Jotkut pelit ovat välittömästi todella miellyttävän näköisiä. Joskus siksi se että ovat omalla tavallaan aika veikeän näköisiä, joskus ne ovat tyylikkyydessään todella onnistuneita ja joskus siinä vain on sitäkin jotakin mikä miellyttää silmää.
Veikeä ulkoasu on monesti todella suuri valttikortti sillä se on omiaan keräämään huomiota, vaikka peli itsessään ei olisikaan pelattavuudeltaan oitis erityisen joukosta erottuva kokonaisuus.
Pikkulintu ja laasermiekka
Kuoleman Portti
Death's Door
Soulslike zeldalike, mitä näitä nyt on. Death's Door on peli joka on jäänyt mieleen kiinnostavana tapauksena, vaikkakaan ei sellaisena joka ohittaisi monet muut. Peli näyttää kivalta ja siinä on muutamia tyylikkäitä ratkaisuja joissa voisi olla potentiaalia. Kun peliä on vähän aikaa pelannut, ei se ole ihan sieltä koukuttavimmasta päästä, sillä vaikka peli on tyylikkään näköinen, niin se on myös vähän tylsähkö ja verkkaisesti etenevä, joskin sympaattinen ja hivenen veikeä tapaus. Tätä on jossakin niputettu myös soulslike genreen, mutta se on alkaa olla vähän kauempaa haettua. Sitä on myös verrattu Legend of Zeldaan, mikä on vähän lähempää haettua.
Varis viikatemiehenä
Death's Door on veikeä peli veikeillä hahmoilla, leppoisella tunnelmalla ja paikoin todella Ghiblimäisillä tyyliseikoilla. Vaikka peli onkin samalla aikaa harmaavoittoisella tyylillään aika ankea ja sijoittuu jonkinlaiseen tuonpuoleiseen, niin tapa jolla peli rakentuu ja etenee ei ole erityisen synkkä. Tarinallisesti kyseessä ei ole se nopeatempoisin, moniulotteisin tai muutenkin koukuttavan tapaus. Tarinassa seurataan pientä varista joka toimii viikatemiehenä tuonpuoleisessa, eräänlaisessa viikatemiestoimistossa, joka kerää sieluja. Heti aluksi pelaajan ohjaaman variksen tehtävänä on mennä keräämään erään hirviön sielu, mutta tämän tehtävän kautta hän kohtaa salaperäisen vanhan variksen, joka mitä ilmeisimmin on myös viikatemies ja jolla on salaliittoteoria, jonka kautta pelaaja tempautuu mukaan aivan uuteen seikkailuun jossa salaliittoteoria alkaa avautumaan entistä enemmän.
Tarinarakenne on todella videopelimäinen ja vieläpä retrolla tavalla. Ääninäyttely ei ole joten luettavaa riittää, mutta ei jrpg tavalla, vaan säännöstellyllä indiepelitavalla. Erilaiset alueet ovat omia kokonaisuuksiaan vaikka yleinen pelirakenne pysyykin samanlaisena alusta loppuun asti, lähinnä kehittyen. Tyylillisesti pelissä on mukavasti muuttujia ja ulkoasu on toimiva. Indiepelien tapaan kokonaisuudesta ei ole tehty erityisen monimutkaista tai laajaa, vaan siitä enemmänkin välittyy sellainen simppeli mutta hyvin tehty ote.
Monien indiepelien tapaan Death's Door valitsee muutamia toimiva ideoita ja rakentaa niiden päälle. Graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen, värimaailma toimii ja huumoria on osattu repiä milloin mistäkin. Joskus suoraan pelihahmojen nimistä ja joskus paikoista. Pelistä tulee mieleen yksi jos toinenkin peli ja joskus aika pienistä syistä. Hades tuoleen mieleen pyödän takana olevasta vanhemmasta variksesta ja pomotaisteluista tulee paikoin mieleen Titan Souls. Death's Door pysyy hillittynä kokonaisuutena, mutta ongelmallista on lähinnä se, että peli ei ole erityisen koukuttavaa, eikä edes erityisen mielekästä pelattavaa, mistä syystä kiinnostus sitä kohtaan vähenee yllättävän nopeasti, vaikka peli kiinnostavalta aluksi vaikuttaakin.
