernilta viikatemieheltä vaikuttava Pesto niminen luuranko pyrkii Helheimiin asioille ja sattuman kautta, ja puolivillaisesti, herättää Bjornin henkiin. Tästä alkaa kaksikon pulmien täyttämä matka kuoleman jumalattaren Helin puheille. Bjorn toivoo saavansa luvan jäädä Helheimiin, kun taas Peston motiivit selvenevät matkan edetessä. Pulmien ratkomisessa avuksi tulee Bjornin vahinkosupervoima, joka mahdollistaa sen, että hän pystyy irrottamaan ruumiinosiaan jotka pystyvät omatoimiseen liikkumiseen.

Koko asetelma on kaikessa koomisuudessaan todella onnistunut ja huumori kantaakin kokonaisuutta todella hienosti eteenpäin. Vitsiä väännetään milloin mistäkin. Joskus kyse on puhtaasti seikkailupelikliseistä ja joskus taas siitä, miten kaksi eri maailmaa kohtaavat, kun moderni maailma on saapunut myös Helheimiin, joka on tietenkin pelin tapahtuma-aikana remontoitavana ja tuo mukanaan omat vitsinsä. Tämä koomisuus yhdistettynä todella kiinnostavaan mytologiaan kannustaa jatkamaan peliä eteenpäin, vaikkakin pulmapainotteisuus on suhteellisen luotaantyöntävää. Omalla kohdalla juurikin tämä tasohyppelypulmanratkonta on iso syy miksi peli ei ole niin houkuttava mitä se muutoin voisi olla. Pulmat kehittyvät pelin edetessä kuten asiaan kuuluu ja sen sijaan että pulmanratkonta olisi jatkuvaa esineiden etsimistä ja satunnaista kokeilua, on kyse enemmänkin ajoituksista ja oikeiden ruumiinosien käytöstä. Siitäkin huolimatta pulmanratkonta ei ole erityisen hauskaa ja vaikuttaa suoraan siihen, miten hauskaa pelaaminen oikeasti on.

Huumoria pulmanratkonnan parissa

Ulkoasultaan peli ei suoranaisesti kerää mitään pisteitä. Se ei ole missään nimessä luotaan työntävä, mutta ei myöskään mitenkään hieno. Hahmojen suunnittelu on silti ihan hienoa ja graafinen ulkoasu ympäristöissä toimii myös ihan hyvin. Monesti tälläisissä peleissä ulkoasu on yksi asia mikä todella nappaa, mutta tässä tapauksessa se on vain osa yksi osa kokonaisuutta jota ei isommin edes ajattele koska siinä ei ole mitään niin erikoista. Ääninäyttely on perushyvää tälläisten pelien kanssa mutta pakko on korostaa että ääninäyttely tuo oitis hieman hyvää mieltä, sillä lukemista ei juuri tarvitse harrastaa ja monet hahmot puhuvat puhumasta päästyään. Pääkaksikko ei ole ääninäyttelyltään mitenkään erikoista mutta toimii silti hyvin. Pelin aikana vastaan tulee jokunen tutunkuuloinenkin ääni.

Helheim Hasslen iso ongelma on juurikin siinä että se on tälläinen pulmanratkontapainotteinen seikkailupeli, mutta samalla aikaa itse pidän kuitenkin siitä, että se ei ole samaa kastia kuin monet Monkey Island pelit ja vastaavat jotka ovat herkästi merkittävästi puuduttavampia tapauksia. Viimeisin mikä näistä tulee mieleen on Broken Age jonka pelasin lopulta läpi, oppaan kanssa tosin sillä muutoin siihen olisi mennyt mielenkiinto erittäin nopeasti. Tämä voi lopulta kokea saman kohtalon sillä vaikka peli onkin tunnelmaltaan ja huumoriltaan erittäin houkutteleva tapaus, niin se ei yksinkertaisesti ole pelattavuudeltaan niin kiinnostava että sitä jaksaisi katsoa loppuun asti tämän alkupuolen perusteella.

Yhteenveto

Pelin ulkoasu ei ole se erikoisin, mutta asetelma pelissä on hyvä. Mutta sitten kun se pelin komediapainotteisuus pääsee kunnolla esiin niin on oitis todettava että peli alkaa vaikuttaa oitis huomattavasti kiinnostavammalta. Pelin sopivan veikeä ulkoasu vetää myös isot pisteet, mutta pelin huumoria ei voita mikään, paitsi ehkä se mytologinen asetelma. Pulmapelipainotteisuus kuitenkin latistaa tunnelmaa todella tehokkaasti. Pelin seikkailupelijuuret ovat todella vahvat, sillä ei niin hyvällä tavalla. Helheim Hassle on joka tapauksessa sitä sorttia, että sen voisi hyvinkin katsoa kokonaan loppuun asti, riippuen vähän siitä, että millä tavalla pulmapelipainotteinen seikkailupelipuoli korostuu pelin edetessä. 

+ Viikinkimytologi

+ Huumori

- Pulmien korostus

Arvosana: 7,3

Loistava

Tyylillisesti tuo mieleen jotakin, mutta vaikea sanoa että mitä se on

Taivaan Holvi

Heaven's Vault

Kansikuvan perusteella peli ei vakuuta juuri yhtään, ei graafisesti, ei päähahmon suhteen eikä teemansa suhteen. Pelillisesti kyseessä on kuitenkin sellainen peli jossa on vähän samaa mitä on monissa tarinallisissa peleissä joissa valitaan dialogia ja tehdään päätöksiä. Vaikka budjetiltaan peli onkin ollut varmasti suht vaatimaton, niin genreltään se voisi kuitekin olla juurikin sitä tyyppiä, joka kyllä toimisi omalla kohdalla.

Arkeologiaa ja kielitieteilyä

Tarina sijoittuu futuristiseen maailmaan jossa arkeologi Aliya yhdessä robottipartneri Sixin kanssa lähtee etsimään kadonnutta tiedemiestä, selvittäen samalla vanhoja kirjoituksia. Pelattavuus keskittyykin pääasiassa paikasta toiseen kulkemiseen, dialogivalintojen tekemiseen ja jokusiin tarinavalintoihin. Välillä tehdään myös satunnaisia minipelejä joissa käännetään muinaistekstiä.

