Silloin tällöin joistakin peleistä tulee kirjoitettua arvio, mutta sitten se arvio vain unohtuu. Tämä onkin tilkkutäkki erilaisia arvioita jotka eivät silloin joskus vain tuntuneet sopivan yhteen muiden kanssa ja joita ei sitten yksistäänkään tullut julkaistua.

 

 

 

Ja tälläisiä kyllä riittää, kuten myös sellaisia joista ei edes ole ollut fiilistä kirjoittaa ylös mitään ihmeellisempää. Monesti kun itse vielä kasaan samanlaisia pelejä yhteen, niin tietyt arvostelut voivat joutua odottamaan hyvinkin kauan. Varsinkin jos samantyylisiä tai samaan ideaan sopivia pelejä ei sitten tulekaan vastaan.




Godfall_%20Challenger.jpg?1639226340

Muokattu versio alkuperäisestä pelistä

 

Jumaltuho: Haastaja Versio

 

PlayStation Plus

 

 

Godfall: Challenger Edition

Tämän pelin muistan pääasiassa siitä, että se oli yksi niitä ensimmäisiä PS5:lle tarkoitettuja pelejä jonka ei ollut määrä saada PS4 versiota ollenkaan. Tässä kuitenkin ollaan ja Godfall on saapunut myös PS4:lle Challenger version muodossa, joka on varsin erilainen tapaus alkuperäisestä. Alkuperäistä en ole koskaan pelannut joten mitään varsinaisia odotuksia ei ole. Hieman tiedän mistä pelissä on kyse mutta kaiken kaikkiaan tästä on aika hyvä aloittaa, ilman isompia paineita tai hypeä joka voisi nostaa odotuksia.

 

Haastajat astuvat kuvioihin

Tässä pelissä ei ole varsinaista tarinatilaa ollenkaan, vaan pelaaja heitetään välittömästi niin kutsuttuun Loppupeliin, jossa hän nousee oitis 50 tasoiseksi ja saa sen mukaista tavaraa käyttöönsä. Tästä olisi sitten tarkoitus aloittaa loputon farmaaminen paremman tavaran toivossa. Siltä se ainakin vaikuttaa lähemmäs heti. Alkuosuuden jälkeen pelaaja saa aika vapaat kädet toimilleen ja itselläni ensimmäinen päämäärä oli hankkia se hienoin haarnista Hinderclaw. Tämä tapahtui varsin nopeasti jonka jälkeen sitten peliä saattoi pelata vähän enemmän ja katsoa että mitä tarjottavaa sillä ihan oikeasti on kun tarinatilaa ei ole. Sanottakoon että samalla tavalla miten Destiny toimii looter shooterina, toimii Godfall looter slasherina, tavaraa tulee niin tuhoton määrä että se on enemmänkin turhauttavaa. Sen sijaan että pelaaja saisi pari oikeasti hyvää tavaraa pomovihollisista, tulee tavaraluetteloon enemmänkin kattava määrä roinaa josta voi löytyä yksi oikeasti hyvä varuste. Varsinkin aloituksen jälkeen, jolloin pelaaja saa ison kasan loppupeliin sopivaa todella korkean tason tavaraa, ovat siitä eteenpäin tulevat palkinnot lähinnä kiiltävää keräiltävää ilman oikeaa sisältöä tai edes isompaa hyötyä, niistä tehdään sitten vain raaka-aineita parempien tavaroiden kehittämiseen.

Se mikä tässä pelissä oikeasti toimii on se yleinen tunnelma ja tyyli. Pelimaailma on omalla mytologiallaan todella tyylikkään näköinen ja eri haarniskat ovat oikeasti erittäin upeita. Erilaiset eläinhahmot ja vastaavat tuovat tyylikkyyteen paljon lisää ja pelihahmo näyttää oikeasti todella hyvältä. Potentiaalia on ja peli näyttää muutenkin erittäin hyvältä, mutta jatkuvasti tuntuu että oikeastaan missään ei ole menty tarpeeksi pitkälle, vaan sen sijaan peliin on ahdettu runsaasti suhteellisen turhaa roinaa tai muuten vain valtava määrä erilaisia kykyjä sun muita jotka tuntuvat todella suurelta määrältä sisäistää. Asiaa ei myöskään edesauta se, että pelaaminen ei oikein minkään asian kautta kehity eikä hahmo tunnu oikeasti omanlaiseltaan. Ehkä niin tapahtuu myöhemmin, mutta lähinnä eri aseet tuovat toimintaan hieman omanlaistaan tunnetta, muutoin kaikki on sitä samaa toistoa uudestaan ja uudesta.

Vaikea sanoa että miten paljon pelistä olisi saanut irti, jos olisi päässyt pelaamaan sitä alkuperäistä, jossa oli mukana ihan tarinakin viemässä pakettia eteenpäin. Hyvä tarina voi pelastaa keskinkertaisenkin pelin, tai ainakin kannustaa jatkamaan peliä hieman pidempään. Kun kyseessä on tälläinen peli jossa siirrytään suoraan siihen grindaamiseen sun muuhun, niin paketti voi tuntua aika luontaantyöntävältä ja sitten se voi oitis viedä mukanaan. Itse en oikeastaan tempautunut tämän pelin mukaan, vaan kokonaisuutena se tuntui merkittävästi enemmän sellaiselta farmauspeliltä jollaisia voisi ehkä pelata pätkän silloin tai tällöin muiden pelien lomassa, mutta kun pelattavuus ei oikeastaan millään tavalla todella erotu joukosta edukseen, niin ei tämän pariin varmaankaan tule isommin palattua.

 

Kiiltävää pintaa ja kiiltävää tavaraa

Toistoon perustuvasta pelistä voi saada myös paljon irti. Remnant: From the Ashes oli omalla kohdalla juurikin sellainen peli joka toisti itseään monella tavalla hyvin nopeasti, mutta se oli kuitenkin sen tasoinen kokonaisuus että siitä sai todella paljon irti koska peli kehittyi juurikin oikeilla tavoilla ja piti mielenkiintoa yllä. Tämä peli muistuttaa paljon enemmän Destinyä, jossa itse pelasin kyllä sen tarinakampanjan, mutta muutoin peli oli sitten sillä selvä. Ongelmallista onkin että Godfall on merkittävästi enemmän Destinyn kaltainen tapaus. Varsinkin pomovihollisista saa suuret määrät kiiltävää tavaraa, mutta muutoin se pitkälti jääkin siihen. Pelattavaa kyllä riittää jos jaksaa avata kaiken mahdollisen mutta kyllä tästä pelistä tulee enemmän juurikin sellainen fiilis että kaikki laatusisältöä on maksuseinän takana ja Godfallin idea on laajentua Destinyn tapaan erilaisilla lisäosilla jotka sitten tuovat lisää sisältöä. Mutta kun tarinaa Challenger edition ei ole tarjonnut, niin tuskin tulee edes harkittua mitään lisäreitä vaan aika tämän pelin parissa on pitkälti tässä.

Challenger Edition tuntuu oudolta lisältä PS Plussaan, ainakin näin yksinpelimielessä. Tässä pelissä lienee jonkinlainen moninpelikin, mutta itse en ole sitä edes kokeillut. Voi olla että tästä saisi paljon enemmän irti jos peliä tahkoaisi muiden pelaajien kanssa, mutta tälläisenään kokonaisuus jää aika lappeaksi. Sanotaan että kyllähän tätä nyt kokeili, mutta ainakin tämä Challenger versio Godfallista, ei isommin nappaa. Kyllä tästä pelistä näkee että se on tehty laadukkaasti sillä graafinen ulkoasu on erittäin upea, yksityiskohtia riittää ja looter pelien peruspalikat ovat paikoillaan. Tuntuu että tässä kohtaa tehtiin nyt väärä siirto.