Soulsvivahteista toimintaa Legend of Zelda pulmanratkonnassa
Death's Door on haastava peli, mutta ei nyt suoraan soulslike haastava. Viholliset tekevät selvää vahinkoa ja pelkällä nappuloiden hakkaamisella saa aika helposti ja nopeasti turpiinsa. Paljon suuremmassa roolissa on oikea-aikainen väistäminen ja vastahyökkääminen, sekä resurssien hyödyntäminen. Varis huitoo punahehkuisella miekallaan, tekee väistöliikkeitä ja erikoistemppuja minkä päälle taistelusysteemi nojaa koko matkan ajana. Varis saa myös käyttöönsä jousen ja erilaisia taikatemppuja ja uusia aseita jotka kaikki tarjoavat oman lisänsä toimintaan. Tikarit esimerkiksi eivät ole yhtä vahvoja aseita mitä miekka on, mutta ne ovat merkittävästi nopeampia. Viholliset noudattavat tiettyjä rytmejä taistelussa, mikä tekee toiminnasta astetta suunnitelmallisempaa. Varis ei kestä kovinkaan suurta määrää vahinkoa, mikä korostaa merkittävästi sitä, että pelkkä päätön huitominen ei ole se paras taistelutaktiikka vaan väistöliikkeiden ja hyökkäysten yhdistely on. Soulsmaisuus on melko pienimuotoista, mutta viholliset ovat sen verran haastavia, että isoa joukkoa vastaan ei kannata käydä, vaan taktinen lähestyminen haasteisiin on suotavaa.
Toiminnan ohella pelissä on todella paljon pulmanratkontaa joka on joskus nuolien ampumista, joskus laattojen painelemista ja voidaan sanoa että itse en pitänyt tästä osasta juuri yhtään, mutta puhdas toimintapeli Death's Door ei ole, vaan enemmänkin isometrinen seikkailupeli. Pulmanratkonta on lähinnä tuomassa mukanaan vaihtelua, kuten LoZ sarjassa, mutta pulmat ja vastaavat tuntuvat tässäkin pelissä lähinnä hidasteilta, toisin kuin vaikkapa Uncharted tai Batman: Arkham sarjoissa, joissa ne olivat oikeasti hyvin tehtyjä lisiä vaihtelevaan ja mielekkääseen toimintaan. Death's Door on toiminnallisesti ihan kivaa menoa, mutta parempiakin pelejä löytyy paljon. Mekaniikoiltaan peli ei ole kuitenkaan huono sillä toiminta on tehty hyvin, valtaosa kentistä on sen verran simppeleitä että oikea ratkaisu löytyy helposti ja vaatii vain toteutusta. Piilojakin on jonkinverran joiden eteen täytyy nähdä hieman vaivaa ja taistelut haastavat pelaajan uudelleen ja uudelleen. Erityisne mielenkiintoista saati mielekästä pelistä ei ole saatu, mutta se on toimiva kokonaisuus.
Yhteenveto
Death's Door on peli joka muistuttaa oitis useammasta pelistä. Peli nojaa joka tapauksessa pulmanratkontaan ja taisteluun joka on haasteellisesti ehkä vähän keskivertoa kovempaa. Pelattavuus on ihan mukavaa, mutta ei mitään erityistä, kun taas tyylillisesti peli nappaa oitis vähän paremmin. Harmaasävytteinen värimaailma sopii teemaan hyvin ja tätä viikatemies teemaa on käytetty hienosti. Peli ei kuitenkaan ole erityisen koukuttava ja muutenkin kiinnostus hyytyy vähän turhankin äkkiä sillä vaikka peli hienolta näyttääkin ja tyyliseikkoihin on panostettu, ei peli vain nappaa, osittain pelattavuuden vuoksi.
+ Tyylikäs ulkoasu ja ympäristöt
+ Viikatemies teeman käyttö
- Verkkainen eteneminen
- Suht tylsähkö pelattavuus
Arvosana: 6,0
Hyvä
Akira Kurosawa hengessä, pelimuodossa
Patikka Yomille
PlayStation Plus: Premium
Trek to Yomi
Vahvasti vanhojen samuraielokuvien tyylinen peli, pääasiassa mustavalkoisen värimaailman ansiosta. Pääpointti tästä pelistä oli tiedossa ennen pelaamista, mutta pelin syvällisyys oli kysymysmerkki. Hieman varautunut tätä kohtaan kuitenkin olin sillä Flying Wild Hog ei ole tunnettu sellaisesta viimeistellystä laadusta. Tosin Evil West ja Shadow Warrior olivat hyviä pelejä ja Trek to Yomi ilmestyi samana vuonna kuin Shadow Warrior 3 ja Evil West.
Tyylikäs kuin vanhanajan samuraielokuva
Aluksi käydään läpi nopea, varsin klassisen samuraitarinan aloitus jossa nuori samurain alku Hiroki asuu pienessä kylässä, mestarinsa opissa. Maantierosvot hyökkäävät kylään, mestari kuolee ja Hiroki haavoittaa rosvojen päällikköä, jonka varmasti kohtaa vuosia myöhemmin. Siirrytään ajassa vuosien päähän kun Hiroki on kasvanut isoksi ja pitää edelleen kiinni mestarilleen tekemästään lupauksesta suojella kylää, yhdessä lapsuuden ystävänsä ja nykyisen rakastettunsa kanssa. Varsinkin nyt, kun rosvojoukko on tulossa. Kun pelin nimi on matka Yomille, eli japanilaiseen pimeyden/kuolleiden valtakuntaan, niin olettaa voi, että hyvin pian, Hiroki kohtaa loppunsa ja tarina saattaakin kertoa jostakin mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai sitten peli johtaa hetkeen kun Hiroki kuolee. Joka tapauksessa pelin nimi itsessään asettaa oitis tiettyjä odotuksia tarinalle, joten peliltä on haastavaa tarjota mitään oikeasti yllättävää sisältöä.