Heti voidaan sanoa että pelin asetelma, teema, päähenkilö ja tarinallinen fokus eivät ole yksikään erityisen hyviä, kiinnostavia tai houkuttelevia. Kiinnostus peliä kohtaan ei myöskään isommin nappaa siinä kohtaa kun huomaa että pelin varsinainen ohjattavuus ei ole erityisen osuva ja grafiikkakin on hieman heittelehtivä. Peli on genreltään hyvä, mutta toteutukseltaan se vaatisi aika paljon enemmän. Vaikka iso osa pelistä onkin 'ei niin hyvää sisältöä', siinä on myös hyviä puolia. Dialogivalinnat ovat hyvä idea ja muutenkin tarinan muovaaminen on sieltä paremmasta päästä mitä tulee ratkaisuihin. Se on kuitenkin laiha lohtu siinä kohtaa kun huomaa että peli ei ole erityisen hyvä genressään, juuri millään tavalla. Edes graafinen ulkoasu ei kerää mitään isompia pisteitä. Sitä on hieman hankala selittää mutta itse kuvailisin sen pölyisenä.

Jos jotain oikeasti positiivista pitäisi etsiä, niin Six on oikein hyvä hahmo, mutta ei yksinään pysty kannattelemaan peliä. Aliya ei ole suoranaisesti huono hahmo, mutta ei isommin nappaakaan kiinnostustakaan. Pelistä tulee sellainen todella puolivillainen fiilis, varsinkin aina kun pitää oikeasti ohjata hahmoa, jolloin todella huomaa miten heikkolaatuista se on.

Yhteenveto

Pelattavuudeltaan ja idealtaan peli vaikuttaa juurikin siltä, mikä voisi itse kiinnostaa oitis. Pelissä tehdään dialogivalintoja jotka mahdollisesti voivat sitten muokata tarinaakin. Tarinallisuus on isossa osassa ja alku on siinä mielessä varsin lupaava. Pelin asetelma on kuitenkin suhteellisen tylsähkö ja pelin jotenkin kökkö ohjattavuus saa pelin oitis tuntumaan jotenkin työläältä pelata, vaikka peli meneekin ajoittain lähes automaatilla eteenpäin. Pelin tyylilliset ratkaisut tarinassa ja asetelmassa ovat sellaisia, että ei peli oikeastaan isommin kiinnosta niiden takia, vaikka asetelmassa onkin muutamia suhteellisen kiinnostavia elementtejä. En tiedä odotinki peliltä oikeastaan mitään, mutta ei se erityisen houkutteleva kuitenkin ole.

+ Dialogivalinnat

+ Muutamat hyvät tyyliratkaisut

- Tylsä päähenkilö

- Tylsältä vaikuttava asetelma

- Kökkö ohjattavuus

Arvosana: 3,4

Pettymys

Todellisuuden rajoja koetteleva pulmaseikkailu

Neljäsivuinen Fantasia

Four Sided Fantasy

Simppeli peli monella tavalla joten ei siitä nyt mitään ihmeellistä määrä sanottavaakaan keksi.

Sivuilla leikkimistä

Peli jonka idea on hyvin simppeli ja jonka pelattavuus on myös erittäin simppeli. Pelissä voi liikkua eteen ja taakse sekä hypätä, eli nämä perusasiat. Yhtenä todella omana juttuna mukana on kuitenkin se, että ruudun voi pysäyttää ja tässä pysäytystilassa pelin oikeat mekaniikat pääsevät esiin. Jos menee vasemmalta pois ruudusta, tulee näkyviin oikealta ja jos menee pois ruudusta alhaalta, niin putoaa ylhäältä alas. Näitä pieniä mekaniikkoja sitten hiljalleen kehitetään ja isoon osaan korostuu se, että hyvin simppeleillä ideoilla saadaan aikaan varsin hienosti kehittyvä pulmakokonaisuus jossa ympäristön muodot ja kameran tasot korostuvat, joskus pitää olla korkeammalla, jotta tasaiseen kohtaan ilmestyy aukko tai muuta vastaavaa jonka jälkeen pääsee eteenpäin. Pelissä ohjataan kahta pelihahmoa ja vaikka tarinaa ei oikeastaan olekaan, niin ainakin hahmojen yhteiskäyttö toimii järkevästi pelin mekaniikkoja käyttäen. Kun toinen hahmo poistuu yhteen suuntaan, niin toinen hahmo ilmestyy vastakkaisesta suunnasta. Pulmapelinä idea on simppeli ja kehittyy aika hyvää vauhtia, mutta silti peli ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, vaan enemmänkin sieltä suht tylsän tavallisesta pulmapelipäästä.

Yhteenveto

Pulmapeli varsin simppelillä tavalla ja varsin hienolla ulkoasulla. Pulmanratkontatyyli on suhteellisen simppeliä mutta se ei tee pelistä erityisen koukuttavaa vaan nopeasti tästä siirtyy eteenpäin.

+ Simppeli pelattavuus

- Tylsä

Arvosana: 4,2

Huono

Ketunlenkki

Ensimmäinen puu

The First Tree

Peli joka on tarinallisesti jotakin aivan muuta, miltä se vaikuttaa muutoin, sillä kansikuvan perusteella kyseessä on värikäs seikkailu joka kertoo ketusta. Kävelysimulaattori siinä missä monet muutkin, mutta sisällössä onkin jotakin paljon enemmän.

Ketun pitkä matka

Pelattavuus koostuu lähinnä eteenpäinmenemisestä kun kettuemo lähtee etsimään pentujaan. Edessä aukeaa villi ja varsin värikäs luonto josta löytyy myös hieman kaiveltavaa. Koko kettuasetelma toimii hyvin ilman isompia ongelmia ja kun kyseessä on käveleminen eikä pelattavuuteen oikeastaan kuulu mitään sen ihmeellisempää. Isona ongelma on kuitenkin se, että mukaan on pitänyt ängetä myös hyppimistä ja yksi ensimmäisistä esteistä on jotenkin tarpeettoman korkeaksi nostettu tukki joka vaikuttaa jopa hieman bugittavalta.

Pelaamisen lisäksi pelissä on isossa osassa taustalla oleva tarinankerronta, joka ei oikeastaan liity mitenkään kettuun itseensä, vaan siinä on kyse pariskunnan keskustelusta. Kyseinen kuvio on pääasiassa jotakin tulkittavaa peliin jossa mitään isompaa pelattavaa ei oikeastaan ole. Pelin edetessä tarinakin jatkuu ja jos pelatessa kaivaa esinteitä ympäristöstä, niin saa kuulla niihin liittyen lisää tarinaa.

First Tree on ihan ok peli, paperilla, mutta se ei ole tarinallisesti niin kiinnosta että se ylittäisi monet muut eikä pelattavuudessa ole oikeastaan mitään oikeasti ihmeellistä tai viimeisteltyä. Pääasiassa kyseessä on ajantappopeli rentoutuumiseen ilman mitään isompia haasteita.

