Tietyt pelityylit eivät vain istu omiin vahvuuksiini sitten millään, ellei niitä ole tehty poikkeuksellisen hyvin. Hyvin usein peleissä muutetaan pelityyliä vaihtelu mielessä, mutta tämä idea potkaisee vastapalloon. Ajoittain tosin tulee vastaan tapauksia joissa ei niin hyvä mekaniikka on kuitenkin toteutettu yllättävänkin hyvin.




Hiiviskely on eräs sellainen pelimekaniikka joka änkeämällä ängetään myös moniin toimintapeleihin. Hiiviskely muutenkin on yksi alagenre toimintaseikkailupeleissä, vaikka itse en sitä oikein toiminnaksi mielläkään. Sellaiset pakolliset hiiviskelyosuudet ovat usein se helpoin tapa tuoda peliin vaihtelua. Tämä on kuitenkin omasta mielestäni aivan väärä tapa, sillä itse en tykkään yhtään osuuksista joissa pitää liikkua hiljaa ja huomaamatta, muuten tehtävä epäonnistuu heti.

Ajoittain tulee vastaan pelejä joissa hiiviskely on tehty hyvin, mutta ne ovat todella harvinaisia tapauksia. Valtaosan ajasta suosin paljon toiminnallisempaa lähestymistapaa.



HITMAN.jpg?1551644133

Ammattitappajalla on paljon työkaluja



Salamurhaaja tappaa talossa ja puutarhassa


PlayStation plus



Hitman

Hiiviskelypelit eivät ole minun juttuni. Hitman: Absolution oli kyllä todella hyvä peli, mutta en voi väittää olisin siinä ollut juuri hiiviskelyn mestari, sillä ampumallahan valtaosa niistä tilanteista tuli ratkottua ja tykkäsin aika paljon siitä mustata puvusta joten harvemmin meni vaihtoon. Tällä kertaa se ei ole samalla tavalla toimiva ratkaisu sillä tuntuu että tämä pelkällä Hitman nimellä etenevä reboot(?) jatko-osa(?) korostaa sellaista suunnitelmallista, varovaista ja siistiä toimintaa jossa pelaaja suorittaa tehtävän siten että kaikki on, kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan paikalla.


Tarinan edetessä pelaaja ohjaaja agentti 47 nimistä palkkatappajaa joka suorittaa useita erilaisia salamurhatehtäviä ICA:lle. Pelin alussa kaikki palaa alkuun kun Diana Burnwoodin avulla 47 todistaa olevansa kykenevä agentti. Nykyajassa tarina etenee huomattavasti salaperäisemmin ja kokonaisuudesta saa sellaisen kuvan että tarinallisesti kaikki etenee siihen suuntaan, että myös ne pelaajat joille Hitman ei tarinallisessa mielessä ole täysin tuttu, pääsivät paremmin perille siitä, mistä agentti 47 tulee.

Pelin tyyli on todella onnistunut ja vaikka hahmoissa ei olekaan juuri ketään jotka todella jäisivät mieleen, niin pelin Hitman ote on kuitenkin mukana. Peli tuntuu Hitman peliltä niin hyvässä kuin pahassakin. Harmillista onkin että peli tuntuu tälläiseltä, trilogian ensimmäiseltä peliltä, koska melkein kaikki mitä pelin aikana tapahtuu ei tunnu johtajan minnekään, vaan ainoastaan pohjustavan  tulevia tapahtumia.


Iso juttu pelissä on tietenkin kohteiden salamurhaaminen. Pelissä on viisi laajaa kenttää joissa pääkohde ja mahdollisesti pari sivutehtävääkin. Tehtävät voi suorittaa monella tavalla ja maailmat ovat sen verran laajoja että ne kannustavat pelaajaa pelaamaan tehtävät läpi monta kertaa, käyttäen hyödykseen laajaa valikoimaa varusteita ja reittejä. Itse en kuitenkaan ole niin kiinnostunut kokeilemaan että olisin palannut mihinkään kenttään uudestaan. Monesti nimittäin sitä ei todella tunne olevansa todellinen salamurhaaja, kun pelaa tätä peliä. Se tietty tyylikkyys ei juurikaan nouse esiin, mitä Absolution tarjoasi varsin onnistuneesti. Tietysti itselläni on erilainen käsitys tyylikkyydestä mitä monilla muilla, mutta ehkäpä peli tähtääkin siihen, että se tyydyttäisi monenlaisia pelaajia.