Tarinallisesti peli on rytmitetty hyvin, se etenee nopeasti eikä jää juurikaan junnaamaan paikoilleen. Koska kaikki etenee hyvin suoraviivaisesti, ei eksymisvaaraakaan ole. Oikeastaan vasta aivan lopussa pelin tarina todella alkaa johtamaan jonnekin ja valtaosa pelistä on enemmänkin alustusta lopetukselle, joita on useampi. Juuri yksikään pelin hahmoista ei merkittävästi erotu joukosta edukseen, tai haitakseen eikä tarinassa ole mitään sellaista mikä todella nostaisi sitä jalustalle. Tyylillisesti tilanne on aivan toinen, sillä mustavalkoinen ulkoasu on todella uskollista monille vanhoille samuraielokuville kuten Seitsemän Samuraita tai Yojimbo, tai mikä hyvänsä muu Akira Kurosawan ohjaama elokuva. Trek to Yomi myös etenee kuin samuraielokuva, sillä erotuksella että nyt keskitytään lähestulkoon täysin siihen toimintaan ja jätetään kaikki muu pienemmälle huomiolle, mikä lienee tässä tapauksessa jopa hyvä asia.
Trek to Yomi ei ole mikään Ghost of Tsushiman tasoinen AAA peli, vaan enemmän indiepeli joka sijoittuu samanlaiseen kulttuuriin. Tässä on omat vahvuutensa sillä samuraikulttuurissa on sitä jotakin mikä tarjoaa aivan omanlaistaan tyyliä ja asennetta. Harmillista tosin on että peli ei osaa edes astelmallaan tai ulkoasullaan tarjota mitään sellaista joka todella vakuuttaisi pelintekijöiden taidoista, koska Trek to Yomi on parhaimmillaankin melko perustyylistä miekkailua tyylikkäässä ympäristössä, joka tosin jää vain ikkunankoristelutasolle. Lisäksi voisi sanoa että Flying Wild Hog alkaa pelintekijänä todella menettää otettaan sillä samoin kuin Evil West, Trek to Yomi on peli josta puuttuu monia asioita joita siinä olisi pitänyt olla ja joka tarinallisesti ei vain onnistu kertomaan mitään erityistä. Siinä missä pelitekijöistä Spiders on onnistunut oikein hyvin muutamien viimeisimpien pelien kanssa, on Flying Wild Hog jättänyt paljon toivomisenvaraa.
Simppeliä toimintaa, mutta sentään tyylillä
Taistelu on koko pelin suola, siitä ei pääse mihinkään ja sitä pelissä harrastetaan kaikista eniten. Siinä missä Ghost of Tsushima yhdisti samuraimaisen suoraviivaisemman miekkatoiminnan ninjamaisen taktiseen hiljaiseen lähestymistapaan ja erikoisvarusteisiin todella lahjakkaasti ja onnistuneesti, on Trek to Yomi enemmänkin samuraiteemainen suoraviivainen toimintapeli muutamilla vaihtoehdoilla taisteluun. Taistelu kuitenkin pysyy hyvin samanlaisena alusta loppuun asti, vaikka pelissä hieman muuttujia onkin. Taistelussa, kuten tarinassakin painaa merkittävästi enemmän tyyli kuin mikään muu. Tästä pelistä tulee nopeasti mieleen 9 Monkeys of Shaolin, sillä kyseinen peli oli myös suoraviivainen kokonaisuus beat em up tyylisellä toteutuksella. Kulttuurillisestikaan ei olla nyt niin kauakana toisistaan mutta samalla tavalla kuin apinoiden tapauksessa, myös tässä tapauksessa tämä pelityyli käy erittäin nopeasti, erittäin itseääntoistavaksi ja melko tylsäksi.
Yhteenveto
Trek to Yomin vaikutteet ovat selvästi vanhoissa mustavalkoisissa samuraielokuvissa sillä tyyli on todella lähellä niitä. Peli etenee simppelisti eteenpäin ilman isompaa harhailua ja pääpaino on miekkataistelussa. Taistelu on perusteiltaan hyvin simppeliä mutta pelin edetessä kaikki monimutkaistuu kun vastaan tulee enemmän vihollisia ja paremmin varustautuneita vihollisia. Tarinallisesti kokonaisuus on ok, mutta parhaimmillaankin Trek to Yomi tuntuu melko perustavalliselta ja simppeliltä toimintapeliltä samurai teemassa. Se on ihan hyvä, mutta ei mitään niin erityistä kuin se olisi voinut olla.