Yhteenveto

First Tree on peli joka nojaa pääasiassa ulkoasuun ja sisältöön. Pelattavuus on pääasiassa eteenpäin kävelemistä ja mahdollisesti satunnaista tutkiskelua kaivelemisen merkeissä. Pelin laadukkuuden näin ollen määrittää enemmänkin se että miten kiinnostavaa sisältö on. Ketulla pelaaminen ei ole erityisen hyvää, vaikkei myöskään erityisen huonoa. Taustakerronta on hieman parempaa, mutta peli on loppuviimeksi aika tylsä, mutta kyllä tämän saattaa katsoa loppuun asti jossain vaiheessa kun ei kaipaa isompia haasteita vaan haluaa vain tappaa aikaa ja mahdollisesti nukahtaa samalla.

+ Hieno ulkoasu

- Pitkäveteisyys

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Cyberpunk tunnelmissa ja agenttiseikkailuhengessä

Näkymättömät OY

Invisible, Inc

Peli joka näyttää hyvältä ja on ideallisesti myös oikein hyvä pienoisella cyberpunk vivahteisuudella jossa vakoojatrillerimäinen asetelma pääsee oikeuksiinsa. Joskin hiiviskely ja vähemmän toiminnallinen ote eivät ole sieltä kiehtovimmasta päästä.

XCOM tyylinen pelattavuus hiiviskelypelissä

Vuoteen 2074 sijoittuvassa cyberpunktarinassa megakorporaatiot ovat vallankahvassa. Päähenkilöt kuuluvat yksityiseen tiedustelupalveluun Invisible Inc joka tarjoaa erilaisia palveluita eri asiakkaille aina soluttautumisesta alkaen. Tässä heillä toimii apunaan kehittynyt tekoäly, nimeltään Incognita. Kun tarinan alussa koko firman kimppuun hyökätään ja suurin osa resursseista menetetään, alkaa selviytyjien tiukka kilpailu aikaa vastaan. 72 tunnissa, Incognita menetetään ilman huipputehokasta tietokonetta.

Pelaaminen onkin sitten XCOM tyyliin vuoropohjaista toimintaa jossa korostuu suunnitelmallisuus ja varovainen hiiviskely. Vihollisten eliminoimisessa puolestaaan korostuu juuri oikeaan aikaan iskeminen. Jo pelkästään tehtäviin valmistautuminen vaatii suunnittelua, sillä tehtävään voi valita pari agenttia joilla on hieman erilaiset ominaisuudet. Lisää agentteja saa käyttöönsä vapauttamalla näitä tehtävien aikana ja samalla aikaa, jos agentti menehtyy operaation aikaan, niin hän pysyy kuolleena. Tämä haastavuus korostuu juurikin siinä hyvin suunnitelmallisessa operoinnissa jossa omalla vuorollaan voi tehdä vain tietyn määrän siirtoja liikkumisesta, ovien avaamisesta ja  vihollisten eliminoinnista alkaen. Kun agentit ovat tehneet liikkeensä on vihollisten vuoro. Kuten XCOM, myös Invisible Inc on suhteellisen haastava peli, tosin hieman erilaisista syistä.

Invisible Incin isoimpia ongelmia ovat juurikin ne hiiviskelypainotteiset osuudet, ei niinkään se vuoropohjainen toiminta, sillä siinä on puolensa. Agenttiasetelma toimii hyvin ja pelimaailma ei ole mitenkään huono, vaan cyberpunkmaailma toimii oikein hyvin. Myös pelin graafinen ulkoasu toimii oikein hyvin, vaikka se ei olekaan mitenkään erikoista. Joka tapauksessa asetelma toimii ja tärkeät palaset ovat kohdallaan. Pelin toiminnallinen puoli ei kuitenkaan ole niin mielekästä pelattavaa että siitä saisi kunnolla irti yhtään mitään todella erikoista. Se ei ole niin mielekästä pelattavaa kuin Hard West tai XCOM2, ei lähelläkään.

Yhteenveto

XCOM vivahteinen agenttitoiminta jossa suunnitelmallisuus ja varovaisuus ovat avaimia menestykseen. Tämä hiiviskelyhenkisyys on kuitenkin se mikä nopeasti vie sitä houkuttavuutta peliltä, vaikka ulkoasultaan ja tunnelmaltaan peli onkin oikein hienon oloinen. Siitä kuitenkin puuttuu se jokin mikä todella kannustaisi katsomaan tätä peliä pidemmälle. Tämä tosin voi olla juurikin sellainen tapaus, että siihen sisäänpääseminen voi vaatia vähän aikaan.

+ Agenttiseikkailuasetelma

+ Pelityyli

- Hiiviskelykorosteisuus

Arvosana: 6,3

Hyvä

Pohjoisterä

Boreal Blade

Peli jossa miltein paras on se nimi. Peli itsessään ei paljoa sisältöä saati laatua tarjoa, vaan on enemmän heikko yhdistelmä muutamaa ihan kelvollista ideaa.

Hyvä idealla huonolla toteutuksella

Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelin idea on miekkailla vastustajaa vastaan valitsemalla miekan lyömiskulmat ja sitä kautta iskeä vihollista niin ettei tämä pysty torjumaan. Idea on merkittävästi simppelimpi mitä pelissä For Honor ja niin monella tavalla huonompi. Varsin lähellä Absolver peli, mutta merkittävästi huonompi myös siitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelin toteutus on erittäin heikkolaatuista. Vaikka pelin idea miekkailusta ei olekaan mitenkään huonoa, niin tapa jolla se on toteutettu jättää niin paljon toivomisenvaraa että siitä on erittäin vaikeaa saada kunnolla irti yhtään mitään. Graafisesti peli ei ole erityisen hienon näköinen mutta pelattavuus on tehty niin kökösti että siitä puuttuu kaikki sellainen laadukas toteutus ja miellyttävä ote. For Honor ei ollut parhaasta päästä, mutta ainakin siinä pelissä se yleinen ote oli kuitenkin sellainen josta sai jotakin irti.

Boreal Blade on peli kaiken lisäksi peli, joka on edelleen Early Access tilassa, eikä ole varmaan koskaan poistumassa siitä. Isona syynä on mahdollisesti sekin että pelaajia ei ole sitten ollenkaan ja pelille, jonka isona koukkuna olisi moninpeli, tämä on välitön kuolemantuomio.

Yhteenveto

Tuntuu siltä kuin For Honor ja Absolver yhdistettäisiin ja siitä tuotoksesta jäävät ylimääräiset jämät muodostaisivat tämän pelin sillä pelattavuus ja ulkoasu ovat juurikin sitä tasoa. Niin ja peli on pitkälti täysin moninpelipainotteinen, mikä ei tee mitään palveluksia.