Vaikka alueilla on paljon erilaisia vaihtoehtoisia reittejä, niin itse en ollut kovinkaan innostunut tutkimaan kaikkia paikkoja ja etsimään tietoa. Loppuviimeksi tiedot jotka pelaaja aluksi saa ovat varsin rajattuja ja iso osa on myös sitä oma-aloitteista tutkimista. Se on sääli sillä paljon tyylikkäämpää olisi ampua kohde tarkkuuskiväärillä kaukaa ja poistua vähin äänin, mutta tämän pelin kanssa monesti ideana on päästä varsin lähelle kohdetta monien naamioiden kautta. Se on tietysti niitä klassisia hitman juttuja, mutta itse en ole juurikaan pitänyt sitä kovinkaan tyylikkäänä osana peli, vaikka siinä puolensa onkin. Ikävän usein Hitman on vähän puuduttava kokonaisuus ja sitten kun kikkailuun kyllästyy lopullisesti niin kaikki hienovaraisuus jää syrjään.


Suurimat ongelmat pelissä ovatkin juuri siinä tietyssä tylsyydessä ja rasittavuudessa. Vaikka jokaisella tehtävällä on omanlaisensa ote ja erilaiset vaihtoehdot tehtävän suorittamisen kannalta, niin se ei kuitenkaan riitä tekemään tästä pelistä erityisen kiinnostavaa. Itse kun kaipaisin palkkamurhaajana olemissa todella erilaista otetta. Tämä kun ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä. Siinä on tietty tyylikkyyttä, mutta suunnitelmallinen ja varovainen eteneminen ei tunnu nappaavan sillä tavalla millä toivoisi.

Ohjattavuus on päällisin puolin todella hieno eikä pelattavuudessa ole sellaisia selkeitä heikkouksia. Mutta olisi ollut kiva jos pelissä olisi ollut muitakin selkeitä vaihtoehtoja kuin se ainainen varovainen hiippailu jne.


Kaikenkaikkiaan Hitman on ihan ok peli. Itse tykkään Absolutionista enemmän koska se tuntuu antavan myös toiminnallisen mahdollisuuden. Sen sijaan tällä kertaa tuntuu että pääpaino on aina siinä että ei paljastu, jos haluaa kelvollisia arvosanoja. Laajat maailmat suurella määrällä erilaisia toimintavaihtoja tekee pelistä varsin kattavan oloisen ja tarjoaa sitä klassista Hitman tyyliä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että peli olisi erityisen hyvä. Se on kelvollinen hiiviskely peli, mutta itse kaipaan enemmän toiminnallisempaa ja tyylikkäämpää salamurhaajameininkiä, kuin Agentti 47 suunnitelmallinen ja varovainen eteneminen.


+ Tyylikäs ulkoasu

+ Kattava määrä varusteita ja toimintatapoja

+ Laajat kentät useilla vaihtoehdoilla tehtävän suorittamiseksi


- Hiiviskelyn korostaminen ja palkitseminen

- Rasittavan pikkutarkka


Arvosana: 5,6


Paremmalla puolella



Styx_%20Shards%20of%20Darkness.jpg?15571

Peikko jolle "neljättä seinää" ei olekaan



Pimeyden sirpaleet, Styx hiippailee jälleen


PlayStation Now



Styx: Shards of Darkness

Edellinen peli ei ole millään tavalla tuttu, joten puhtaalta pöydältä päästään aloittamaan. Pelihahmo on Styx, jokin peikko/örkki/hiisi/mennikäinen tms örrimörri ja paikoin todella huvittava tapaus. Huumori onkin varsin iso osa peliä ja se näkyy hyvin myös silloin kun pelihahmo kuolee, sillä sitä seuraa aina Styxin kommentti pelaajalle tämän toiminnasta. Kiva lisä, mutta kun ottaa huomioon että miten usein itse tuli kuoltua joko epämääristen hyppyjen tai putoamisien takia niin kyllä se vähän alkoi jo ärsyttää.


