Joskus sitä vain kokeilee kaikenlaista siinä toivossa että sattuisi löytämään jotakin pelattavaa. Tästä toinen variaatio on se, että vain selaa pelivalikoita siinä toivossa että jokin nappaisi huomion, tosin se voi johtaa siihen että selaat pelejä enemmän, kuin varsinaisesti pelaat mitään. Siinä mielessä ensimmäinen vaihtoehto on parempi.

 

 

 

Tälläisessä asettelussa on muutamia vaihtoehtoja. 

- Valitset jotakin mitä olet aiemmin pelannut joko:

  • Verestääksesi vanhoja muistoja
  • Jatkaaksesi siitä mihin jäit
  • Pelataksesi sitä uudestaan koska se oli hyvä ensimmäiselläkin kerralla

- Valitset jotakin mitä monet suosittelevat:

  • Joko se todellakin on hyvä
  • Joko se on yliarvostettua sontaa
  • Tulipahan sitäkin kokeiltua

- Valitset jotakin ihan satunnaisesti:

  • Tällöin voi mitä vain voi tapahtua.



Mafia kakkonen

 

PlayStation Now

 

 

Mafia II

Ensimmäinen Mafia peli ei ole itselleni tuttu, mutta kolmas on ja se on mafia peli lähinnä nimellisesti, sillä mafiatouhun tunnelma on siinä GTA wannabe sekasikiössä täysin poissa. Mafia II taas on erittäin vahvasti Mafia tunnelmainen peli. Päähenkilö Vito Scaletta on monella tavalla kuin suora mafiaelokuvasta, mutta kokonaisuutena hän on aivan tavallinen ja varsin tylsänoloinen päähenkilö. Vertaan todella monia tämän pelin puolia yhteen parhaaseen, ellei jopa siihen parhaaseen mafia peliin; Godfatheriin, suoraan PS2 aikakaudelta.


Tarina sijoittuu useampaan paikkaan ja aikaan, vaikka pääosa pelin tapahtumista sijoittuukiin kaupungille. Tehtävät ovat lähemmäs kaikki hyvin samanoloista massaa. Välillä ajellaan autolla ja välillä ammuskellaan ja lähes poikkeuksetta kumpikaan osa ei varsineisti nouse erityisen hyväksi osaksi. Autolla ajaminen on muuten ihan ok, mutta tässä pelissä pitäisi realistisesti noudattaa nopeusrajoituksia, liikennevaloja ynnä muuta ja heti jos mukana on vihollisia, niin nämä osiot ovat rasittavia. Suuri syy siihen on siinä, että viholliset osaavat ampua hyvin tarkasti hyvin kaukaa kun taas liittolaiset ampuvat tarkasti vain läheltä.

Toimininnallisesti taas ammuskelu on parhaimmillaan aikalailla samalla viivalla, mutta toisin kuin autolla ajamisessa, ampumisessa sentään on vähän enemmän mielekkyyttä, etenkin kun pukeutuu kuin mafioso ja antaa tommy gunin laulaa. Mutta toiminnassa suurin ongelma on siinä että tässä pelissä pelihahmo on todella heikko, sillä pari luotia ja joskus yksi luoti tappaa oitis, kun taas viholliset eivät meinaa kaatua ellet osua keskelle otsaa. Toiminnassa on ajoittain luvassa myös nyrkkitappeluita mutta nämäkään eivät ole mitenkään hyvin tehtyjä, sillä simppeli taktiikka on se tehokkain, varsinkin kun QTE verrannolliset pätkät ovat todella epätarkkoja.

Yleisin rasittavuutta aiheuttava tekijä tässä pelissä on se suora epätasapainoinen vaikeustaso. Vaikeuspiikkejä tulee todella paljon ja miltein jokaisessa kohdassa. Yhdessä tehtävässä pitäisi ajaa autolla pakoon mutta vihollisia on niin paljon enemmän ja itse et kestä vahinkoa juuri yhtään että tuurilla on enemmän painoarvoa kuin taidolla. Ammuskeluosuudet taas ovat usein niin pitkiä että virheettömyyteen pitää pyrkiä varsin pitkäjaksoisesti, ellei halua aloittaa koko roskaa uudestaan.