+ Tyylikäs samuraiteema
+ Miekkataistelu
- Itseääntoistavaa perusmättöä
- Melko tylsä tarina
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
Kiinnosta idea, vaikkakin pulmapelissä
Kartoittaja
PlayStation Plus: Premium
Carto
Yksi tästä joukosta pelejä joita päätin pelata edes hetken kun tuli osaksi PS Plussaa. Tämä on sellainen peli joka ei näytä kovinkaan kummoiselta ja tuskin tulisi muutoin pelattuakaan. Mutta ainakin tässä pelissä on yksi, oikein hyvä idea jossa on mahdollisuuksia. Pulmapeliksi Carto on oikein hyvä peli ja yksi näitä vähän omalaatuisempia pulmapelejä.
Kartta muokkaa maailmaa
Pelaajan ohjaama nuori Carto tyttö päätyy suureen seikkailuun kun myrsky erottaa hänen isoäidistään, taitavasta kartantekijästä. Kun Carto sitten lähtee etsimään isoäitiään, on hänellä apunaan kartanpalasia joita yhdistelmällä saa hän aikaiseksi kartan, joka näyttää ympäristöt erittäin tarkasti ja ympäristöt vastaavat karttaa virheettömästi. Pelaaja voi siis tiettyjen sääntöjen vallitessa vapaasti siirrellä kartan palasia ja siinä samalla myös maailma pelihahmon ympärillä muuttuu. Pääsääntönä on se että kartta ei voi olla "mahdoton". Tarkoittaa siis sitä että jos jossakin on vettä, niin tämä kartanreuna ei voi olla kosketuksissa reunan kanssa, jossa on metsää ja niin edelleen. Kun tietyt ehdot täyttyvät, paljastuu lisää maailmaa tyhjiin kohtiin ja löytämällä maailmasta lisää kartan palasia, voi karttaa muokata edelleen.
Tällä idealla sitten rakennetaan pulmapeliä jossa ideana on käytössä olevilla kartan palasilla koota kartta joka vastaa sivuhahmojen toiveita. Yksi ehto voi olla että kartassa pitää olla metsä tai mutkitteleva tie, joka sitten johtaa seuraavaan osaan jaksoa. Kaikki alkaa simppelisti ja kehittyy siitä eteenpäin. Ideallisesti tämä on oikein hyvä peli ja askartelugrafiikka sopii kokonaisuuteen oikein hyvin. Vaikka isona kokonaisuutena peli ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, niin pulmapelinä tämä onnistuu erottumaan oikein hyvin joukosta, koska vastaavaa peliä ei ihan äkkiä tule mieleen, tai edes peliä jossa olisi etäisesti samanlainen idea tai ote. Pulmaelementit toimivat hienosti ja erilaiset maastopalaset sun muut korostavat toimivasti sitä miten karttaa voi rakentaa.
Carto on ihan kiva peli, mutta se ei ole niin kiinnostava että se olisi vienyt mukanaan tai että siitä keksisi paljoa kerrottavaa. Pulmapelien joukossa on loppuviimeksi suhteellisen helppoa erottua edukseen, varsinkin sellaiselle joka ei isommin kyseisestä genrestä välitä. Carto on parempia pulmapelejä, se on mukavan simppeli peli jossa on ajoittain tiettyjä vähän kyseenalaisempiakin ratkaisuja miten pelissä pääsee eteenpäin, mutta kun kyse on enemmänkin kartan kokoamisesta tietyt tavoitteet mielessä, toimii peli oikein hyvin.
Yhteenveto
Carto on pulmapeli jossa yhdistyy palapelin rakentaminen ja kartan kokoaminen tietyt tavoitteet mielessä pitäen. Pelattavuus on mukavan simppeliä, ulkoasu on kivan näköinen ja peliin pääsee helposti sisälle. Kyseessä ei ole se mielenkiintoisin parhaiten mieleenjäävä kokonaisuus, mutta pulmapelien joukossa tämä on niitä vähän omalaatuisempia kokonaisuuksia.
+ Karttapalapeli-idea
+ Simppeli
- Tietyt kryptisemmät ideat
- Tylsähkö
Arvosana: 6,4
Hyvä
Älä asioi paholaisen kanssa
Kuppipää
Cuphead
Cuphead on entuudesta tuttu siksi, koska sen vaikeutta on tuotu esiin jatkuvasti yhdessä jos toisessa paikassa ja se on peli joka laittoi peliarvostelijan polvilleen tutoriaalissa mikä on melko säälittävää ja noloa. Itse en miellä itseäni erityisen suureksi tarpeettoman vaikeiden pelien ystäväksi, vaikka niitä jokunen onkin läpäistä ja jokunen platinattu. Cuphead on kiinnostava enemmänkin sen ulkoasun vuoksi, joka tuo mieleen ne 30-50 lukujen piirretyt.