Pelin pääidea on hiiviskely ja monien erilaisten varusteiden hyödyntäminen siinä samalla. Styxillä on veitsi ja vaikka hän pikkuisen pystyykin laittamaan hanttiin jos ihmiset näkevät hänet, niin taistelu ei ole hänen vahvuuksiaan, varsinkaan jos tilanne ei ole 1v1. Paljon paremmin hän pärjää kun pääsee yllättämään vihollisensa tai käyttämään ympäristöä, taikuutta tai työkaluja apunaan. Monesti nämä ovat todella rajallisia, sillä esimerkiksi nuolia on käytössä vain vajaa kourallinen ja kaikkea muuta samoin. Jos paniikki iskee, niin piileskely on yksi vaihtoehto. Ympäristön tuntemus on monesti avain voittoon sillä sammuttamalla soihtuja ja ansoittamalla avainpaikkoja, kuten hälytyskelloja, voi pelaaja saa tarvittavan etulyöntiaseman. Styx pystyy kiipeilemään varsin ketterästi ympäriinsä ja monissa paikoissa on monta erilaista mahdollista reittiä ja kulkuväylää.

Eräs pelin harmillisista ohjattavuuden heikkouksista on se, että ajoittain tuntuu, että Styx tarttuu joko kaikkeen mahdolliseen kiivetessään ja joskus ei mihinkään mihin pitäisi, minkä takia monesti putoaa kuolemaansa. Tälläinen tietty epätarkkuus on aika harmillista, etenkin silloin jos on kiire toimia. Ohjattavuus on monin paikoin varsin vastaanottavaa, mutta siinä on tiettyjä heikkouksia epätarkkuudessa. Isossa kokonaisuudessa ohjattavuus on kuitenkin harvoin syy pelaajan tappioon ja suurempi syy on oma hätäily. Pelihahmon ominaisuuksia voi myös kehittää eteenpäin tukemaan omaa lähestymistapaansa.


Graafisesti peli ansaitsee pisteet sillä ulkoasu on värimaailmaltaan ja tyyliltään erittäin hienon näköinen, onnistuen luomaan sellaisen varsin synkän tunnelman johon pelihahmo sopii erittäin hyvin. Erilaiset paikat on saatu näyttämään todella upeilta ja rikkailta koska monia reittejä on siellä täällä ja tavaraakin riittää. Kentissä on myös erilaisia haasteita suoritettavaksi päätavoitteen ohella. Pelaajan päätettävissä on että aikooko hän hankkiutua vihollisista eroon saadakseen operoida rauhassa, vai pyrkiikö tekemään kaiken vihollisista huolimatta.


Suurin syy miksi Styx ei vain nappaa on siinä, että hiiviskelyn suhteen pelin on suhteellisen haastava. Styx kestää hieman vahinkoakin, mutta tappelija hän ei ole, vaan tilanteisiin on syytä edetä paljon suunnitelmallisemmin ja käyttäen hyväkseen kaikkia mahdollisia resurreja ja mitä käytettävissä on. Kentät voi läpäistä monella eri tavalla ja riippuukin paljon pelaajasta että miten eri haasteisiin suhtautuu. Vihollisia on usein useampi kuin yksi puhumattakaan että kentät, haasteet ja viholliset vaikeutuvat pelin edetessä kuten arvata saattaa. Itselleni tämä hiiviskely alkoi olla tylsää jo parin kentän jälkeen vaikka pelissä onkin paljon hyvin tehtyjä osia. Mutta mukana on myös niitä osia jotka ovat täyttä kuraa, nimittäin kaikki pätkät joissa ei saa tulla nähdyksi ollenkaan.


Kokonaisuus on varsin toimiva hiiviskelypeli jossa yksi virhe ei heti johda koko suunnitelman epäonnistumiseen ja erilaisia vaihtoehtoja on. Kentät on myös varsin laajoja täynnä ties mitä ja Styx pystyy hienosti etenemään ympäristöissä. Silti läsnä on jatkuvasti se tietty turhauttava tunne. Itse kun mieluummin hankkiudun vihollisista ensin kokonaan eroon ja sitten tutkin paikat, niin helppo peli tämä ei missään nimessä ole. Kuitenkin niitä parempia hiiviskelypelejä mitä on vastaan tullut.