Mafia II on sellainen peli jossa tarina etenee kuin missä hyvänsä mafia elokuvassa, mutta ongelmaksi nousee se, miten peli on jaksotettu. Tarina etenee varsin nopeasti ja sivutekemistä ei ole nimeksikään. Varsinkin viimeinen kolmannes on ylivoimaisesti pelin surkein osuus sillä voisi sanoa että reilusti 2/3 kaikesta rasittavasta saastasta on kasattu sinne. Varsinkin osuus jossa pitäisi alkaa tehdä rahaa on rasittavaa grindaamista ja siinä kohtaa kun peli ns. nollaa kaiken, mielekkyys katoaa siinä samalla kaiken mafiamielekkyyden kanssa.

Tarinallisesti peli ei vain kannattele kokonaisuutta niin paljon että sitä jaksaisi mielellään sietää. Lähemmäs kaikki tehtävät pitävät sisällään paljon edestakaisin ajamista, ajoittaisia naurettavan tiukkoja aikarajoja ja autoja joilla ajamisessa ei ole juuri mitään mielekkyyttä ja tarkkuutta. Mafia II ei missään kohtaa tunnu erityisen hyvältä peliltä ja valtaosa hahmoista ei ole kovin kaksisia myöskään.

Godfatherissa tarina oli erinomaisesti jaksotettu, varsin pitkä ja tekemistä oli muutenkin paljon kaikista iskutehtävistä ja yritysten kiristämisistä alkaen, autoissa oli eroa, liittolaiset osasivat hommansa ja pelattavuus oli varsin tehokasta, oli sitten kyse ammuskelusta tai ajamisesta. Aseissa varsikin oli todellista tyylikkyyttä ja potkua. Mafia II on konsolisukupolvella uudempi peli, mutta jokaisella osa-alueella heikompi peli.


Kokonaisuutena Mafia II on peli joka vaikuttaa todella kiinnostavalta mafia asetelman takia, mutta ei sitten sisällä oikeastaan mitään sellaista mikä saisi kiinnostumaan siitä. Tavallaan voisi sanoa että se mikä pelattavuudessa hävitään jatko-osalla täysin, voitetaan tunnelmassa ja se ei ole paljon se. Siinä missä Mafia III oli raju pettymys, on tämä sentään tietyllä tavalla ok, mutta pettymys on tämäkin, ei vain niin paha.

 

+ Mafia tunnelma ja tyylikkyys

 

- Erittäin heikko toteutus

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Disney Pixarin Toy Story huumaa

 

PlayStation Now

 

 

Disney Pixar Toy Story Mania!

Tämä on niitä tapauksia joita on sattumalta vain alkanut pelata ja sitten sen on lopulta pelannut loppuun asti. Mitään varsinaisen suurta vaihtelua ei missään kohtaa ole luvassa, peli toistaa samaa ideaa alusta loppuun asti, vähän erilaisissa ympyröissä. Loppuviimeksi ainoa syy miksi tätä sitten jatkoin loppuun asti, on tosi helpot trophyt. No platina nyt oli kaikkea muuta kuin ilmainen sillä muutama hyvin vaikeakin on mukana.

Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan "ampua" kentällä olevia maaleja mahdollisimman korkea pistesaldo mielessä. Erilaiset maalit ovat eriarvoisia ja jokainen kampanja koostuu useammasta erilaisesta kentästä. Idea ei muutu mihinkään ja ajoittain peliin on ängetty piirakanheittoa, joka pakottaa pelaajaa väistämään. Tämä on aivan turha lisä.

Teemoja on Woodyn länkkärityylistä Buzzin avaruustyyliin ja jokaisessa teemassa on omanlaisiaan tyyliseikkoja jotka tavallaan saavat kaikki kentät vaikuttamaan vähän erilaisilta vaikka se peruspelattavuus ei muutukaan. Tämä ei ole järin mukaansatempaavaa ohjaimella, sillä move toiminto mielessä tämä on tehty. Ohjaimella on mukana tietty tarkkuus mutta monet nopeutta vaativat hetket voivat olla vähän haastaavia (trophy mielessä).

Kokonaisuudesta nyt ei keksi paljoa sanottavaa. Se toimii ihan hyvin, ei ole monimutkainen ja mahdollistaa kaksikin pelaajaa. Aika tylsä kokonaisuus vaikka tavallaan erilaiset teemakentät tuovatkin vaihtelua.