+ Miekkatoiminta ideat

- Hyvin kehno pelattavuus

- Heikko ulkoasu

Arvosana: 2,0

Surkea

Näyttää niin veikeältä, mutta vaatii yllättävän paljon

Kruununottajat

Crowntakers

Peli joka vaikuttaa joltakin aivan muulta mitä se lopulta on, mutta ainakin se ottaa runsaasti irti useammasta eri osuudestaan ja tekee roguelike genressä oikein hyvän kokoelman.

Strategiaa, toimintaa ja tutkiskelua

Ensin alkuun peli vaikuttaa simppeliltä kartalla seikkailulta, joskin ennaltavalituilla reiteillä. Toisia paikkoja voi tutkia löytääkseen tarvikkeita ja toisissa voi ostaa tarvikkeita, levätä tai palkata apua matkalle. Sitten tietysti paikkoja joissa taistellaan vihollisia vastaan. Ulkoasu pelissä ei ole hullumpi, mutta ei myöskään sellainen josta saisi isompia pisteitä, sopivalla tavalla värikäs tyyli istuu peliin oikein hyvin.

Taistelu koostuu sektorikentällä liikkumisesta ja hyökkäämisestä vihollisia vastaan. Pelihahmot ovat loppuviimeksi aika heikkoja ja vaikka mukana onkin pienoista hahmonkehitystä ja aseiden voimistamista, niin roguelike tyyliin toteutettu peli ei ole mitenkään sieltä helpoimmasta päästä. Pelissä on sen verran monta liikkuvaa osaa että sitä voisi pitää haastavana ymmärtää, mutta loppuviimeksi pelin juurikin niin simppeli, että siitä saa todella helposti kiinni eikä siinä ole mitään niin haastavaa saati monimutkaista jota olisi vaikea ymmärtää. Crowntakers on enemmän simppeli roguelike jossa strateginen toiminta on pääosassa ja kaikki toiminnan ulkopuolella oleva on taisteluun varautumista, mutta samalla aikaa aikaa ei myöskään voi tuhlata, sillä tietyin intervallein viholliset muuttuvat voimakkaammiksi. Peli päättyy vain jos päähahmo kuolee, kaiken muun voi menettää. 

Roguelike pelien tapaan tiettyjä osioita joutuu pelaamaan uudestaan ja uudestaan, kunnes niistä alkaa selviytymään ilman mitään isompia ongelmia, jotta on sitten parhaassa terässä kun vaikeus alkaa oikeasti menemään ylöspäin. Jo toisella alueella huolimaton taktiikka voi johtaa nopeaan turpasaunaan.

Yhteenveto

Toiminnallinen strategiapeli fantasiaympyröissä, tai oikeastaan kulmioissa. Peli on värikäs ja ulkoasultaan sopivan veikeä. Se pitää kuitenkin sisällään varsin haastavan strategiakokonaisuuden joka tarjoaa sopivan monitahoisen kokonaisuuden. Peli on varsinkin alkuun hyvinkin simppelin oloinen, mutta se piilevä haaste korostuu kuitenkin suhteellisen pian. Crowntakers on kuitenkin juurikin sen verran houkuttavanoloinen kokonaisuus että sitä voisi olla kiinnostavaa katsoa vähän pidemmällekin, mutta se on myös sen verran särmätön, että se jää helposti parempien varjoon.

+ Ulkoasu

+ Toiminta

+ Sopivan hillitty systeemeiltään

- Turhankin nopeasti nouseva haaste

- Kerrasta poikki pelattavuus

Arvosana: 6,4

Hyvä

Sukoduretki

Picto Quest

Yhdellä idealla pääsee alkuun, mutta ei se kovin pitkälle kestä.

Numeroleikkejä kasvamassa määrin

Pelistä tulee yhtä aikaa ajatuksia sekä miinaharavasta että sudokuista. Pelaamisessa ideana on valita pysty- ja vaakariveistä niin monta paikkaa, kuin kyseiseen riviin vaaditaan varattuja paikkoja. No idea on huomattavasti simppelimpi miltä se vaikuttaa selittämällä. Jos sarakkeeseen pitää valita 3 paikkaa, niin niitä saa olla vain 3 ja koska sarakkeita on pystyyn ja vaakaan, niin haasteena on lähinnä se, että osaa valita oikeat paikat. Virheitä saa tietenkin, tehdä mutta se vaikuttaa merkittävästi siihen, millaiset pisteet tasosta lopulta saa. Peli on varsin helppoa kun ruudukko on 5x5, mutta jo 8x8 tarjoaa huomattavasti suuremman haasteen.

Pelistä saa kyllä irti jotakin jos pitää tälläisistä matemaattisloogisista pulmapeleistä, mutta muutoin peleistä ei saa irti oikeastaan mitään. Pelissä pidetään kiinni samasta ideasta joka muuttuu lähinnä haastavaksi pelin edetessä, mutta ei kokonaisuus ole mitenkään erityisen iskevä saati mielekäs pelata.

Yhteenveto

Matemaattinen logiikkapulmapeli sudokuhengessä. Picto Quest alkaa sopivan simppelisti ja saattaa jopa koukuttaa hetkellisesti. Se haaste kuitenkin lähtee nousuun pelin edetessä. Veikeä ulkoasu on plussaa ja mitä pulmapeleihin tulee, niin tämä on varsin nokkela tapa tehdä sellainen. Isompaa vaihtelua peli ei tarjoa, mutta sen yhden ideansa se tekee oikein osuvasti, vaikka sillä ei nyt kuuhun mennäkään.

+ Tekee kantavan ideans hyvin

- Vaihtelun puute

Arvosana: 4,6

Huonommalla puolella

Hotline Miami lännessä ja mustavalkoisena

Kaksitoista on kuutta parempi

12 is Better than 6

Lyhyesti kuvailtuna 12 is better than 6 on kuin Hotline Miami, lyhyehköistä toimintapätkistä koostuva ketju osia. Jokainen toimintapätkä pitää vetää kerralla oikein, tai se pitää aloittaa aina alusta. Nyt vain ollaan länkkäriteemassa ja kuten monet muutkin länkkäripelit, omalla kohdalla kyseinen teema ansaitsee oitis vähän lisää pisteitä. Tosin sanottakoon myös heti, peli on nimetty suhteellisen typerästi.