+ Hurtti huumori ja huvittava pelihahmo

+ Hieno ulkoasu

+ Laajat kentät ja paljon vaihtoehtoja


- Epäluotettava ohjattavuus

- Varusteita tuntuu olevan varsin vähän

- Ajottain todella rasittava


Arvosana: 6,0


Hyvä



Aragami.jpg?1557162895

Hienon näköinen hiiviskely ilman ihmeellisempää toimintaa



Aragami iskee varjoista


PlayStation Now



Aragami

Tämän kanssa mitään erikoisempia odotuksia ei ollut kun nimi itse ei kerro oikeastaan mitään pelistä. Ensi näkemältä peli näyttää todella hyvältä, mutta harmillista onkin että pelattavuudessa peli ei nappaa juuri yhtään sillä tämä on hiiviskelyä jossa taistelu ei ole juuri millään tavalla kelvollinen ratkaisu.


Aragami on haastava peli eikä kannustavalla tavalla. Idea on hiipiä alueiden läpi, välillä ehkä tappaen vartijoita mutta iso osa ajasta on odottelua ja varovaista etenemistä koska vartijat tekevät pelaajasta selvää helposti vaikka yhdellä iskulla ja pelin edetessä meno ei mitenkään helpota. Pelaajalla on muutamia temppuja joilla eteneminen varjoissa onnistuu ja teräkin löytyy, mutta peli ei oikein missään kohtaa tunnu kovinkaan hauskalta. 1v1 tappaminen onnistuu todella helposti mutta jos vihollisia on useampi niin tilanne on toinen. Suurin syy on siinä että tappoanimaatiot ovat jotenkin turhan ylipitkiä ja hitaita, minkä takia tappaessaan yhtä vihollista, ehtii toinen turhan lähelle.


Pelin ehkäpä parasta antia on sen ulkoinen olemus. Tyylikäs ulkoasu näyttää erittäin hienolta ja tekee samalla aikaa valoista ja varjoista todella selkeitä. Äänimaailmasta ei myöskään ole pahaa sanottavaa, mutta grafiikka ei peliä tee jos pelattavuus ei nappaa ja tässä se ei todellakaan nappaa. Se on harmillista sillä aluksi peli vaikuttaa oikein lupaavalta kun saa pelata ninjana joka liikkuu varjosta varjoon kuin aave ja tappaa vihollisia helposti miekallaan. Mutta hyvin äkkiä peli muuttuu paljon hitaammaksi, kun pelihahmo joutuu miettimään liikkeitään paljon enemmän.


Tarinallisesti peli on ok, mutta ei sekään kanna pitkälle. Pelattavuutta yritetään maustaa erilaisilla kyvyillä joita kehittää, mutta se ei suoranaisesti riitä koska se heikko perusidea ei katoa mihinkää. Pelaaja joutuu varomaan vihollisia koska pysyy heikkona. Tiettyä lisää on peliin pyritty tuomaan myös sillä, että jokainen kenttä arvostellaan sen perusteella miten hyvin pelaaja on kentässä pärjännyt.


Isona kokonaisuutena Aragami on sellainen tapaus joka vaikutti aluksi todella kiinnostavalta ja näytti todella hienolta. Mutta hienon ulkokuoren alla on todella rasittava hiiviskelypeli josta on kaikki hauskuus ja mielekkyys aika kaukana enkä itse jaksanut siihen sen takia käyttää aikaa juuri yhtään.


+ Todella hienon näköinen ja tyylikäs

+ Tunnelmallinen äänimaailma ja ympäristöt


- Hidas

- Puuduttava hiiviskely


Arvosana: 3,4


Pettymys



Varas, ei tappaja




Thief Gold

Tämän pelin muistan siltä ajalta kun tietokone oli vielä uusi lelu pelaamiseen. Jostakin syystä tämä peli oli hankittu meille ja voin kertoa että eipä tässä silloin nyt mitään ihmeitä tehty koska itse olin todella paljon enemmän aivan erilaisten pelien ystävä. Hiiviskely ei ollut sitä kiinnostavinta tekemistä vaan miekka oli houkuttelevampi työkalu. Vasta useita vuosia myöhemmin peliin pääsi sitten vähän enemmän sisään ja nostalgisuuden puuskassa tämän tuli hankkineeksi Steamin aleissa aika kauan aikaa sitten, verestääkseen vanhoja muistoja.

Thief Gold on versio Dark Project pelistä, mutta mukana on uusia tehtäviä, eli eräänlainen vähän isompi versio alkuperäisestä.