Sanottakoon vielä että moninpelien puoleen kallistuvat pelaajat voivat hyvinkin saada tästä vähän enemmän irti, varsinkin jos tarkoituksena on vain kehittää pelihahmoa tehokkaammaksi ja tehokkaammaksi ja hamstrata enemmän ja enemmän tavaraa parempien varusteiden toivossa, niin siinä tapauksessa tästä pelistä voisi saada merkittävästi enemmän irti ja tässä tapauksessa peli voisi hyvinkin olla kokeilemisen arvoinen. Yksinpeleihin keskittyvien voi olla parempi katsella muualle, paitsi jos saa mahdollisuuden kokeilla ilmaiseksi ja sitä kautta ottaa selvää että onko peli sellainen johon voisi itse todella uppoutua. Omalla kohdalla tämä ei nyt vakuuttanut.


Yhteenveto

Godfall on pääasiassa kiiltävää pintaa ilman isompaa varsinaista sisältöä mikä ei tee pelille isompia palveluksia. Paketti on juurikin sitä luokkaa että se näyttää hienolta katsella eikä pelattavuus ole mitenkään huono, turhan itseääntoistava, mutta toimiva. Kun pelistä sitten alkaa etsiä oikea sisältöä tai jotakin sellaista joka pitäisi mielenkiintoa koholla, voi sitä olla hyvin hankala löytää, koska grindaaminen tuntuu todellakin olevan se päivän sana kaikessa turhauttavuudessaan. Pelin parissa viihtyy jonkin aikaa, mutta pidempiaikaiseksi viihteeksi siitä ei ole, kuten ei ollut esikuvalta tuntuvasta Destinystäkään.

 

+ Erittäin tyylikäs 

+ Perushyvää miekkatoimintaa

+ Asetelma

 

- Määrä laadun sijaan

- Ei tarinatilaa

- Hyvin itseään toistava

 

Arvosana: 5,9

 

Paremmalla puolella



Ion%20Fury.jpg?1639226342

Doom cyberpunk ottella

 

Ioniraivo

 

 

 

Ion Fury

Doom, mutta cyberpunk tyylitellyssä maailmassa ja muutamilla omanlaisillaan aseilla. Tällä tavalla itse kuvailisin Ion Furyn nopeasti sillä se on yksi näitä pelejä joka tuo oitis mieleen Doomin. Sanotaan että peli ei myöskään isommin edes yritä tehdä retroa peliä parempaa koska ne asiat mitkä näissä peleissä usein ärsyttävät ova tässäkin pelissä läsnä, mutta samalla aikaa mukaan on saatu juurikin ne asiat jotka tekevät näistä peleistä todella hyviä. Ion Fury ei ehkä ole paras kaltaisistaan, mutta se pitää pintansa.

 

Asenteella ja suurella määrällä ammuksia

 

Pelin päähahmo on niin toimintasankarimaisesti tehty ja nimetty kuin 70-80 lukujen toimintaleffoista vaikutteita ottavien pelien päähenkilöt yleensä ovat. Shelly "Bombshell" Harrison on räjähde-expertti ja pomminpurkaja cyberpunk vivahteisessa dystoniakaupungissa. Kun transhumanistinen kulttijohtaja vapauttaa armeijan koneihmisiä kaupungin kaduille kylvämään tuhoa, tarttuu Bombshell aseisiin, joita riittää. Toiminta alkaa pistoolilla, joka toisin kuin Doomin pistooli on yllättävän hyvä ase todella pitkään, erikoisominaisuutensa ansiosta jolla pystyy lukkiutumaan viholliseen ja länkkärityyliin tekemään tästä selvää. Ammuksia tässä aseessa on kuitenkin rajallisesti, mistä syystä alati kasvava arsenaali tulee tarpeeseen. Valikoimiin kuuluu tottakai se haulikko sekä sarjatuliaseita joissa saattaa olla jopa yllättävää potkua. Myös keilapallon lailla toimivat pommitkin kuuluvat valikoimaan. Ion Furyn yleinen ote toimintaan on juurikin sellaista mitä Doomin ihaillijalta voi odottaakin, mutta joko toiminta voisi olla kunnolla modernimmalla otteella tehtyä, tai sitten vielä entistä retrompaa, sillä tietty epätarkkuus ja liukkas pelattavuudessa todella häiritsee ja vie oitis tietyn terän räiskinnästä.

Ion Furyn asevalikoima tuntuu myös loppuviimeksi aika rajalliselta, mikä voi tosin olla tarkoituksellista sillä aseisiin tottuu varsin nopeasti mikä tavallaan auttaa pelattavuutta, mutta senkin jälkeen toivoisi että toiminnan yleistä otetta olisi tehty jämptimmäksi. Ohjattavuus tuntuu monesti turhakin liukkaalta sekä liikkuessa että tähdätessä. Tähdätessä ongelma korostuu lähinnä siinä että vihollisiin voi olla turhankin hankalaa osua kun Doomissa monesti riitti että tähtäsi vähän sinne päin. Tässä pelissä jopa haulikolla pitää olla aika tarkka, että oikeasti osuu viholliseen eikä ammu vierestä ohi. Tämä liukkaus on ehdottomasti pelin suurimpia heikkouksia sillä räiskinnässä siihen voi olla haastavaa kunnolla tottua koska se ei ole tarpeeksi retroa, vaan enemmänkin sitä että retropeli on käännetty kehittyneemmille koneille jolloin ohjattavuus ei ole se paras. Tämä tuntuu myös silloin kun pelissä tulee vastaan tasohyppelyä pätkiä joissa yksi virhe on oitis kuolema, tämä peli ei ole tehty tälläiseen, sillä liukas liikkuminen sopii vihollisten väistelyyn, nopeaan hyökkäämiseen sun muuhun, mutta ei tarkkuuteen.

 

Väärällä tavalla retroa otetta

 

Ammuttavaa pelissä riittää ja tiettyjen tavoitteiden jälkeen sitä saa yleensä myös lisää. Pelissä on Doomista otettu avainkorttisysteemi, joka itseäni ärsyttää näissä pelissä aivan suunnattomasti. Monesti suurin osa ajasta menee siihen, kun kentästä yrittää löytää sen yhden ratkasievan oven tai oviaukon josta pääsee yhteen taktiseen paikkaan josta löytää joko reitin eteenpäin tai avainkortin jolla pääsee aiemmasta ovesta eteenpäin. Tämä harhailu alkaa nyppiä todella nopeasti sillä vaikka alueet eivät ole isoja, niin silti sitä harhailua voi tulla vastaan koska ajoittain ei ole täysin selkeää että mikä on oikea reitti ja joskus reitit voivat olla juuri sen verran sivussa tai osana ympäristöä että niitä ei meinaa erottaa. Näitä pelejä ikänsä pelanneet kyllä huomaavat tälläiset asiat mutta ne jotka pelaava tälläisiä pelejä paljon satunnaisemmin, voivat olla paikoitellen todella hukassa kun ei ole selvää että mikä reitti on eteenpäin. Tällöin yleensä se missä vihollisia vielä on, tuntuu olevan ainoa merkki siitä mistä kannattaisi etsiä.