Sarjakuvamainen länkkärillä punaisella sävytyksellä

Tarinankerronta ei ole pelin vahvimpia osa-alueita. Pelaajan matka alkaa kun hän pakenee kaivoksilta, oppien samalla pelin tärkeimmät jipot. pelin maailma on hienosti esitetty sarjakuvamaisella tyylillä, jossa veri tosin korostuu kaikessa punaisuudessaan. Peli on kuvattu ylhäältä päin jolloin pelihahmoista näkee lähinnä heidän hattunsa ja mahdollisesti aseensa. Ei huono, mutta tuntuu hieman hoopolta. Peli kuitenkin näyttää ihan kelvolliselta ilman mitään isompia ongelmia. Pelattavuus taas on taktista räiskintää jossa kaikki kuolevat yhteen osumaan. Tietyt esteet ja osat ympäristöä pysäyttävät kyllä luodit, mutta koska pelaaja on valtaosan ajasta todella alakynnessä, on erittäin tärkeää pysyä liikkeessä ja ampua nopeasti ja tarkasti siinä samalla, tai vaihtoehtoisesti jäädä väijyyn hyvään paikkaan jossa viholliset tulevat suoraan tulilinjalle. Koska yksikin virhe voi johtaa siihen että koko yritys pitää aloittaa alusta asti, tuntuu peli monesti todella turhauttavalta.

Erityisen rasittavaa on myös se tapa jolla pelin tarinaa viedään eteenpäin. Tekstiä riittää ja vaikka tietyille pelihahmoille on annettu ihan naamakin, niin tuntuu että tämä on Hotline Miamin tapaan sieltä halvimmasta päästä, mitä tulee tarinankerrontaan. Kyllähän sen ymmärtää, mutta ei siitä mitään pisteitä saa monesti tarina ei oikeastaan isommin edes kiinnosta, etenkään siinä vaiheessa jos siihen päästäkseen on joutunut yrittämään samaa kohta lähemmäs kymmenen kertaa. Räiskinnässä korostuu myös tietty länkkärimäinen hitaus, sillä aseilla ampumisessa ei ole erityistä vauhtia, mikä korostaa sitä länkkärityylistä lähestymistapaa toimintaan, tuoden mukanaan tiettyjä lisähaasteita verrattuna Hotline Miamiin, tosin nämä samat rajoitteet ovat myös vihollisilla, mutta tuntuu että vihollisilla on aina ammuksia, jos heillä on aseet.

Jälleen yhden pelin idea western asetelmassa

Pelin western tunnelma toimii hyvin ja toiminnassa on puolensa. Hotline Miami fiilis tosin ei toimi ihan niin hyvin miten vaikkapa XCOM toimi pelissä Hard West. Yhtenä keskeisenä ongelmana on se, että pelin toimintafiilis ei juuri välity tästä kuvakulmasta, sillä toimintaan ei tule samanlaista fiilistä mitä monissa muissa peleissä. Siinä on plussaa se, että ainakin tämä on erilaista mihin on monesti totuttu, mutta tämä on myös sellainen asetelma, että siihen kaipaisi vähän lisää. Voi tietysti olla ohjattavuuteen vaikuttaa omalta osaltaan myös se, että kun on tottunut pelaamaan tälläisiä pelejä konsolilla ja ohjaimen kanssa, niin PC:llä ei saa ihan samanlaista tuntumaa.

12 is better than 6 on joka tapauksessa hyvä lisä western pelien kirjastoon sillä se tarjoaa vaihtelua monien muiden länkkäripelien joukkoon, vaikka peli ei loppuviimeksi olekaan niin hyvä kuin monet muut, sillä siitä jää puuttumaan se jokin, eikä pelin kokonaistyyli sekään ole mitenkään erityisen hyvää tasoa.

Yhteenveto

12 is better than 6 on haastava toimintapeli samalla tavalla kuin Hotline Miami. Peliin sisälle pääseminen voi ottaa hieman aikaa sillä tietty hitaus korostuu pelattavuudessa todella selvästi. Värimaailma ja länkkäriteema luovat kuitenkin graafisesti oikein hyvän ulkoasun ja pelattavuus ei mene erityisen monimutkaiseksi. Pelattavuus menee helposti aika turhauttavaksi eikä tarina sekään ole sieltä nappaavimmasta päästä, puhumattakaan tavasta jolla sitä kerrotaan. Tyylikkyydestä kuitenkin pisteet ja kyllä western teema myös korottaa pelin houkuttelevuutta omalla kohdalla.

+ Ulkoasu ja tyyli

+ Länkkäriteema

+ Toiminta

- Epätasainen haastavuus

- Tarinankerronta

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Paineenalla

Barotrauma

Sukellusvene peli jossa pelaaja ottaa ohjattavakseen tietyn miehistönjäsenen mekaniikosta kapteeniin ja pyrkii sitten suoritumaan tehtävistään. Peli on vielä Early Access tilassa ja kaikkien tutoriaalien jälkeen siitä saa jo ihan tarpeekseen sillä peli ei kerää oikeastaan pisteitä mistään muusta kuin tapahtumapaikastaan.

Sukellusveneessä, merellä

Pelissä on useampi miehistön jäsen jota ohjata ja kaikilla on omat tehtävänsä. Pelaaminen on varsin samanalaista kaikessa epämääräisyydessään ja räsynukkemaisuudessaan. Mekaniikka korjaa osia sukellusveneestä, lääkintämies paikkaa miehistön haavereita ja vartija tappaa hirviöitä. Peli pyrkii varsin monipuoliseksi, mutta lopputulos melkoinen sekamelska, eikä pelaamista nyt voi erityisen mielekkääksi tituleerata. Riippumatta hahmosta, on pelaaminen hataraa. Liikkuminen, kääntyily ja tähtäily on hoippuvaa joskin pelaaminen ei ole erityisen monimutkaista, paitsi sitten kun mennään esineiden hallintaan, sillä siinä on menty ehkä hieman turhan monitahoiseksi pelin omaksi hyväksi. Kokonaisuudesta tulee vähän sellainen epämääräinen fiilis, vaikka tutoriaalit opettavatkin ne perusteet eri hahmoluokille. Tosin tutoriaalien jälkeen ei ole erityisen kiinnostavaa sitten jatkaa peliä, sillä pelattavuus ei ole erityisen mielekästä oikeastaan millään tavalla.

Pelin asetelma ei ole hullumpi, mutta ulkoasu ja pelattavuus eivät tee oikeastaan minkäänlaisia oikeita palveluksia pelille, sillä kumpikaan ei ole kovin hyvä. Vaikea sanoa oikeastaan mitään sellaista joka oikeasti olisi pelissä tehty hyvin, sillä jo pelkästään eri valikot sun muut ovat sen tyylisiä, että niistä tulee vähän sellainen nopeasti sutaistu fiilis joka kertoo oitis siitä, että pelin eteen ei ole hirveästi nähty vaivaa. Tosin, koska kyseessä on vielä keskeneräinen peli, niin asiat voivat muuttua, mutta en usko että tätä tulee enää pelattua siinä vaiheessa, kun peli on "valmis".