Kuppi ja muki kusessa Pirun kanssa
Peli alkaa tylsällä introlla jolla kuvien ja tekstin voimin selostetaan että mitä on tapahtunut. Kuppipää kaverinsa Mukimiehen kanssa on uhkapelannut Pirun hallitsemalla kasinolla ja hävinnyt isosti. Ainoa keino selvitä veloista on toimia Pirun kätyrinä ja kerätä talteen iso joukko sieluja toinen toistaan erikoisemmilta piirroshahmoilta ympäri värikästä piirrossarjamaailmaa. Mitään tämän kummempaa tarinaa ei ole luvassa ja iso osa pelistä on pomotaisteluja, mukana muutama sivuttainliikkuva kenttä, eli siinä missä monissa peleissä on muutamia pomotaisteluja ja paljon kenttiä, tässä pelissä tilanne on käänteinen. Vaikeus on todella tiukalla, mikä pakottaa pelaamaan erilaisia kenttiä uudestaan ja uudestaan kunnes joko mielenkiinto loppuu, tai kentässä tulee niin hyväksi, että siitä selviää.
Parasta sisältöä kokonaisuudessa on erilaisten hahmojen suunnittelu ja ulkoinen toteutus. Pomoviholliset ovat monesti todella hienon näköisiä ilmestyksiä melko iloisella ulkoasulla, joka voi kuitenkin nopeasti muuttua kieroksi ja häijyksi. Jotkut taas on häijyjä heti käyttelyssä, eikä Cuphead itsekään ole sellainen kaikista kivoin tyyppi. Hän ei ole mikään sympaattinen Mikki Hiiri, vaikka hänessä vähän samanlaista asetelmaa onkin. Pomovihollisia on todella paljon ja ideallisesti niistä on otettu oikein paljon irti ja ulkoinen toteutus on enemmän kuin osuvaa. Tämä piirrosanimaatiotyyli on todella hienon näköistä katseltavaa ja mielekuvitusta on osattu käyttää todella kiitettävästi pomovihollisten ja sivuhahmojen käytössä, sillä ne ovat lähtökohtaisesti kaikki hienon näköisiä ja hyvin toteutettuja. Kuppipää tosin on toista sorttia sillä itse en pidä tätä erityisen hyvän näköisenä, tai edes toimivana pelihahmona vaan enemmänkin jännänä ideana, joka ei ole erityisen onnistunut.
Cuphead on tälläinen tekemällä vaikeaksi tehty peli jossa haaste ei ole pitkässä juoksussa edes erityisen perusteltua, se on selvästikin vain tapa venyttää kokonaisuutta ja on todella suuri sääli että pelistä on tehty niin haastava, koska tällöin ei ehdi arvostaa niitä monia yksityiskohtia joita pelimaailmaan ja hahmoihin on oikeasti laitettu mukaan. Tietyissä taisteluissa on valtavasti erilaisia, todella tyylikkäitä pieniä tyyliseikkoja joita olisi kiva tarkastella enemmänkin, jos kyseessä olisi mielekkäämpi ja paremmin tehty peli.
Kivaa katseltavaa, turhauttavaa pelattavaa
Pelaaminen on vaikeaa räiskintää yhdistettynä tasohyppelyyn ja luotihelvettityyliseen toimintaan jossa pelihahmo kestää muutaman osuman ja mitään välietappeja ei ole. Jos yritys epäonnistuu aivan lopussa, pitää aloittaa alusta ja jokaisen yrityksen jälkeen saa nähtäväksi janan joka osoittaa että kuinka pitkälle pelaaja on yrityksellään selvinnyt. Pomotaistelut koostuvat useasta vaiheesta ja monesti tahti kiihtyy hurjaa vauhtia vaihe vaiheelta, mutta sellaisiakin tapauksia on joissa alkupään vaiheet voivat olla paljon loppupuolta vaikeamapi. Tässä pelissä mennään todella reilusti yrityksellä ja erehdyksellä jossa yhtä kenttää voi joutua yrittämään kymmeniä kertoaja ennen kuin siitä selviää, kun taas toiset kentät voivat ratketa kourallisella yrityksiä. Kyse on monesti siitä että kuinka hyvin pelaaja reagoi kentän hasardeihin samalla, kun jatkaa pomovihollisen ampumista ja monet pomoviholliset ovat tarpeettoman kestäviä.
Vaihtelua tarjoavat erilaiset asevaihtoehdot ja tehosteet jotka tuovat omat muuttujansa kokonaisuuteen. Perusammukset etenevät pitkälle ja suoraan, vieläpä aika nopeasti. Hakeutuvat ammukset eivät ole yhtä tehokkaita mutta niiden kanssa ei tarvitse tähdätä ja lyhyen kantaman ja ison hajonnan ammukset ovat todella vahvoja. Erilaisia vaihtoehtoja on mukavasti, mutta koskaan ei voi etukäteen tietää että mikä on oikeasti se paras metodi mihinkin haasteeseen, vaan se selviää kokeilemalla. Pelissä on jokusia lisätemppujakin joilla tehostaa toimintaa, mutta loppuviimeksi ne eivät paljoa paina, koska Cuphead ei pitkässä juoksussa vain ole kovin koukuttavaa eikä edes kovin mielekästä pelattavaa.