Ion Fury ei ole huono peli, mutta se on erittäin hyvä esimerkki modernista pelistä joka yrittää olla retrotyylinen, väärällä tavalla. Sen sijaan että parantelisi niitä asioita jotka eivät ole kivoja näissä peleissä, se ottaa nekin mukaan kokonaisuuteen. Vaikka räiskintä olisi kuinka kivaa, niin jos peli alkaa puuduttaa aivan vääristä syistä, niin kyllä se nopeasti jää syrjään. Ion Fury taas ei tee mitään niin hyvin että sen virheitä antaisi anteeksi. Siis kokonaisuutena se ei ole huono peli, mutta se voisi olla paljon parempi, jos sen kanssa olisi älytty tehdä edes hieman parannuksia ja karsia niitä rasittavia asioita kokonaan pois pelistä.


Yhteenveto

Tälläisiä Doom tyylisiä pelejä on tullut vastaan yksi jos toinenkin ja vaikka Ion Storm on monella tavalla hyvin samanlainen kuin monet muutkin, on siinä muutamia ihan hyvä omakin idea, mutta mukana ovat myös lähemmäs kaikki ne huonoimmatkin asiat joita näissä peleissä yleensä tuppaa olemaan. Toiminta on joka tapauksessa todella hyvin tehtyä sillä retrolla fiiliksellä ja jos kaipaa jotakin sellaista, mitä se alkuperäinen Doom oli, niin tämä tarjoaa rapsutusta siihen kutinaan.

 

+ Cyberpunk tunnelma

+ Räiskintä

+ Graafinen ulkoasu

 

- Paikoin epämääräinen

- Pelattavuuden turha liukkaus/epätarkkuus

- Tasohyppely

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



The%20Last%20Guardian.jpg?1636070555

Ico 3 on trilogian välimalliosa

 

Viimeinen Suojelija

 

 

 

Last Guardian

Samoilta tekijöiltä kuin Ico ja Shadow of the Colossus, eli kaksi yliarvostettua, ei kovin hyvää peliä ja silti päätin antaa tälle pelille mahdollisuuden. No tämän trilogian kolmas peli ei suoraan liity kumpaankaan peliin ainakaan ilmiselvästi. Sen graafinen ulkoasu ja yleinen ote tuovat kuitenkin mieleen nämä pari aiempaa peliä ja tapa jolla etenee ja rakentuu, myös tuo mieleen nämä kaksi. Last Guardian ei ole hyvä peli, mutta vaikeaa on sanoa, että mihin kohtaa tätä trilogiaa sen aseittaisi.

 

Ystäväni mahtava Trico

Pelin tarina ei ole se kaikista ilmiselvin, kuten ei myöskään pelattavuus. Todella iso osa kokonaisuutta on arvuuttelua, päättelyä ja harhailua kunnes sitten lopulta sattuu löytämään yhden kolon josta ryömiä, yhden räppänen josta kiivetä tai kun pelihahmo, joka aikuisena kertoo tarinaa joka hänelle tapahtui hänen olleessaan lapsi, ilmaisee miten kaikki saattoi mennä. Tarinassa seurataan siis nuorta poikaa ja valtavaa mutanttia, Tricoa. Tricolla on koiramainen pää, pienet sarven nysät, sulalliset siivet ja petolinnun jalat, sekä häntä joka ampuu salamoita. Pointti pelissä ei ole selvittää mikä Trico on tai mistä se on tullut. Kaikki alkaa ilman isompia selityksiä kun pelaaja on jumissa samassa tilassa kahlitun ja haavoittuneen eläimen kanssa. Peli ei isommin opeta mitään, vaan kaikki etenee sitä mukaa kun pelaa yrittää eri ratkaisuja tai tappaa tarpeeksi aikaa.

Tälläinen pelattavuus on erittäin tylsää ja turhauttavaa, siihen menee maku erittäin nopeasti eikä peli oikeastaan missään kohtaa merkittävästi parane, vaikka vähän toiminnallisempiakin pätkiä on luvassa ja kanssakäyminen tekoälyn ohjaaman eläimen kanssa on pelin suurimpia omia juttuja. Trico tekee itse haluaa, mutta pelaaja voi kutsua sitä omaan sijaintiinsa, kiipeillä sen päällä ja houkutella/ohjeistaa sitä tekemään milloin mitäkin. Muutama hyvä idea ei pitkälle kanna kun toteutus on näin heikkolaatuinen. Peli nojaa välillä pulmanratkontaan ja välillä kiipeilyyn, mutta ohjattavuus ei missään kohtaa ole erityisen huono ja tekee pelistä melko hitaasti laahaavan. Tarina ei sekään isommin houkuta vaan sopii erittäin hyvin näin tylsän pelin puuduttavan tylsään jaksotukseen.

Moni voisi sanoa että peli on graafisesti hienon näköinen ja siksi sitä on ilo katsella. No jotkut sanoivat sitä myös Icosta ja Shadow of the Colossuksestakin. No Ico nyt oli ihan ok kun taas SotC oli aika hieno graafisesti. Ulkoasu ei kuitenkaan paljoa paina kun se pelaaminen itsessään on kaukana mielekkäästä. Tämän kokonaisuuden kanssa grafiikka ei isommin edes nappaa. Tyylillisesti se tuo oitis mieleen sekä Icon että sen jatko-osan. Vaikka kaikki kolme peliä ovatkin itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä on hyvin selviä viittauksia toisiinsa ja itse käytän niistä sitten termiä trilogia. Muutamat asiat ne joka tapauksessa jakavat, mutta mitkään niistä eivät ole erityisen positiivisia. Last Guardian on jopa niin tylsä ja mitäänsanomaton kokonaisuus että siitä ei juuri keksi mitään erityisen kattavaa kerrottavaa joka ei olisi vain samoja asioiden toistoa kyllästymiseen asti. Esimerkiksi Dark Cloudin kanssa pelistä keksi todella paljon sanottavaa, joskin lähemmäs yksinomaan negatiivista sellaista.

 

Huonon trilogian keskitasoisin

Last Guardian on peli joka yrittää paljon, pääasiassa Tricon kanssa, mutta tämä idea ei johda järin hyvään peliin. Peli ei juuri pidä pelaajaa kädestä kiinni, vaan lähinnä työntää ajoittain eteenpäin, tilanteeseen josta pelaajan sitten olisi tarkoitus etsiä uusi suunta mikä voisi taas eteenpäin. Edes pelin rytmitys ei ole erityisen hyvä, koska kaikki etenee niin hitaasti ja valtaosan ajasta pelaaja käyttää joka harhaillessaan ja etsiessään seuraavaa koloa joka veisi eteenpäin, tai odotelleessaan Tricoa. Hyvin usein nämä kaksi asiaa ovat todella lähellä toisiaan, koska monesti ensin pitäisi keksiä että mikä on tie eteenpäin ja sen jälkeen pitäisi sitten saada Trico seuraamaan tai mahdollisesti auttamaan pelaajaa eteenpäin jollakin tavalla.

Pelimaailmassa on omanlaistaan tyyliä, mutta se ei ole mitään niin ihmeellistä, että se parantaisi peliä millään tavalla. Samanlaisia pelimaailmoja on vaikka kuinka paljon eivätkä pelin synkät rauniot, astetta kehittyneemmät paikat tai ulkotilat erityisemmin vakuuta. Hyvin samankaltainen tilanne kuin Icon kanssa. Last Guardian on ehdottomasti sellainen peli josta on hyvin hankalaa keksiä mitään erityisen hyvää sanottavaa. Vaikka pulmapeleissä on hyvin tehtynä puolensa, kuten myös pelelillä jotka panostavat pääasiassa ympäristöjen tutkimiseen ja kiipeilyyn, niin tämä ei ole niitä pelejä. Last Guardian on haastava arvioida sillä vaikka sen todella haluaisi lytätä kunnolla maahaan, koska siinä on niin vähän hyviä puolia, niin samalla miettii, että onko se oikeasti niin huono, että se kuuluu huonoinpien pelien joukkoon. No, se todellakin kuuluu huonoimpiin peleihin, mitä on koskaan tullut vastaan.