Yhteenveto

Peli johon katoaa kiinnostus tutoriaalien aikaan, mutta ainakin niiden kautta saa käsityksen siitä millainen peli on kyseessä. Peli ei ole erityisen houkuttavan näköinen ja vaikuttaa monella tavalla aika hoopolta. Asiaa ei myöskään auta vähän heikko ohjattavuus. Pelattavuudessa on kuitenkin vaihtelua riippuen miehistönjäsenestä jota pelaaja ohjaa. Barotrauma ei kuitenkaan ole niin kiinnostava saati mielekäs pelata että siihen panostaisi erityisen paljoa, eli kokeilutasolle jäädään.

+ Sukellusveneympäristö tarjoaa kiinnostavan asetelma

- Pelattavuus ei tee vaiktusta ulkoasusta puhumattakaan

Arvosana: 3,5

Säälittävä

Vapaaherruus

Barony

Sanotaan että steam kansikuvan perusteella peli vaikuttaa merkittävästi paremmalta mitä se oikeasti on. Kyseessä on ensimmäisen persoonan luolastoseikkailu roguelike tyylisellä lähestymistavalla. Heikosti toteutettu kokonaisuus johon kiinnostus lopahtaa hyvin nopeasti sillä toteutus on hyvin karkea.

Heikosti tehty kokonaisuus

Ideallisesti Barony ei ole huono peli, sillä samanlaisia tapauksia on monenlaisia, mutta ongelmallinen peli on siinä mielessä, että se ei tee oikeastaan misään osaa kokonaisuudesta erityisen hyvin. Pelattavuus on aika kökköä, ulkoasu ei kerään mitään pisteitä Minecraft tyylisyydellään ja kenttäsuunnittelu ei sekään ole sieltä parhaasta päästä. Peli on todella PC alkuaikojen roolipelien tapainen kokonaisuus ilman mitään oikeasti erityistä sisältöä tai mitään kovin omanlaista. Paljoa sanattavaa siitä ei myöskään keksi ja kiinnostus siihen loppui erittäin nopeasti.

Yhteenveto

Peli josta saa tarpeekseen erittäin nopeasti. Kuin varhainen PC roolipeli karulla grafiikalla, korkealla haasteella ja epämääräisellä toteutuksella. Ei siis erityisen houkutteleva ja pelaamatta jää.

+ Idea

- Toteutus

Arvosana: 2,0

Surkea

Megawoman

Vuonna 2000 jotain

20XX

Peli joka on selvästi Megaman fanien kätten työtä, sillä siitä näkyy erittäin selvästi niin monet asiat jotka ovat olleet läsnä Megaman X sarjassa. Jopa aloitus on kuin suoraan Megamanista ja kaksi hahmoa ovat kuin X ja Zero. 20XX on erittäin haastava peli ja voikin olla että se voi siksi olla todella luotaantyöntävä. Tämä on juurikin sellainen peli joka vaatii paljon pelaajalta ja omalla kohdallakin täytyy sanoa että kyllä se vähentää pelin mielekkyyttä varsin merkittävästi.

Roguelike Megaman

Pelissä ohjataan yhtä kahdesta pelattavasta hahmosta. Nina on pelin kansikuvahahmo, jo väritykseltäänkin Megaman tyylinen hahmo ja käyttää aseenaan Megamanin asetta, käsikanuunaa jota pystyy tottakai virittämään tehokkaampien ammusten laukaisuun. Hän pystyy myös syöksymään, saaden lisään vauhtia, sekä hyppimään seiniä ylöspäin. Toisena pelattavana hahmona oleva punasävytteinen Ace taas on kuin tämän pelin Zero, sillä hän käyttää miekkaa. Kahden hahmot erot ovat aika pienet, mutta vaihtelua niistä kuitenkin tulee toimintaan ja tasohyppelyyn kun kaksikko käy taisteluun pahoja robotteja vastaan. Tarinassa ei ole mitään sen ihmeellisempää, se on ihan suoraan Megamanista lainattua settiä.

Pelattavuus koostuu taistelun ja tasohyppelyn yhdistelystä aivan kuin Megamanit yleensäkin. Megaman X sarjasta tuttu nopeus on isossa osassa jos haluaa speedrunata pelin, mikä on kehityksessä selvästi otettu huomioon. Jos Megaman X tai Megamanit yleensäkin ovat tuttuja, niin peliin pääsee suhteellisen nopeasti sisään, mutta helppoa tämä ei tule olemaan sillä varsinkin tasohyppelyssä haastavuus tulee varsin äkkiä nousemaan. Rotkoon putoaminen ei ole äkkikuolemaa, mutta kun elinvoima loppuu, pitää koko homma aloittaa alusta, missä korostuukin pelin roguelike tyylisyys. Ammuskelussa tai miekalla huitomisessa peli ei mene erityisen vaikeaksi kovin äkkiä, mutta haaste on osa peliä alusta asti. Juurikin tämä roguelike tyylisyys tekee pelistä niin haastavan, mutta siitäkin huolimatta kokonaisuus ei ole niin brutaali, mitä monissa peleissä saattaisi olla.

Peli joka Mighty Nro 9 olisi halunnut olla

Samalla tavalla kuin Shovel Knight, The Messenger ja Bloodstained, myös 20XX seuraa ylpeydellä esikuviensa jalanjäljissä. Mutta samalla aikaa se jättää aika paljon toivomisenvaraa, sillä useammalla tavalla peli voisi himmata vähän. Helposti pelin suurin ongelma on siinä, että se on aivan liian vaikea ja sitä kautta mielekkyys sen pelaamiseen kärsii erittäin nopeasti. Vaikka pelattavuus onkin hyvää tasoa, niin ei sitä jaksa juuri tahkota kun se muuttuu niin turhauttavaksi ja pääasiassa tasohyppelykohdissa. Vaikka tasohyppelyssä onkin puolensa, niin se menee monesti sen verran yli että ei sitä voi pitää erityisen hyvänä koska pelaaminen muuttuu turhauttavaksi suuremman osan ajasta, kuin se pysyy miellyttävänä.

Siitäkin huolimatta että peli on pilattu haastavuudella, niin kun miettii että millainen on Keiji Inafunen taidonnäyte Mighty Number 9 on ollut, niin 20XX vaikuttaa erittäin hyvältä. Se on uskollinen Megamanin tyylille, kaksi erilaista pelattavaa hahmoa tarjoaa mukavaa vaihtelua. Tasohyppelyssä on haasteensa, mutta myös helpotukset jotka ovat pelaajan puolella ja toiminnallisesti peli on erittäin mielekästä pelattavaa. Haaste tietysti nousee nousemistaan, mutta pelihahmojen tehostaminen korostuu myös. 20XX on monilla ratkaisevilla tavoilla erittäin hyvin tehty peli, vaikka se voisi olla niin paljon parempikin.