Isoin uhka/mahdollisuus on se vaikeus. Cuphead on sen verran vaikea, että se muuttuu nopeasti turhauttavaksi peliksi ja se on sen verran pitkäksi venytetty, että haasteista ei ole pulaa. Valtavaosa pomotaisteluista tuntuu suoraan epäreiluilta melko halpamaisilla ratkaisuilla ja valtaosa taisteluista, eivät vain ole hauskoja pelata. Monesti ruutu on niin täynnä roinaa että ei itse ei meinaa sekaan sopia ja monet tilanteet ovat niin pikkutarkkoja että niitä ei vain voi pitää mielekkäinä pelata. Tässä mielessä peli on todella retrolla tavalla toteutettu, koska mitään isompia oikoteitä ei ole. Haasteita voi yrittää loputtomasti, mutta varsinaisia kikkoja ei ole saatavilla ja monesti taistelut on venytetty tarpeettoman pitkiksi. Mielenkiinto tätä peliä kohtaa voi loppua erittäin nopeasti, vaikka jokaisesta haasteesta selviäisikin kun sitä vain yrittäisi tarpeeksi monta kertaa. Peli ei vain ole niin hauskaa pelattavaa että sen vaivan viitsisi nähdä. Se on sääli koska pelin ulkoasu on erittäin kivaa katseltavaa.
Yhteenveto
Cuphead on graafiselta ulkoasultaan erittäin hyvän näköinen peli jossa yksityiskohtiin on todellakin panostettu ja paljon. Pelattavuudessa se on kuitenkin turhauttava, tarpeettoman vaikeaksi kiristetty kokonaisuus jonka ulkoasu ja haaste eivät vain tunnu osuvan yksiin. Pelattavaa on runsaasti, mutta se ei ole erityisen laadukkaasti toteutettu, vaikka ulkoasuun onkin panostettu todella suuresti. Pakostakin tämän näkee melko yliarvostettuna pelinä, vaikka siinä paljon hyviä ideoita onkin mukana. Tällä kertaa vaikeus vain pilaa sen.
+ Ulkoasu on erittäin hienoa katseltavaa
+ Yksityiskohtaisuus
- Turhauttavan vaikea
- Paikoin suoraan epäreilu
Arvosana: 4,0
Huono
Pääarvio
Sopii kokonaisuuteen yllättävän hyvin sillä tämä on samalla todella kivan näköinen, mutta myös samalla aikaa hyvin häiritsevän oloinen kokonaisuus.
Kalastusaluksella vaarallisille vesille
Yhtä aikaa mukavan pastellisävytteinen grafiikka yhdistettynä paikoin häiritsevän onnistuneesti toteutettuihin kaloihin ja henkilöihin.
Dredge
Peli jota en olisi varmaan muutoin edes huomioinut, mutta joka on nyt ollut useammalla listalla alkuvuoden parhaiden pelien joukossa. Pitää siis kokeilla ja katsoa että mistä tämä johtuu ja onko kyseessä yksi vuoden yllättäjiä, vai onko peliä kohtaan nyt tullut jo liikaa odotuksia. Voi tietysti olla että tämä on yksi niitä aliarvostettuja huipputapauksia tältä vuodelta.
Kalastamista ja ruoppaamista syvemmältä ja syvemmältä
Peli alkaa pienestä majakkakylästä pienellä saarella. Pelaaja on merikarhu joka ilmeisen haaksirikon jälkeen on pelastettu ja jolle tarjotaan uusi mahdollisuus palata työnsä ääreen. Kaikki alkaa simppelisti kalastusaluksen puikoissa ja pelaajalla on tilaa tehdä mitä huvittaa aamusta iltaan, mutta yöllä olisi hyvä palata satamaan lepäämään, sillä pimeys on vaarallinen, huonon näkyvyyden takia, tai ainakin siltä se aluksi vaikuttaa. Pelin tarinan edetessä ja pelaajan päästessä laajemmalle alueelle, alkaa kokonaisuudesta paljastua enemmän ja enemmän ja pelin todellinen tyyli nostaa päätään pinnan alla
Yöllä kalastaminen on kuitenkin mahdollista ja tiettyjä eliöitä voi pyydystää vain pimeällä, kun taas valtaosa kaloista on kalastettavissa päiväsaikaan. Kalastuspaikkoja on vaikka kuinka paljon, mutta kalaa niissä ei ole loputtomasti, joten liikkuminen paikasta toiseen on suositeltavaa ja tietyt kalat ovat merkittävästi arvokkaampia kuin toiset. Koska aluksen ruumossa on tilaa hyvin rajallisesti, pitää saaliskin valita tarkoin. Isommat kalat ovat pääasiassa arvokkaampia kuin pienet kalat, mutta ne vaativat enemmän tilaa ja monesti vieläpä tietynlaista tilaa. Tässä korostuu Resident Evil 4 tyylinen tavaraluettelon hallinta jossa kaikki tila pyritään hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti.