Tarina sijoittuu keskiaikaiseen maailmaan jossa tyylikkyyttä lisää todella selkeät steampunk vivahteet ja taikuus. Voisikin sanoa että tämä peli vaikuttaa sijoittuvan todelliseen historiaan, mutta kun teknologia ja taikuus tuodaan mukaan kuvioihin niin pelin tyylikkyys nousee merkittävästi ja kokonaisuus vaikuttaa oitis omalaatuisemmalta. Pelin tyyli on todella hieno, vaikkakin monesti ympäristöt ovat todella pimeitä.

Tarinan päähenkilö Garrett on mestarivaras joka tempautuu mukaan yllättävän isoihin kuvioihin ja kaikki alkaa yhdestä tavalliselta vaikuttavasta keikasta, jota seuraa niin pelastusoperaatio kuin salamurhayrityskin. Tarina vie Garrettin mitä erikoisempiin ympäristöihin ja haaste pelissä nousee erittäin nopeasti. Tarinan tietty tyylikkyys on yllättävän hyvä ja Thief on niitä pelejä jossa tarinasta nauttisi vaikka kuinka paljon, mutta kun pelattavuus jättää niin paljon toivomisen varaan, eikä muutenkaan tunnu siltä omimmalta jutulta.


Tämän pelin kanssa käy erittäin nopeasti, erittäin ilmiselväksi että Thief on sen tyylinen peli, että sitä ei todellakaan vain aleta pelaamaan, vaan sitä opetellaan pelaamaan. Ihan ensiksi kesti vähän aikaa valikoida nappulat kokonaan uudestaan, sillä kun ottanut tietokoneella pelaamaan WASD ohjattavuudella, niin tälläinen todella vanha peli ei niin vain taitukaan kun tuntuu että jokainen nappi tekee jotakin. Vastaavaa tapahtui myös ensimmäisen Deus Ex pelin kanssa. Thief on sellainen tapaus että kestää aika kauan että peliin pääsee oikeasti sisään.

Idea pelissä on hiiviskelyä, sillä muita vaihtoehtoja ei juuri ole, koska ne eivät vain toimi. Pelin päähenkilö kantaa miekkaa, mutta jos vartijoita on enemmän kuin yksi, niin voi olla erittäin haastavaa selvitä yhteenotosta. Thiefin pelattavuus nojaa valoon ja ääneen. Pimeässä ei näe mitään ja pimeässä on turvassa, koska voi yllättää vihollisensa. Kivilattialla askeleet kuuluvat, kun taas matolla eivät. Nämä ovat juurikin niitä asioita joita pelissä opetetaan ja joita pitää sitten toteuttaa kentällä. Taisteluiden välttely on erittäin tärkeää ja siinä tulevat apuun monet varkaan varusteet.

Ylivoimaisesti tärkein työkalu on jousi. Nuolia on useita erilaisia erilaisiin tarkoituksiin. Vesinuolella sammutetaan soihtuja jotta voidaan liikkua pimeydessä kun taas köysinuolilla voidaan saavuttaa korkeampia paikkoja. Jousi toimii myös aseena, mutta monesti parempi ratkaisu vartijoiden ynnä muiden tapauksessa on käyttää blackjack nuijaa, jolla voi tyrmä uhkia ja sitten siirtää heidät syrjään. Miekkaakin saa käyttää, mutta taistelu ei ole sieltä parhaasta päästä.


Kokonaisuutena Thief on sellainen peli joka on aikakautensa tuote. Pelattavuus on vähän niin ja näin, mutta hiiviskelypeliksi se toimii yllättävän hyvin ja onnistuu käyttämään omia ideoitaan hyvin. Parasta antia on kuitenkin se yleinen tyyli mikä pelimaailmassa on eikä tarinakaan ole huonompi. Mutta pelattavuus ei ole sieltä helpoimmasta päästä ja monella tavalla, se vaikeus tulee vääristä syistä.


+ Keskiaika kohtaa steampunkin yliluonnollisella mausteella

+ Varsin kiinnostava tarina


- Vaikea

- Pelattavuus ei nappaa, ohjattavuus vielä vähemmän


Arvosana: 5,0


Välimallia



Kiinteä metallivaruste 3: Käärmeensyöjä


PlayStation Now


Spoilereita tarinasta luvassa!