Yhteenveto

Megaman X Legacy kokoelmin vanavedessä 20XX tuntuu oitis todella tutulta tapaukselta joka on kuin Megaman faneille tehty. Peli on hyvin vaikea, se tukee speedrunaamista ja on niin monella tavalla niin Megaman, kuin vain voi ajatella. Toiminta ja tasohyppely kumpikin ovat kuin suoraan SNESin kultajalta hyvine ja huonoine puolineen. Peli voisi olla helpompikin, mutta laadultaan se on erittäin hyvin tehty ja näyttää todella hyvältä. Sen turhauttava haaste ei kuitenkaan riitä pitämään mielenkiintoa yllä, mutta hc Megaman fanit taatusti ovat tyytyväisiä.

+ Megaman toiminta

+ Ulkoasun tyyli

- Haastavuus

- Tasohyppelyn turhauttavuus

Arvosana: 7,2

Loistava

Kiltit Sanat

Kind Words

Peli josta ei paljoa sanottavaa keksi, eikä välttämättä tarvitsekaan sillä sanomien lähettäminen on pelin idea.

Paperilentokoneita viemässä viestejä

Pitkälti ainoa mitä pelissä tehdään, on kirjoitetaan mukavia viestejä toisille pelaajille, tietämättä keitä he ovat. Pelaajalla on oma huoneensa jossa hän kirjoittaa ja josta posteljoonipeura sitten hakee viestit ja lähettää eteenpäin. Asetelma pelissä on paljon monipuolisempi mitä pelaamienn itse on. Lähettipeura kertoo pelaajalle säännöt joita pitää noudattaa ja sitten pääseekin kirjoittelemaan, oikeastaan muuta ei sitten olekaan. Pelaaja voi tietysti muokata virtuaalista ympäristöään mutta varsin vähäisesti.

Lähemmäs ainoa asia mitä pelissä tehdään on kirjoitetaan mukavia sanoja jotka sitten lähtevät lentelemään virtuaaliavaruuteen muiden pelaajien luettavaksi. Heti voidaan sanoa että siellä lentää aika vähän paperilennokkeja, eli tuskinpa niitä pelaajia hirveästi löytyy, kun itse lähettää viestin, niin se tulee nopeasti itselle takaisin. Mitään isompia saavutuksia ei ole eikä pelistä nyt hirveästi irtikään saa, sillä tämä peli vaatisi yhteisön. Idea on kuitenkin ihan ok ja toimii, mutta eipä sitä pelattavaa juuri ole, minkä vuoksi tämän ei pitäisi olla ilmaispeliä kummempaa, vaikka onkin.

Yhteenveto

Peli jossa ideana on tarjota mukavia sanoja toisille, jotka sitten tekevät myös niin. Ei mitään sen ihmeellisempää.

+ Mukava idea

- Ei erityisemmin pelattavaa

Arvosana: 5,0

Välimallia

Pääarvio

Se yksi peli jota toivoin lahjaksi, sain lahjaksi ja joka ei ehkä ollut ihan niin hyvä miltä se joskus vaikutti, mutta joka kuitenkin on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Mielekästä ja lennokasta räiskintää

Karkaistu Teräs

Severed Steel

Tämä on yksi sellainen peli, jonka muistan joskus todella tehneet vaikutuksen, kun siitä näki muutaman trailerin, jossa pelin toiminta todella pääsee oikeuksiinsa. Sen kautta pelistä voi saada vähän monipuolisemman vaikutelman mitä se oikeasti onkaan, sillä hyvin toimivan pelattavuuden mukana tulee aika mitäänsanomaton tarina jonka kerrontaan ei ole panostettu juuri millään tavalla. Severed Steel kuitenkin osoittaa että pelistä pystyy nauttimaan todella paljon, jopa täysin ilman mitään tarinaa, tai tässä tapauksessa tarinaa, joka ei tarjoa juuri mitään minkä muistaisi sitten pelin läpäisyn jälkeen. Niin ja ainakin Severed Steel taas muistuttaa siitä, että trailerit voivat olla hyvin hämääviä.

Tarina josta ei paljoa irti saa

Hoidetaan heikkoudet alta pois ja ne keskittyvät pääasiassa tarinaan, ja sen aika heikkoon kerrontaan ja toteutukseen. Tarina on juurikin sellainen lähemmäs tarpeeton lisä, koska se ei tunnu tuovan kokonaisuuteen juuri mitään sisältöä. Tarinankerronta on tehty erittäin halvasti eikä siinä ole juuri isommin kerrontaa, vain kuvia joita pelaaja voi sitten itse tulkita, tai olla tulkitsematta. Tästä syystä pelin tarinallisuudesta on haastavaa saada irti juuri mitään. Se on mukana lähinnä siksi että pelaajalla olisi jokin syy jatkaa eteenpäin ja ampua iso joukko vihollisia siinä samalla.

Pelin maailma sentään on hyvä. Tämä hyvin futuristinen cyberpunk vivahteinen ympäristö on erittäin upeaa katseltavaa ja vaikka pelihahmossa ei myöskään ole sisältöä oikeastaan ollenkaan, niin ainakin hänestä on saatu todella kovapintainen toimintasankari joka pystyy aseella kuin aseella tekemään merkittävää tuhoa ympäristöönsä. Mutta koska lähemmäs kaikki tarinalliset puolet jäävät pelaajan tulkinnan ja mielikuvituksen varaan, niin tuntuu pelin kampanja täysin tarpeettomalta, sillä miltein sama olisi saavutettu pelkästään menemällä kentästä toiseen muutamien viestien kera. Tietysti on se kiva että vähän on yritetty, mutta kyllä pelin tarina on pelin heikointa antia sillä siitä tulee todella halpa fiilis ja peliympäristö on kuitenkin sitä laatua, että siihen voisi rakentaa aika hyvän tarinan pienellä vaivan näöllä.

Kyllähän pelissä on jotain sellaista sisältöä jota voisi tulkita vähän enemmänkin, mutta korostetaan nyt vielä sitä, että koska pelin tarinankerronta on surullisen huonoa, niin kyllä pelin tarinallisesta puolesta ehtii unohtaa aivan kaiken lopputekstien aikana.