Yhteenveto

Last Guardian ei ole paperilla menetetty tapaus, se on se toteutus joka ei ole järin kiinnostava, vastaanottava tai edes kovin hyvin toteutettu. Pelissä on panostettu ensisijaisesti sen näyttävyyteen ja yhden asian ympärille rakennettuun pulmapainotteiseen hyppymiseen ja kiipeilyyn. Trico on veikeä otus, mutta pelaaminen on rasittavaa, tylsää ja monesti pelkkää harhailua, joten siihen kyllästyy todella nopeasti eikä pelissä ole oikeastaan mitään sellaista tarjottavaa, että sitä kiinnostaisi todella jatkaa pidemmälle. Yksi näitä mukataiteellisia kokonaisuuksia jonka pelattavuus on kaukana mielekkäästä.

 

+ Trico

 

- Pelattavuus

- Tylsyys

- Harhailu ja rytmitys

 

Arvosana: 2,0

 

Surkea



Stardew%20Valley.jpg?1639226347

Piippolan vaarilla oli talo

 

Tähtikosteus Laakso

 

 

 

Stardew Valley

Tämä on juurikin sellainen peli josta kuulee pääasiassa vain hyviä asioita. Omalla kohdalla nousee oitis esiin se, että tämä on vähän sitä genreä josta itse en saa samalla tavalla irti kuin monet muut. Tämä on niitä pelejä joka vaatii paljon aikaa, hidastaa pelaamista turhankin paljon ja tarjoaa niin suuren määrän sisältöä ja lisätekemistä, että tähän peliin saattaa pahimmillaan uppoutua aivan täysin ilman että tekee siinä oikeasti mitään ihmeellisempää. Tässä suhteessa harva peli onnistuu paremmin kuin Stardew Valley, mutta niin monet asiat olisi voitu tehdä paremminkin, tai ainakin vauhdikkaammin ja vapaammin.

 

Pieni talo laaksossa

 

Peli alkaa kun pelaaja luo itselleen pelihahmon, ja luomisprosessi ei ole sieltä parhaasta päästä sillä sen verran pikselimössöltä kaikki näyttää eikä sitä juuri voi tarkentaa, vaikka kuinka haluaisi. No joka tapauksessa pelaaja perii maatalon Stardew Valleystä. Tämä rauhaisa yhteisö on omavarainen, kaukana kaikesta ja täynnä aktiviteetteja, paikallisia sinkkuja ja askareita. Askareet ovatkin ne ensimmäiset asiat jotka tulevat jopa pelihahmolle täytenä järkytyksenä. Farmi jonka pelaaja perii on aivan ruokottomassa kunnossa, täynnä kiviä, oksia, ruohikkoa, puita, pensaita ja lohkareita. Pelaaja saa oitis käyttöönsä asianmukaiset työkalut. Kivien rikkominen onnistuu hakulla ja puiden kirveellä. Kirves toimii myös ruohon niittämiseen, mutta viikate on huomattavasti nopeampi vaihtoehto. Pelkästään näiden raivaaminen vaatii paljon työtä sillä peli rajoittaa pelaajan jaksamista todella naurettavalla tavalla. Peli hahmo väsyy todella nopeasti, mikä pakottaa pitämään taukoa jo ihan pari pelinsisäisen tunnin jälkeen ja monesti nukkuminen on se paras tapa päästä jatkamaan askareita, mutta se maksaa loppupäivän. Kunnes pelaaja keksii että miten tehdä ruokaa, joka palauttaa energiaa, mutta tämä on vasta yksi esimerkki asioista jotka pitää opetella ja tyyliin keksiä itse.

Töitten ohella aikaa voi viettää kaupungissa jossa voi tutustua uusiin ihmisiin joilla kaikilla on omat aikataulunsa ja rytminsä. Tietyt ihmiset pitävät eri asioista kuin toiset ja ovat aktiisivia eri aikoihin kuin toiset. Tämä tuo valtavasti syvyyttä peliin ja kun mukaan heitetään sivuaktiviteetteja niin Stardew Valley tuntuu erittäin äkkiä niin täyteläiseltä että sen kanssa ei meinaa keksiä että mitä pitäisi edes tehdä. Iso ongelma on siinä että peli alkaa niin ruokottoman hitaasti että sen kanssa on helposti todella hukassa. Pelin kanssa voi olla todella haastavaa tietää että mitä ihan oikeasti pitäisi tehdä jos haluaa saavuttaa tiettyjä asioita koska peli on sitä sorttia että siihen pitää uppoutua todella paljon, tai sitten tutustua internetin ihmeelliseen maailmaan jos haluaa nopeuttaa kaikkea.

Stardew Valley on juurikin sellainen peli että se ei hukuta pelaajaa isoon määrään tutoriaaleja, mutta juuri se johtaa siihen, että tämän pelin kanssa internet voi olla aika kovassa käytössä, jotta nopeasti oppii miten peli ihan oikeasti toimii ja mikä on se paras ja nopein tapa saada peli niin sanotusti, "oikeasti alkamaan". Tämä on sellainen peli joka vaatii tiettyä fiilistä jotta siitä pystyy nauttimaan, eikä siihen turhaudu välittömästi, kun peli ei kerro sitä oikeaa tapaa pelata. Tai sanotaanko, sitä tehokkainta tapaa pelata. Jokaisella on oma taktiikka ja tapa mikä korostaa sitä, että tästä pelistä voi saada todella paljon irti, vaikka ei yleensä pelaisikaan videopelejä.

 

Liiankin hidas ja rajoittava tapaus

 

Pelin aloitus saisi olla paljon nopeampi, jotta peliin pääsisi paremmin sisään. Se että heti alussa on valtava määrä raivattavaa ja siivottavaa aika kovilla rajoituksilla vie oitis osan pelin viehättävyydestä pois ja tekee siitä todella luotaantyöntävän. Eri työkalujen vaihtelu hidastaa töitten tekemistä, rajallinen kantokyky rajoittaa töitä, energian nopea kuluminen rajoittaa kaikkea ja vaikka näihin kaikkiin on todella yksinkertaiset vastatoimet, ei peli kerro niitä, vaikka nämä ovat juurikin sellaisia asioita jotka pelaajalle pitäisi kertoa oitis. Rakenna nopeasti tavara-arkku jonne kasata tarvikkeet joita et välittömästi tarvitse koska muuten joudut heittämään hyödykkeitä pois. Hamstraa ruokaa jotta voit rehkiä kunnolla ja myy tavaraa alusta alkaen jotta saat rahaa alusta alkaen. Sitten kun olet tehnyt kaiken tämän, niin voi alkaa tarkastella vapaa-ajan aktiviteetteja ja tutustua ihmisiin, kuten Abigailiin, Robiniin, Lewisiin, Clintiin tai Pennyyn.

Siinä missä vaikka Persona 5 on luotaantyöntävä kymmenillä tunneilla tutoriaaleja päälle tunkevaa opeteltavaa, on Stardew Valley liiankin selvä kolikon kääntöpuoli jossa asioita pitää liiankin kanssa opetella itse ja selvittää itse. Kumpaakin peliä yhdistää tosin myös se, että niissä on paljon sisältöä, joskin se tarkoittaa myös turhauttavaa määrää luettavaa. Tämän pelin kanssa sen ääninäyttelyn puutteen ymmärtää oikein hyvin ja se tekstin määrä pysyy monesti aika hyvin kurissa.