Pelin edetessä kokonaisuus monimutkaistuu sillä aluksi pelaajalla on rajallinen määrä mahdollisuuksia siinä mihin hän tietyssä aikaikkunassa ehtii mennä, mitä hän pystyy pyydystämään ja sitä rataa. Sivutehtäviä aukeaa kun pelaaja tutkii laajemmalla säteellä ja kun alusta on paranneltu enemmän, pystyy sillä tekemään enemmän. Pääpaino pysyy joka tapauksessa aluksessa jonka ympärille kaikki rakentuu. Paremmilla moottoreilla voi liikkua nopeammin ja sitä kautta pidemmälle ennenkuin täytyy levähtää satamapaikassa ja paremmilla kalastustarvikkeilla pystyy kalastamaan syvemmissä vesissä. Ensin kalastetaan matalikossa, mutta pian avovesillä ja lopuksi syvänmeren kalatkin ovat vapaata riistaa. Hahmokehitys astuu tässä kohtaa kuvaan koska tiettyjä tarvikkeita voi ostaa vain, kun ne on ensin kehitetty ja monesti ne ovat melko hintavia, puhumattakaan veneen kehittämisestä, jotta tilaa riittää isommalle määrälle tarvikkeita.
Pelin todellinen sisin kuitenkin astuu kuvaan vasta sitten kun kalastamisen ohelle tulee ruoppaaminen, jossa tongitaan merenpohjaa ja siellä piilossa olevia lukuisia aarteita ja salaperäisiä esineitä, joiden ympärille pelin varsinainen tarina lopulta sijoittuu. Kalastaminen ja ruoppaaminen ovat molemmat pelin suola, sillä pelin rytmi pyörii niiden ympärillä ja kumpikin aktiviteetti on minipeli itsessään, simppeli, mutta oikealla tavalla koukuttava, sillä ne alkavat tietyssä pisteessä mennä omalla painollaan ja mitä pidemälle peli etenee, sitä parempia erikoistaitoja pelaaja saa käyttöönsä jotka yhtä aikaa nopeuttavat kalastamista ja vaarojen välttelyä.
Kauhu hiipii selustassa
Dredge on graafisesti kivan näköinen, hieman maalausmainen peli josta tuntuu todellakin välittyvän sellainen indiepelifiilis. Ulkoasu on kivan näköinen ja kalastaminen on sellaista kivaa ajanvietettä ilman isompia haasteita. Mutta samalla aikaa pelin sivuhahmoissa on ulkoisesti sellainen hieman häiritsevä tyyli, joka ei ole niinkään mitään lastenpelimateriaalia, vaan sellaista vähän arveluttavampaa. Todelliseksi Lovecraft materiaaliksi peli etenee heti, kun pimeys laskeutuu ja pelin tunnelma muuttuu täysin. Mikäli pelaaja seikkailee pimeydessä liiankin kanssa, alkaa kokonaisuus muuttua entistä häiritsevämmäksi. Outoja ääniä, hallusinaatioita ja merihirviöitä jotka sekoittavat pakkaa välittömästi ja merkittävästi. Pelin tunnelma on päiväsaikaan hyvin rauhallista ja yöaikaan pelin kauhuelementit todella nousevat esiin ja ottavat vallan, jolloin pelistä tulee aivan erilainen.
Pelin kauhupuolet korostuvat pelin edetessä paljon enemmän, sillä siinä missä pelin aloitusalue on pääasiassa matalikkoa jossa vaaroja ei karikkojen lisäksi oikeastaan ole. Avomerellä pelin tunnelmasta tulee oitis arvaamattomampi sillä vaikka karikot eivät enää olekaan mikään riski, niin se mitä veden alla on, herättää enemmän kysymyksiä ja eri alueilla on erilaisia vaaroja joista ensimmäinen tulee melko varmasti suurena yllätyksenä, riippuen siitä että mihin pelaaja lähteekään ensimmäisenä. Koska vapautta valita riittää on täysin mahdollista että heti ensimmäiseksi pelaaja löytää tiensä kaikista haastavimmalle alueelle. Dredge on erittäin onnistunut psykologinen kauhupeli, ilman että se tuputtaa sitä puolta itsestään pelaajalle. Se on kokoajan läsnä, juuri sillä oikealla tavalla.