Ammuskeluja ja parkouria hyvässä synergiassa

Pelattavuus onkin sitten aivan toista maata, sillä Severed Steel on erittäin mielekästä pelattavaa, vaikkakin sitä tuntuu olevan aika vähän, varsinkin tarinallisessa mielessä koska kampanjan sutaisee standartilla vaikeustasolla varsin nopeasti läpi. Kyllä tulikokeet sitten tarjoavat lisää pelattavaa, mutta itse monesti teen tulkinnat pelin laajuudesta kampanjan mukaan, sillä se on se minkä yleensä pelaan itse ensimmäiseksi ja monesti se on myös ainoa mitä sitten lopulta pelaankaan ei peli jollakin tavalla aivan erityisesti onnistu viemään mennessään. Severed Steel tosin on toiminnaltaan juurikin niin hyvää tavaraa, että sitä haluaa enemmän mitä kampanja pystyy tarjoamaan ja silloin kuvaan astuvatkin tulikokeet jotta toiminnasta saisi vielä enemmän irti.

Toiminta itsessään on erittäin lennokasta, hektistä ja hidastusten täyttämää toimintaa. Pelihahmo pystyy ampumisen lisäksi myös monottamaan vihollisia ja kun ammukset aseista loppuvat varsin äkkiä, tulee potkuista osa toimintaa, kunnes uusi ase löytyy kouraan. Koska ammuksia on vähän, niin se todellakin pitää toiminnassa vaihtelua yllä, sillä aseita vaihdellaan hyvin nopeaa tahtia. Ammuskelua sitten rikastavat muutamat simppelit liikkeet, joilla kuitenkin saadaan toimintaan todella paljon vauhtia ja näyttävyyttä. Pelihahmo pystyy liukumaan, juoksemaan seinää pitkin, tekemään todella tehokkaita hyppyjä ja heittäytymään eteenpäin, saaden sitä kautta hyppyihinkin lisää pituutta jos tarve vaatii. Kaikki tämä samalla kun ammutaan vihollisia. Toimintaa pystyy myös hidastamaan, mikä helpottaa monissa akrobaattisissa kohtauksissa merkittävästi ja saa toiminnan näyttämään entistä hienommalta.

Muutamien erilaisten liikkeiden käyttäminen voi vaikuttaa siltä, että peli menee nopeasti todella itseääntoistavaksi, mutta eipä juuri, sillä kentät tuovat mukanaan omat haasteensa ja tehokkaammat viholliset omansa. Tietysti koska kampanja on aika nopeasti pelattu, niin tuntuu että toimintaan ei todellakaan ehdi kyllästyä, koska se on nopeasti ohi. Tarinassa saa haltuunsa myös muutamia lisätehosteita, jotka tosin eivät merkittävästi toimintaa muuta. Eniten vaihtelua tuovat juurikin eri kentät eri haasteilla ja uusilla vihollistyypeillä.

Peli joka voisi olla paljon enemmänkin

Kun muistelee niitä trailereita joita pelistä joskus näki, niin peli vaikutti vielä monipuolisemmalta, tyyliin siinä miten pelihahmo pystyy kentissä liikkumaan ja käyttämäänn ympäristöä avukseen, liukumalla tasoja pitkin, ottamalla esineitä kilvikseen ja muuta vastaavaa. On tietysti olemassa mahdollisuus että olen yhdistänyt mielessäni pari traileria jotka eivät välttämättä ole edes olleet samasta pelistä, mutta joka tapauksessa täytyy sanoa että tapa jolla Severed Steel päästää pelaajan kiinni toimintaan on enemmän kuin hauskaa, se on erittäin hauskaa ja koukuttavaa, juuri oikealla tavalla mielekästä.

Severed Steel on niin lupaava kokonaisuus että siitä oikein mielellään näkisi jatkoakin, tai ainakin lisää pelillistä sisältöä. Toiminnassa on samanalaista mielekkyyttä mitä vaikkapa Titanfall 2 tarjosi yhdistäessään toimintaa ja akrobatiaa toisiinsa. Severed Steel menee tässä vielä pidemmälle ja onnistuu tästä syystä erottumaan monien räiskintöjen joukossa paremmin edukseen kuin hyvin monet muut kilpailijat koskaan. Vaikka ympäristöt noudattavatkin pitkälti samaa kaavaa, erilaisia aseita on aika vähän ja vihollisetkin ovat loppuviimeksi hyvin samankaltaisia kentästä toiseen, niin pelistä saa silti todella paljon mielekästä räiskintää irti ja se on omiaan korostamaan sitä, miten hyvä peli onkaan kyseessä, vaikka silti samalla aikaa toivoisi todella paljon enemmänkin.

Vaikka pelattavuus onkin todella itseääntoistavaa, niin sitä haluaisi mielellään lisää, vaikka samalla aikaa siihen toivoisi myös kunnolla lisää liikkuvia osia. Stunttien tekeminen on todella hauskaa vaikka pelin nopeus monesti saakin kaiken vilahtamaan ohi ehkä turhankin äkkiä eikä pelin pienistä asioista juuri edes tule nautittua. Mutta kovin moni FPS peli ei vain tarjoa samanlaista sisältöä kuin Severed Steel ja kyllä siinä mielellään uhraa yhden kliseetarinan jos saa vaihtokauppana joukosta erottuvaa ja mielekästä räiskintää hyvällä musiikilla ja hienoilla ympäristöillä.

Yhteenveto

Severed Steel oli ennenkaikkea erittäin näyttävä ja nopeatempoinen räiskintäpeli. Sen suurimpiin heikkouksiin kuuluu varsin vaatimattomaksi jäävä tarinankerronta ja toteutus, mikä on aivan toista maata pelattavuuteen verrattuna joka on hyvin mukaansatempaavaa. Pelaajalla on runsaasti keinoja ottaa tilanne haltuun toiminnassa ja vaikeustasoja on moneen lähtöön. Ulkoinen olemus ja yleinen tyyli pelissä on todella cyberpunk vivahteista ja neon väritettyä. Pelattavuudesta saa todella hyvin kiinni ja jos ei kaipaa muuta kuin mielekästä räiskintää ilman mitään sen ihmeellisempää, niin sen peli tarjoaa. Tarinakampanja on kuitenkin todella lyhyt, mikä tavallaan heikentää kokonaisuutta ja toimintaankin voi hieman mennä maku, sillä variaatiota pelissä ei ole erityisen paljon. Se on kuitenkin varsin hyvä toimintapeli ja ehdottomasti kokeilemisenarvoinen.

+ Nopeatempoinen ja näyttävä toiminta

+ Cyberpunk tunnelma ja tyylikkyys

- Itseääntoistava pelattavuus

- Tarinaan ei ole juuri panostettu

Arvosana: 7,6

Erityinen

Suuret pisteet näyttävyydestä