Suurimmat pisteet Stardew Valley ottaa kuitenkin siitä ulkoasusta. Todella värikäs graafinen ulkoasu on todella hieno ja erilaisiin hahmoihin on saatu todella runsaasti hieno tyyliä tekniset rajoitukset huomioiden. Stardew Valley on sellainen peli josta itse haluaisin pitää enemmän, mutta se on sitä tasoa että siinä tulee aluksi liian paljon opeteltavaa ja tehtävää jotta siihen pääsisi kunnolla sisällä ja siitä pystyisi kunnolla nauttimaan. Tässä on ehdottomasti puolensa, mutta aloitus on todella heikko ja onnistuu painostamaan aivan väärillä tavoilla.


Yhteenveto

Stardew Valley on juurikin sellainen peli joka vaatii paljon aikaa, kärsivällisyyttä ja vielä lisää aikaa. Värikäs ulkoasu on todella hieno ja peli on todella syvällinen kunhan siihen pääsee oikeasti sisään. Se on kuitenkin myös todella hitaasti etenevä ja erittäin helposti todella pitkäveteinen. Pelissä on tietyssä rentoa otetta ja veikeää charmia, mutta se vaatii myös tietynlaista fiilistä pelata. Iso osa on askareiden tekemistä, mutta myös sosiaalisen elämän ylläpitoa aika vähällä määrällä toimintaa ja rajoitteilla jotka hidastavat kokonaisuutta entisestään, tehden siitä turhankin luotaantyöntävän tapauksen. Tämä on sellainen genre joka ei isommin itsellä nappaa, mutta siinä on tiettyä toimivaa ideaa, jota olisi kuitenkin kiva nopeuttaa.

 

+ Värimaailma ja graafinen tyyli

+ Sisällön määrä ja syvyys

+ Runsaasti pelattavaa ja vaihtoehtoja

 

- Hidas

- Vaatii paljon opettelua, aikaa ja kärsivällisyyttä

- Helposti todella pitkäveteinen

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Aladdin%20%26%20Lion%20King.jpg?16301188

Disneyn klassikkoelokuvia pelimuodossa

 

Aladdin ja Leijona Kuningas

 

 

 

Aladdin and The Lion King

Disneyn elokuvista on tehty peli jos toinenkin ja tasollisesti vaihtelua on tietysti vaikka kuinka, etenkin kun vertailee eri aikakausien tuotoksia. Itselleni nämä pelit ovat tuttuja, mutta aikoinaan tähän pakettiin kuului myös Jungle Book, joka nyt loistaa poissaolollaan. Tämä on sääli, koska Viidakkokirjasta tehty peli, oli kolmikosta ylivoimaisesti se paras pitkälti jokaisella tavalla. Muihin Disney peleihin verrattuna Aladdin on aika keskiverto peli ja Lion King olisi keskivertoa parempi, mutta on niin naurettavan vaikea, että se vie pisteitä. Tosin, tässä pelissä on mahdollisuutena tallentaa missä kohtaa tahansa, mikä mahdollistaa myös huijaamisen rajoja rikkovan taktiikan, mutta tietyissä tilanteissa, se tuntuu vain reilulta modernisoinnilta näin retrovaikeissa peleissä.

 

Keskivertoa pelidisneyä

Mitä tulee Aladdiniin niin peli on sieltä suhteellisen keskiverrosta päästä. Perushyvää tasohyppelyä ilman mitään oikeasti rikkinäistä. Tietysti jotkut kohdat ovat aika turhauttavan haastavia ja toiset suoraan epäreiluja, mutta kaikenkaikkiaan Aladdin suhteellisen hyvin tehty tasohyppely pienoisella määrällä taistelua. Aladdin heittelee omenoita ja lyö sapelilla. Vihollisia on muutamia erilaisia ja keräiltävää tavaraakin riittää. Kenttien välillä on bonuspelejä joiden kautta voi saada lisää hyödykkeitä.

Kentät koostuvat pääasiassa tasohyppelystä ja hasardien välttelystä. Aladdin ei kestä turhan montaa osumaa, mutta ei myöskään ihan kahteen tai kolmeen osumaan kuole. Tässä suhteessa peli on varsin hyvin tasapainoitettu ja kuolemia harvemmin tulee siitä, että viholliset niistäisivät pelihahmon. Paljon enemmän kuolemia tulee kenttähasardeista ja vielä enemmän putoamisesta kuolemaan. Varsinkin muutama kenttä on raivostuttavan vaikeita, tuskin kukaan peliä pelannut on unohtanut murhaavan vaikeaa laavakenttää lentävällä matolla.

Pääasiassa peli on ihan ok, ei mitenkään erityinen tapaus Disney pelien joukossa. Aikakaudelle tyypillisesti siinä on useita aika halpamaisia kohtia ja tarpeeksi monta munausta johtaa pelin aloittamiseen kokonaan alusta, mikä on hyvin turhauttavaa sillä vähän ennen loppuhuipennusta luvassa on todella halpamaista settiä.

 

Vaikeaa pelidisneyä

Toisin kuin Aladdin, Leijonakuningas on monella tavalla keskivertoa parempi Disneypeli, samalla tavalla kuin elokuva on keskivertoa parempi. Loppuhuipennus on todella hyvä, vähän ehkä turhankin pitkälle venytetty ja pelin jakaantuu kahdenlaiseen pelaamiseen alkupuolen tasohyppelyyn ja loppupuolen mäiskintään. Se mikä kuitenkin merkittävästi heikentää tämän pelin tasoa johtuu siitä, että lastenpeliksi se on hyvin vaikea. Heti toinen kenttä ottaa luulot pois eikä pelaaminen merkittävästi helpotu myöhemminkään, vaikka pelattavuus kehittyykin.

Lion King seuraa elokuvan tarinaa oikein hyvin, joskin aika vähillä selityksillä joten elokuvan olisi syytä olla tuttu, kuten Aladdininkin tapauksessa. Tuttuja kohtauksia on tehty uudestaan, mutta koska ne ovat niin turhauttavan haastavia, ei niistä juurika tule nautittua. Tätä peliä ja Aladdinia yhdistääkin se, että tallennusmahdollisuutta tulee helposti väärinkäytettyä, mikä tuntuu aika reilulta työkalulta. Leijonakuningas nimittäin vaatii paljon Aladdinia tarkempaa tasohyppelyä ja toimintaa mikä johtaa siihen että kuolema korjaa erittäin helposti. Simba nimittäin kestää todella säälittävästi vahinkoa, myös aikuisena, jolloin hänen pitäisi olla ravintoketjun huippua.

Minipelit ovat kivoja virikkeitä ja lisäelämät ja continuet tulevat todellakin tarpeesee, jälleen kuten Aladdininkin kanssa. Leijonakuningas on näistä kahdesta pelistä josta itselläni on parempia muistoja, mutta nyt uudelleen peliä pelanneena on helppoa huomata että pelin muistaa parempana mitä se oikeasti onkaan, sillä NES-SNES vaikea peliä kuvaa Leijonakuningasta erittäin hyvin.