Vuorokausirytmi on peliä parhaiten tahdittava kokonaisuus. Aika kuluu vain silloin kun pelaaja liikkuu, kalastaa tai ruoppaa ja koska tietyn ajan jälkeen liikkuminen ja pimeydessä paikallaan pysyminen on melkoista uhkapeliä. Ajankäyttö erityisesti korostuu ruopatessa jolloin ajankulua ei meinaa huomata samalla tavalla kuin kalastaessa ja pimeys saattaa yllättää, erilaisista vaaroista puhumattakaan. Todella iso osa pelistä nojaa yllätyksiin ja muutamiin aluekohtaisiin mekaniikkoihin jotka tekevät eri alueista todella omanlaisiaan. Pelaajan alus on loppuviimeksi hyvin heikkoa tekoa, sillä yksikin kolhaisu kiveen tai rannikkoon aiheuttaa vaurioita alusta ja pahimmillaan pudottaa rahtia laidan yli. Tästäkin syystä todella suuressa roolissa on varovaisuus sillä suuren tavaramäärän ahnehtiminen johtaa riskeihini esineiden menettämisessä. Lisäksi vaurioitunut alus rajoittaa tilaa johon lastia voi sulloa ja riskinä on myös hajottaa työkalujaan, jolloin tiettyjä asioita ei voi tehdä. Vaurioitunut moottori hidastaa aluksen liikkeitä ja jos se tapahtuu piemeällä, muuttuu tilanne nopeasti melko kuumottavaksi.
Yllättävän monipuolista ja koukuttavaa pelattavaa
Pelimaailma ei ole loppuviimeksi erityisen suuri, mutta se on sen verran suuri, että tilaa tutkimusmatkoille riittää ja erinäisten sivutehtävien kautta paikkojen tarkempi tutkiminen on kannattavaa. Tietyillä lisätarvikkeilla maailmaa pystyy avaamaan entistä enemmän, mutta pääasiat pelissä pysyvät melko simppeleinä ja monipulistuvat hillittyyn tahtiin. Dredge ei ole valtava peli, se on erittäin hyvin rytmitetty ja koottu kokonaisuus jossa on tarpeeksi tilaa kehittyä, mutta joka pysyy lopuksi melko selkeänä. Pelaajalla on käytössään merikartta, eläinkirja ja muutamia muitakin työkaluja joilla tehostaa kalastamista ja maailmantutkimista. Kartta erityisesti on erittäin hyödyllinen navigoinnissa sillä kartasta näkee useita satamapaikkoja joissa voi viettää turvallisesti yönsä ja jossa voi käydä kauppaa. Erilaiset tehtävät merkataan karttaan rasteilla, joten pelin varsinaiset päätehtävät pystyy tekemään ilman isompia ongelmia.
Päätehtävien ohella merkittävää on rahan kerääminen jotta pystyy vahvistamaan kalustoaan. Osa onnistu tutkimispalikoilla ja rahalla kun taas osa ruopatessa saatavilla rakennusmateriaaleilla ja rahalla, mikä tarkoittaa sitä että kalastaminen tulee pysymään jatkuvasti merkittävänä osana kokonaisuutta, koska se on paras tapa saada rahaa ja sitä kautta paras tapa vahvistaa alusta ja kalustoa.
Dredge on päätehtäviltään suhteellisen lyhyt pelit, mutta erilaiset tehtävät ottavat oman aikansa että ne pystyy tekemään, varsinkin siinä tapauksessa jos ei käytä mitään ohjetta. Tiettyjen kalojen pyydystäminen on pakollista että pääsee pelissä eteenpäin ja osaa ei voi saalistaa pelkällä vavalla vaan joutuu hyödyntämään niin verkkoa kuin ansojakin, jotka ovat kaikki omia lisiään kokonaisuuteen. Peliä hidastaakin pääasiassa se, miten paljon pelaaja tarkertuu kaikkeen muuhun tekemiseen. Koska kalaa ei voi myydä kaikkialla, eikä sitä voi säilyttää loputtomiin ettei se mätäne pilalle, joutuu aina tietyin väliajoin käymään satamassa käymässä kauppaa. Sama pätee myös ruopattavaan tavaraan joka vie oman tilansa. Pelaajalla on käytössään varasto jossa säilyttää tavaraa joka ei mene pilalle, mutta siinäkin tilaa on rajallisesti. Nämä monet pienet lisät pelaamisessa tekevät erittäin simppelinä alkavasta pelistä hyvin koukuttavan ja monitahoisen kokonaisuuden.
Yhteenveto
Dredge vaikuttaa aluksi kivalta pikkupeliltä jossa simppeleillä ideoilla yritetään koukuttaa pelaajaa ja joka on ulkoasultaan kuin oppikirja esimerkki indiepeleistä. Pinnan alla on kuitenkin paljon enemmän, sillä Dredge onnistuu koukuttamaan simppelillä pelattavuudeltaan, mutta todellisen huomion se varastaa sillä, mitä pelissä todella alkaa tapahtua kun se pääsee kunnolla käyntiin, sillä kun Lovecraftmainen tyyli nostaa päätään, muuttuu peli oitis merkittävästi kiinnostavammaksi tapaukseksi ja se on ehdottomasti kokeilemisenarvoinen tapaus.
+ Lovecraft tyylinen puoli
+ Kalastus ja RE4 minipeli
+ Ulkoasu
- Paljon luettavaa
- Rytmitys alkaa ontua
Arvosana: 7,8
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.