Metal Gear Solid 3: Snake Eater

Hideo Kojima on yksi näitä pelintekijöitä jonka tuotoksille tunnutaan aina olevan täysin puolueellisia, eihän niissä voi olla mitään huonoja. Itse sanoisin että se kaikki palaa aina ensimmäiseen MGS peliin ykköspleikkarilla, jonka virheille niin monet tuntuvat olevan täysin sokeita. Tietysti ajan hammas on purrut, mutta on olemassa pelejä jotka kestävät aikaa ja pelejä jotka eivät kestä aikaa ja MGS ei nyt suoraan ole kovinkaan hyvin kestänyt aikaa. Se on todella vastenmielinen pelata nykyään koska kontrollit eivät ole kovinkaan hyvät ja sitä kautta yleinen pelattavuus on myös aika rasittavaa settiä käydä läpi, varsinkin kun peli ei ollut tuttu silloin, kun se oli uusi.

Mutta mitä tulee pelisarjaan yleisesti, niin muutama peli sarjassa on kuitenkin varsin onnistunut kokonaisuus. Metal Gear Solid V: Phantom Pain saattaa hyvinkin olla pelinsarjan paras peli, vaikka onkin tarinallisessa mielessä yllättävän heikosti tehty, sisältäen pari todella typerää käännettä ja hetkeä. Metal Gear Rising: Revengeance on taas aivan jotain muuta, mutta todella hyvä. Sitten on tietenkin ensimmäinen osa sarjaa, jonka itse pelasin joka kuuluu HD collectioniin, joka jostakin syystä pitää sisällään Peace Walkerin, Twin Snakesin sijaan. Syytä en tiedä mutta vaikuttaa oudolta ratkaisulta kun yleensä nämä kokoelmat pitävät sisällään pääpelejä. Kakkonen ja kolmonen löytyy, mutta ei ykköstä.


Snake Eaterin tarina seuraa Naked Snake (David Hayter) koodinimellä toimivaa erikoisjoukkojen huippusotilasta, soluttaujaa joka näyttää ja kuullostaa samalta kuin Solid Snake MGS sarjan ensimmäisestä osasta. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat useita vuosia ennen ensimmäistä peliä, kylmän sodan aikaan kun Big Bossina myöhemmin tunnettu John oli vielä osa USA:n armeijaa. Pelin tapahtumat johtavat lopulta siihen, että hän menettää uskonsa hallitukseen ja lähtee kulkemaan omia teitään. Tarinan aikana vastaan tulee paljon uusia hahmoja, mutta mukaan mahtuu myös tuttujakin. Isossa osassa tarinaa on myös Naked Snaken suhde mentoriinsa joka kulkee nimellä The Boss ja joka johtaa Cobra yksikköä ja osoittautuu pelin edetessä varsin monimutkaiseksi tapaukseksi ja pakottaa oppilastaan kyseenalaistamaan sen, että onko hänen opettajansa petturi, vakooja vai jotakin aivan muuta.

Tarina on varsin hyvin kerrotu ja pitää sisällään monia todella hyviä jaksoja. Mukana on myös paljon sitä Kojimatyylistä paskanjauhantaa ja useita kiusallisen typeriä kohtauksia, mutta myös runsaasti mitä erikoisempia teknologiasia saavutuksia varsin monella osa-alueella. Pelkästään Cobra yksikön sotilaat ovat jokainen jonkinlaisia supersotilaita ties millaisten mutaatioiden tai vastaavien kautta. Yhteenotot näiden supersotilaiden kanssa ovat erityisen hyviä pomotaisteluita sillä mukaan mahtuu pari poikkeuksellisen hyvää ja ikimuistoista tapausta, kuten ehkä koko pelisarjan paras pomotaistelu eikä se ole yhteenotto tarkka-ampuja The Endin kanssa.


Pelattavuudessa MGS3 on merkittävästi parempi kuin MGS1, mutta siinä on aika paljon sellaisia juttuja, joita ei ihan suoraan kerrota pelaajalle, vaan ne pitää itse opetella. Tämä voi olla rasittavaa jos peli ei ole entuudestaan tuttu. Itse kun olen sen pelannut PS2 kaudella läpi parikin kertaa, niin monet jutut olivat enemmän tai vähemmän muistissa, mutta todella paljon asioita ei vain muista mikä tekee tietyistä asioita todella ärsyttäviä. Tämä todellakin on niitä pelejä joita pitää vähän aikaa opetella pelaamaan, ennenkuin todella osaa kaikki avainjutut. Kokonaisuutena MGS3 on ikääntynyt varsin hyvin sillä pelattavuus ei ole kärsinyt samalla tasolla kuin monet muut aikakauden tuotteet.