Yhteenveto

Aladdin & Lion King combo on tuttu lapsuudesta ja siksi herää kysymys että missä on Jungle Book, joka oli kolmesta pelistä helposti se paras. Näistä kahdesta pelistä saa joka tapauksessa erittäin hyvän käsityksen siitä miten vaikeita nämä "lastenpelit" joskus olivat. Aladdin on kaksikosta huomattavasti helpompi kun taas Lion King on hyvin vaikea. Retroiluun nämä sopivat hyvin ja tallennusmahdollisuus parhaimmillaan poistaa haasteen kokonaan, mutta hc menoa tämä joka tapauksessa on. Ei tämä mitään Disney Aniversary tasoa millään ole, koska kahdesta pelistä huolimatta paketti tuntuu vajaalta.

 

+ Retromenoa

+ Kaksi peliä

+ Tallennusmahdollisuus

 

- Haastetaso on hyvin korkea

- Pelattavuuden monet heikkoudet

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Turrican%20Flashback.jpg?1631535507

Turricanit samassa paketissa

 

Turrican Välähdyksiä

 

 

 

Turrican Flashback

Useammasta Turrican pelistä koostuva paketti tarjoaa varsin paljon pelattavaa sillä retrolla vaikeustasolla, joka voi olla hyvin luotaantyöntävää. Kyseessä ei ole sellainen perinteinen modernisointi vaan enemmänkin suora kokoelma Turrican pelejä. Hyvä tapa joko palata menneisyyteen jossa itse pelasi pelejä, tai hyvä keino tutustuta peleihin, joita ei koskaan pelannut.

 

Retrotyyliä retrovaikeudella ja aikakauden heikkouksilla

Heti voin sanoa että mitenkään erityisen paljoa sanottavaa en näistä keksi, sillä erityisemmin eivät napanneet. Tietysti muutamia kehitysaskelia peleissä tapahtuu suuntaan ja toiseen, mutta se yleinen ote ei oikeastaan katoa minnekään, eikä varsinaisesti edes kehity minnekään. Peleistä jokainen on hyvin haastava ja se retro-ote tarkoittaa sitä että pelataan retrosäännöillä. Pelihahmo kuolee aika helposti, tavaraa on ruudussa kerrallaan todella paljon ja ammuttavaa tulee joka suunnasta kimppuun. Tosin pelihahmolla riittää myös aseita, joten voimattomaksi oloaan ei tunne. Pelissä pärjää parhaiten aika ankaralla opettelulla, mutta viihyttävyys kärsii siinä erittäin äkkiä.

Pääpointti on tietysti siinä hurjassa toiminnassa jossa ammuttavaa riittää ja pelihahmolla on aseita vaikka muille jakaa. Opeteltavaa pelissä on myös aika turhauttavasti kun tuntuu että on haastavaa oikeasti painaa mieleen että mikä nappi nyt käytti mitäkin asetta. Tämä taas johtaa siihen että toiminnassa iso on vahinkolaukauksia ja tahattomia vetoja. Tietysti sitten kun peliä on vähän aikaa pelannut, niin siihen alkaa päästä enemmän ja enemmän ja enemmän sisälle, mutta kyllä niitä tahattomia vetoja tapahtuu siitäkin huolimatta.

Pelin ohjattavuus on kohtuullisen hyvä, mutta se voisi olla parempikin. Sanotaan että se ongelmallinen lähinnä silloin kun luvassa on paljon asioita joita pitäisi tehdä yhtä aikaa tai todella nopeasti. Tämän aikakauden pelit ovat aika kulmikkaita, mikä näkyy ja tuntuu miltein kaikessa mitä vastaan tulee. Se helposti heikoin osa kokonaisuutta on kuitenkin siinä, miten ruutu seuraa pelihahmoa. Skrollaus kun tuntuu etenevän niin hitaasti ja heikkotahtisesti, että viholliset pääsevät aina yllättämään. Miksi pelihahmon takana on enemmän tilaa kuin edessä, kun edestä tuleva roska pitäisi oikeasti nähdä hyvissä ajoin.

Turrican Flashback on aikakauden peleihinsä verrattuna kelvollinen, mutta kun kyseessä on tälläinen flashback, niin omasta mielestäni tuntuu, että sitä olisi pitänyt jotenkin modernisoda, mutta samalla aikaa ymmärrän että miksi niin ei ole tehty ja jos haluaa suht autenttisen kokemuksen, niin siinä mielessä tämä kaikki toimii oikein hyvin. Itse en kuitenkaan saanut erityisen paljoa irti tästä kokonaisuudesta, sillä vaikka kaikkia pelejä tulikin pelattua, niin aikalailla samaa massaa ne ovat kaikki tyynni.



Yhteenveto

Turrican Flashback kokoelma on hyvä paketti retropelien ystäville. Niiden vauhdikas toiminta suurella määrällä aseita vaatii opettelua ja pelit eivät ole sieltä helpoimmasta päästä. Niiden kanssa huomaa todella selvästi ne monet heikkoudet, joita ei ole muutettu mihinkään. Jos yksi peli nappaa, niin pelattavaa riittää, jos yksi peli ei nappaa, niin tuskin nappaa yksikään toinenkaan. 

 

+ Monta peliä

+ Korkeaoktaaninen ammuskelu

 

- Hyvin korkea vaikeus

- Ruudun skrollaus

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla puolella



Life%20is%20Strange_%20True%20Colors.jpg

Alex maailmasta ei värejä puutu

 

Elämä on outo: Todelliset värit

 

 

 

Life is Strange: True Colors

Life is Strange pelisarja on tasollisesti erittäin epätasapainoinen. Ensimmäinen peli oli erittäin hyvin tehty viiden episodin tarina jota pelaajan valinnat muokkasivat. Toinen peli sarjassa ei liittynyt suoraan ensimmäiseen, mutta oli tyylillisesti todella samanlainen, vaikkakin tarinallisesti merkittävästi kehnompi kokonaisuus. Selvästi Telltalen innoittama tapaus, joskin hyvin omanlaisellaan tyylillä. Kun kaksi aiempaa peliä ovat tasollisesti hyvin kaukana toisistaan, niin mitään selvää standartia ei ole. Tosin, tässä kohtaa tekijät eivät ole enää samat, vaikka pelin yleinen tyyli onkin edelleen erittäin tutunoloinen.

 

Tuttu tyyli uusilla hahmoilla, paikoilla ja tekijöillä

Tarinan päähenkilö on Alex, nuori aikuinen nainen jolla takana raskas menneisyys. Kun hän sitten muuttaa uuden alun toivossa veljensä luokse rauhalliselta vaikuttavaan vuoristokylään, näyttää tulevaisuus lupaavalta. Mukava pubin omistaja tarjoaa töitä ja on samalla joustava vuokraisäntä, paikallisen musiikkikaupan pitäjän / radiojuontajan kanssa on yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja velipojalla on elämä mallillaan. Ilman vaikeuksia Alex ei kuitenkaan selviä ja siinä samalla pelaajalle käy selväksi Alexin supervoima. Siinä missä ensimmäisen Life is Strange pelin Max pystyi kelaamaan aikaa taaksepäin ja LiS 2:n Daniel oli psykokiinetikko, on Alex tavallaan telepaatti, jonka voima näkyy hänelle itselleen väreinä. Punainen auro tarkoittaa vihaa, sininen surua ja violetti pelkoa. Alex on kaikenlisäksi niin vahvasti tunneihminen, että vahvat tunteet imeytyvät häneen itseensä, johtaen helposti moniin ongelmiin. Tarinan lähtiessä etenemään, tulee Alex todella tutuksi monien paikallisten kanssa ja vaikuttaa monien elämään joko suorien päätösten kautta, tai sitten astetta epäsuoremmin. Valinnoilla ja seurauksensa ja pelaajan valinnat vaikuttavat tiettyihin tapahtumiin pelissä.