Pelaamisessa iso on hiiviskelyä, mistä itse en erityisemmin pidä. Periaatteessa pelin voi läpäistä aika suoralla ramboilullakin, mutta hiiviskelyä korostetaan todella vahvasti ja se on monissa tapauksissa se selvästi toimivin vaihtoehto. Tämän lisäksi pelissä on isossa osassa myös se, että tappaako viholliset vai jättääkö heidät kolkatuiksi. Tähän ideaan perustuu myös pelin paras pomotaistelu joka on erikoinen enemmän kuin yksikään toinen. Pomoviholliset pääasiassa perustuvat suoraan toimintaa, mutta ei aina. Pomoviholliset voi voittaa joko kuluttamalla kaiken elinvoiman tai kestävyyden mikä lisää haastetta, mutta ei juuri hauskuutta.

Varusteita pelissä on valtava määrä aina aseista alkaen. Aseistus ei kuitenkaan ole ainoa osa pelattavuutta, sillä hiiviskelyyn panostava toiminta korostaa naamioitumista ja suunnitelmallista etenemistä. Snaken vaatteet ja kasvomaalaukset auttavat häntä sulautumaan ympäristöön ja mitä paremmin hän sulautuu ympäristöön, sitä vaikeampi on vihollisten havaita häntä. Pelissä ei ole ykköspelin tavoin tutkaa, vaan pelaajan pitää edetä se mielessä. Viholliset pitävät ääntä, mutta myös sulautuvat suhteellisen hyvin ympäristöihin ja havaitessaan pelaajan, kutsuvat apua.


Tarinallisessa mielessä juttu ei kovin äkkiä lopu, sillä Snaken tukiryhmäläisillä on paljon sanottavaa eri tilanteisiin ja Snakella myös. Monesti tuntuu että Hideo Kojima on kuin pelintekijöiden Quentin Tarantino jonka tarinoissa on aina paljon "tikusta asiaa" hetkiä. Lähemmäs kaikki mahdollinen väännetään vaikka rautalangasta pelaajalle monesti tuntuu/muistuu mieleen että pelissä on enemmän kuunneltavaa ja katsottavaa kuin pelattavaa. Pelin tyyliin kuuluu se, että lähemmäs milloin vain pelissä voi tulla hetkiä jolloin pelaaja voi katsoa Snaken silmin tilannetta ja nähdä jotakin aivan muuta mitä peli muutoin näyttäisi hänelle.

Ympäristöt eivät aluksi tunnu vaihtuvan juuri ollenkaan ja pelikin etenee aika hitaasti. Vaihtelua tulee myöhemmin lisää ja ympäristötkin vaihtuvat. Pelissä tulee silti vastaan paljon aika rasittavia pätkiä jotka ovat juurikin niitä huomattavasti soluttautumispainotteisempia. Monella tavalla MGS3 on todella hyvä esimerkki siitä mihin tämä pelisarja todella perustuu ja vaikka itse todellakaan en ole hiiviskelypelien ystävä, niin kyllä tässä pelissä on puolensa. Siitä huomaa että vähän on aika vaikuttanut yleiseen pelattavuuteen sillä myöhemmin ilmestyneissä on hienosäätöä, mutta sanoisin että tämä on kuitenkin ykköseen verrattuna paljon parempi pelillisesti.


Kokonaisuutena Metal Gear Solid 3: Snake Eater on hiiviskelypeliksi yllättävän hyvä, mutta se on myös varsin pätevä toimintapeli. Sen omalaatuinen tyyli voi olla monille liikaa, mutta tarina on myös varsin rikas. Tyylillisesti kokonaisuus on erittäin toimiva ja pelimekaniikkoja on monta todella onnistunutta jotka pääsevät erityisesti oikeuksiinsa monissa hyvissä pomotaisteluissa. MGS3 voi hyvinkin olla pelisarjan paras peli, tai ainakin se toiseksi paras.


+ Pelattavuus ja toiminta

+ Tyylikäs ja moniulotteinen toteutus

+ Pomotaistelut


- Ajoittain kiusallinen ja turhauttava

- Painostaa hiiviskelyyn

- Tuntuu usein etenevän turhan hitaasti


Arvosana: 7,4


Loistava