Pelin yleinen tyyli on hyvin samanlainen mitä parissa aiemmassakin pelissä ja vaikka tekijänä ei ole Dontnod, niin se ominainen graafinen ulkoasu näkyy kaikkialla pelissä. Myös pelimaailma on hyvin rikas monista sivuvalinnoista, jotka ovat tuttuja myös aiemmista peleistä. Ensimmäisessä pelissä monet pienet ratkaisut lähinnä kuvastivat sitä, miten paljon pelaaja tutki maailmaa ja uppoutui siihen, kun taas tällä kertaa ne monesti voivat vaikuttaa isoonkin tarinaan, vaikka pelaaja ei sitä oikeasti edes huomaisi, tai ajattelisi. Jotkut valinnat ovat punaisia sillejä, eli pelkkiä hämäyksiä, kun taas jotkut vaikuttavat paljon enemmän. Siitäkin huolimatta tarinan lopetus tuntuu siltä, että pelaajan valintojen vaikutus on vain näennäinen, ilman mitään oikeasti asioita muuttavaa. Tavallaan voisin sanoa että eräs loppupuolen istunto on kuin The Wolf Among Usin oikeudenkäynti, mutta paljon perusrunkoisempi mitäänsanomattomampi.

Peli jakaantuu viiteen eri osuuteen, mutta ne ovat kaikki samaa pakettia, eikä peli ole ilmestynyt pätkittäin. Tämä episodiratkaisu on silti omaan mieleeni sopiva, sillä Telltalen turmion jälkeen sellaista ei enää ole juuri tullut vastaan. Episodijako auttaa rytmityksen kanssa todella onnistuneesti ja luvassa on monia todella hienoja kohtauksia. Mutta luvassa on myös useita niin selviä kusetuksiakin ja erittäin heikosti rakennettuja valintakuvioita että se kaikki ei vain kanna mihinkään. Tietyt tilanteet tapahtuvat jos tietyt vaatimukset täyttyvät, mutta ne tuntuvat helposti johtavan myös tilanteisiin jotka eivät käy järkeen muun kokonaisuuden kanssa. Loppuun asti peli ei yksinkertaisesti kestä, sillä niin monia asioita jää kaipaamaan ja todella monet tilanteet jättävät juoniaukkoja. Tarinallisesti viimeinen episodi on ylivoimaisesti se huonoin, vaikka se tapahtuukin pelin ehdottomasti kivuliamman käänteen jälkeen.

 

Tarinapeli jonka tarina ei kiinnosta

Pelattavuus on sitä itseään, ympäriinsä kävelyä, ihmisille juttelua, valintojen tekemistä ja tarinan kuljetusta. Taustatarina on hyvin tavanomainen, joskin mukana on isoja kuvioita kaikessa tavanomaisuudessaan ja mukaan kuuluu erittäin kipeitäkin juonikuvioita joita aivan tavalliset ihmiset voivat kohdata jokapäiväisessä elämässä. Vaikka Alexilla onkin supervomia, niin peli on todella maallinen, ilman mitään isompaa yliluonnollisuutta, lähes samalla tavalla kuin pari aiempaakin peliä sarjassa, joten idea on samanlainen kuin aiemminkin. Haven Springs on hyvin samankaltainen kaupunki kuin Arcadia Bay, vaikka se onkin rannikon sijaan vuoristossa. Peli onnistuu myös tarjoamaan erittäin muutaman erittäin hyvän mininpelin ja eräs isompi kuvio jossa koko kaupunki larppaa, on ehdottomasti jotakin sellaista, jota mielellään näkisi enemmän peleissä. True Colors uskaltaa ottaa riskejä ja tarjota parit eivät onnistuneet tarinapätkät.

Se suurin ongelma tässä kaikessa on siinä, että iso kokonaisuus ei ole erityisen hyvin rakennettu ja yhtenäinen. Juoniaukkoja on useampi, jotkut tilanteet tuntuvat rakentuneen liiankin puolivillaisiksi kokonaisuuksiksi jotka eivät ole vain tylsiä, vaan myös sellaisia, että toimi niissä miten tahansa, niin valinnan merkitys on yhtä tyhjän kanssa ja ainoa ero on siinä, miten "operaatio" milloinkin etenee. Potentiaalia tässä kaikessa kyllä on, samoin kuin LiS 2:ssa, mutta siitä ei oikeastaan saada kovinkaan paljoa irti, sillä vaikka Alex ei ole suoraan huono hahmo, niin tarina jää aika tylsäksi ja vaikka mukana on monta todella hyvää hahmoa aina Rileysta, Stephistä ja Jedistä alkaen, niin iso kokonaisuus ei vain isommin nappaa. Se näkyy eniten siinä, että pelin valintoja ei omalla kohdalla isommin edes mieti, koska on ihan se ja sama, että miten Alexin käy ja paljon enemmän kiinnostaa että miten sivuhahmojen käy.

Tarinallisissa peleissä tarina on tärkeämpi kuin mikään muu ja True Colors ei vain nappaa, mikä on merkittävä heikkous. Sanotaan että jos tarinaan pystyy samaistumaan, niin siitä saa melko varmasti enemmän irti, samoin kuin ensimmäisen Life is Strangen kanssa. Max oli erinomainen pelihahmo ja pelin asetelma oli erittäin onnistunut, vaikka ei itseä juuri puhutellutkaan. Life is Strange 2 taas ei napanut tarinallisesti ja vielä vähemmän hahmojen suhteen, koska se kokonaisuus oli valtaosan ajastaan niin ärsyttävä, että siitä ei vain voinut nauttia. True Colors on parempi kuin LiS 2, mutta häviää selvästi LiS 1:lle ratkaisevilla tavoilla. 


Yhteenveto

True Colors on ihan ok tarinapainotteinen valintapeli. Se on hienon näköinen mutta ei erityisen kiinnostava tarinallisesti. Hahmoissa on varsin hienosti tasollista vaihtelua ja tarinassa on muutama osuva käännekin, mutta iso kokonaisuus ei vain nappaa. Peli tuntuu todella laahaavalta, ei erityisen kiinnostavalta ja loppupuoli ei vain vakuuta. True Color tuntuu lähinnä ohuehkolta jatkeelta sarjaan, joskin se on parempi kuin LiS2, mihin ei paljoa vaadita. Muutamia hyviä ideoita pelissä on ja maailmassa on rutosti tutkittavaa. Valtaosan ajasta se kaikki ei vain ole erityisen kiinnostavaa.

 

+ Valintojen muovaama tarina

+ Rikas maailma

+ Ulkoasu

 

- Tylsä ja ontto tarinakokonaisuus

- Laahaava rytmitys

- Loppuhuipennus

 

Arvosana: 4,3

 

Huono



Pääarvio

Se peli jolla oli oma kokoelmansa, mutta johon ei sitten koskaan tullut muita pelejä jotka olisivat mahtuneet samanlaisiin parametreihin. Tässä tapauksessa: Yllättäjiin.



Slay%20the%20Spire.jpg?1622841577

Toimintapeli korttipelimekaniikoilla parhaasta päästä

 

Surmaa Kartio

 

PlayStation Now

 

 

Slay the Spire

Yksi monista peleistä josta on ehtinyt kuulla yhtä ja toista, mutta josta ei ole varsinaisesti ajatellut ihmeitä. Kun sitä peliä sitten itse pelaa, niin tuleekin huomanneeksi että muutamilla yllättävän simppeleillä tavoilla peli onnistuu tekemään korttipelitoiminnasta niin koukuttavaa että se "parina yritysenä" alkanut pelisessio on venynyt lähemmäs puolta tusinaa. Slay the Spire on hyvin koukuttava peli joka tekee sen oikealla tavalla. Peli tuntuu juuri sen verran epäreilulta, että se panee miettimään, mutta monesti ne tietyt virheet huomaa juurikin sen verran hyvin, että seuraava yritys kuullostaa hyvältä idealta ja menee taatusti paremmin, vaikka niin ei sitten kävisikään.

 

Tieni huipulle korttien pelaten

Pelissä ideana on yksinkertaisesti edetä kartiohuippuisen tornin huipulle. Matka ylös on hyvin haastava, sillä yllätyksien täyttämä reitti johtaa vaarasta toiseen. Joskus pitää tapella helppoja vihollisia vastaan, joskus vaikeita vihollisia, joskus löytää helpon aarteen, joskus pitää tehdä uhrauksia aarteen eteen. Välillä pääsee leiriytymään ja joskus vastaan tulee kauppias. Pelaaja saa valita tiettyjä polkuja joita kulkee ja joskus ennalta on tietoa että mitä on seuraavana edessä ja joskus luvassa on yllätys. Jokaisen tason huipulla odottaa sitten pomovihollinen, joka on merkittävästi pahempi haaste. Pelaajan taktinen suhtautuminen taisteluun voi monesti merkitä helpolta vaikuttavaa voittoa ja joskus niin ilmiselvää tappiota, että nopeampaa on vain aloittaa alusta. Kokonaisuudessa on niin paljon erilaisia muuttujia että oma pelityyli löytyy kyllä.

Korttipelissä on muutamia erilaisia korttityyppejä, joihin sitten lukeutuukin niin kattava määrä erilaisia kortteja, että taktiikka kehittyy kokoajan. Hyökkäyskortit vahingoittavat vihollisia kun taas suojauskortit auttavat pelaajaa puolustautumaan hyökkäyksiltä. Kykykortit voivat tehdä vaikka mitä ja kun tähän päälle heitetään iso joukko erilaisia hyödyllisiä ja haitallisia statuksia, niin simppelinä alkanut korttipeli muuttuu hyvin haastavaksi. Lisäksi tämä kaikki on vasta perusrunkoa, sillä tähän päälle tulevat vielä lukuisat erilaiset amuletit ja taikaesineet jotka tuovat taisteluun lisää muuttujia, kuten elinvoimaa taistelun jälkeen, panssaria vuoron jälkeen tai tehosteita tietyin väliajoin. Lisäksi pelaajalla on käytössään rohtoja jotka tuovat lisää mahdollisia, mutta joita pitää käyttää hyvin harkiten, sillä ne kuluvat. Kaikki ei kuitenkaan ole positiivista, sillä kirouksiakin löytyy, jotka ovat usein maksu tietyistä hyödyistä.

Eri tasojen välillä on selvä erotus siinä että kuinka vaikeaksi meno muuttuu, mutta merkittävässä osassa on ehdottomasti se, että millaista reittiä pelaaja lähtee kulkemaan. Pelaaja näkee kaikki mahdolliset reitit suoraan tason alusta loppuun ja saa valita että mitä reittiä lähtee etenemään. Mutta tilanteissa pitää kuitenkin olla valmis tekemään kompromisseja. Joskus on parempi suosiolla pyrkiä leirinuotiolle parantamaan, kun taas joskus voi olla riskin arvoista käydä normaalien vihollisten sijaan, eliittisvihollisten kimppuun, parempien tarvikkeiden toivossa. Jokaisen voitetun taistelun jälkeen pelaaja saa lisää kortteja pakkaansa sekä mahdollisesti rahaa, amuletin tai taikajuoman. Säännöstely on monesti tärkeää sillä taikajuomia voi kantaa hyvin rajallista määrää, kun taas amuletteja mahtuu mukaan hyvin paljon ja pakassa ei taida rajaa ollakaan. Pakan kasaamisessa tärkeää on kuitenkin se, että ei ahnehdi korttea, joista ei ole hyötyä omassa taktiikassa. Vuoron aikana kun voi tehdä vain rajallisesti siirtoja.

 

Muuttujia löytyy, eikä aina sieltä reiluimmasta päästä

Slay the Spire on varsin simppeli peli oppia mutta se kehittyy edetessään niin hektiseksi, että pelaajan voi olla hyvin haastavaa pitää kirjaa kaikista erilaisista muuttujista, joita taistelussa on kokoajan läsnä. Kun amuletteja alkaa olla enemmän kuin yhden käden sormilla pystyy laskemaan, mieleen jäävät helposti vain ne oleellisimmat. Taistelun tiimellyksessä taas isossa osassa on se, että miten pakka on rakentunut. Kortteja saa lisää todella helposti, mutta vain rajoittamalla korttien määrää ja mahdollisesti uhraamalla vähemmän hyödyllisiä kortteja, voi varmistaa sen että saa käyttöönsä ne kortit joita todella tarvitsee taistelussa.

Pelin roguelike tyyli nyppii siinä mielessä, että pelihahmo ei juuri kehity, samalla tavalla kuin Hadesin Zagreus, joka tulee mieleen läheisenä esimerkkinä. Pelihahmoja on aluksi vain yksi ja muut saa sitten avattua. Aloitushahmo Ironclad on ritarityylinen hahmo omalla aloitusamuletilla ja omalla pelityylillään. Tämä hahmo alkaa aina samalla tavalla, mutta alussa pystyy hieman vaikuttamaan siihen, että millaisia apuja saa matkalleen. Haluaako pelaaja rahaa, kortteja vaiko amuletteja. Kaikkea ei voida saa ja monesti joutuu valitsemaan kahden hyvän välillä vain toisen. Toisinaan taas pitää valita se pienempi paha. Vaikka pelihahmo ei kehity, niin tietyin väliajoin pelin edetessä saa käyttöönsä parempia kortteja, jotka voivat todellakin helpottaa taistelun kulkua.

Slay the Spire on suhteellisen lyhyt peli, mutta tapa jolla pelin haaste rakentuu, tekee siitä lyhyesti matkasta erittäin intensiivisen. Hyvä taktiikka on erittäin tärkeä, koska jos pelaaja ei pääse pomotaisteluun hyvin varustautuneena, voi haaste olla selvästi aivan liian suuri. Itselleni tuli hieman yllätyksenä miten lyhyt peli on kyseessä, mutta läpäisyn jälkeen peliä osaa arvostaa aivan uudella tavalla, sillä vaikka matka huipulle ei ole maratooni, niin se on kuitenkin sen verran pitkä, että ei sitä voi missään nimessä pikajuoksunakaan pitää.


Yhteenveto

Aivan ehdottomasti yksi todellinen yllättäjä. Kyllähän tämä menee kategoriaan "pelit joista oli kuullut yhtä ja toista" mutta se menee vielä enemmän kategoriaan "yllättävän koukuttavat laatupelit". Vaikka Slay the Spire tuntuukin paikoitellen epäreilulta peliltä, niin tapa jolla se kehittyy ja haastaa pelaajan miettimään taktiikoitaan on erittäin onnistunut. Korttipelitaistelusta otetaan todella paljon irti ja muuttujia on vaikka kuinka. Peli on ehkä lyhyt läpäistä, mutta se on haaste, joka vaatii tulemaan todella hyväksi tässä matkassa tornin huipulle.

 

+ Koukuttavan simppeli korttipelisysteemi

+ Oikealla tavalla monipuolinen

+ Graafinen ulkoasu ja tyyli

 

- Tuntuu paikoitellen epäreilulta

- Isolta osin tuuriin perustuva

 

Arvosana: 8,4

 

Mahtava