 

+ Useamman eri teeman kentät

+ Simppeli, helppo ja toimiva

 

- Pelattavuudessa vaihtelua ei ole nimeksikään

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



Rajamailla riittää hamstrattavaa ja ammuttavaa

 

 

PlayStation Now

 

 

Borderlands

Trilogiaksi venyneen (+ kaikki muut sivupelit) pelisarjan ensimmäinen osa ja se näkyy. Kun on pelannut jatko-osia niin harvemmin ne ensimmäiset osat todella loistavat, elleivät jatko-osat ole sitten todella munanneet, tai ellei se ensimmäinen peli ole oikeasti todella toimiva, eikä niin erilainen. Siinä on aika paljon muuttujia, sillä esimerkiksi Devil May Cry sarjassa ensimmäinen osa on edelleen erittäin hyvä ja jos vertaa kakkoseen, se on ylivoimainen. Tosin jos verrataan 

Borderlandsin tapauksessa tarina on sivuosassa, sillä pääpaino on siinä toiminnassa ja huumorissa. Graafinen ulkoasu on edelleen sitä huipputasoa ja erottuu paremmin kuin hyvin edukseen. Mukana on kourallinen tuttuja hahmoja, tällä kertaa pelattavina. Lilith, Mordecai, Roland ja Brick kaikki ovat erilaisia pelattavina hahmoina, pääasiassa siinä mielessä että millaisia heidän erikoisominaisuutensa ja asepreferenssinsä ovat.

Toiminta on tietenkin se iso juttu tälläisessä pelissä. Päällisin puolin se toimii oikein hyvin, mitä nyt ottaa aikansa että pelin herkkyyteen pääse kunnolla sisään. Perusräiskinnäksi itse tämän lokeroisin sillä vaikka peli näyttää todella hienolta, niin ei se pelattavuudessaan ole mitenkään ihmeellinen. Erilaista kerättävää tavaraa on ja vihollisia on paljon. Sivutehtäviäkin on siellä täällä mutta ei se pääjuoni pelissä ole kovinkaan ihmeellinen. Peli lisäksi tuntuu alkavan todella hitaasti, tietysti saat heti aseen käteen ja tapettavaa tulee vastaan, mutta pelissä kestää aika kauan ennenkuin se alkaa olla oikeasti mielekäs pelata.

Maailmanlopun tunnelma on vahvasti läsnä Borderlandsissa ja kyllähän tästä pelistä helposti näkee että mikä siinä on kantavana puolena. Psykopaatteja on joka puolella, aseita on monenlaisia ja tapettava ei äkkiä lopu. Väkivaltainen ja yliampuva ote pähkähullulla huumorilla on isossa osassa, mutta sanotaan että heti jos pelannut jatko-osia, niin tähän peliin on erittäin vaikea uppoutua, sillä ne monet heikkoudet on enemmän tai vähemmän karsittu jo Boderlands 2:ssa, puhumattakaan siitä, miten paljon enemmän aseita kakkosessa on. Tietysti ykkönen oli se peli jolla yritettiin saada potentiaalinen sarja erottumaan muusta massasta ja siinä onnistuttiinkin, mutta ei tämä oli sellainen peli joka on pakko kokea, koska kakkonen on jokaisella tavalla parempi.

Kokonaisuutena Borderlands on hienon näköinen perusräiskintä. Sen huumori ei uppoa kaikkiin, mutta ainakin tämä peli tavallaan erottuu massasta. Juttu kuitenkin on se, että jos mieluummin kannattaa suoraan siirtyä Borderlands 2:n pariin, sillä se peli vain tekee kaiken paremmin.

Ja tiedän, että tämän pelin kanssa todellinen lopetus on DLC, vaikka en siihen asti itse olekaan vielä päässyt.

 

+ Ulkoasu erottuu edukseen

+ Peruspalaset ovat kohdillaan

 

- Puuduttava, aika perustyylinen räiskintä

- Hidas aloitus

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Tässä tapauksessa, pelaaja on sitä Riistaa

 

PlayStation Now

 

 

Prey

Ajoittain tulee vastaan pelejä joissa ei tykkää oikein yhtään mistään ja Prey on juuri sellainen. Tämä on niitä tapauksia kun peliä kokeilee, vaikka tavallaan siitä ei ole kuullut mitään sellaista joka edes etäisesti houkuttaisi. Päähenkilö ei ole kiinnostavan oloinen eikä myöskään näytä kovinkaan hyvältä, sivuhahmot ovat varsin tylsän oloisia ja hiiviskelyyn kannustava pelaaminen ei sekään millään tavalla vedä mukaansa.

Jos paketista pitäisi etsimällä etsiä jotakin astetta houkuttelevampaa niin tavallaan kiinnostava idea ovat viholliset, noin aluksi. Se että joku kahvikuppi voi olla naamioitunut avaruuden symbioottilimahirviö suoraan Venomista on tavallaan kiinnostava idea, mutta siitä ei ole otettu kunnolla irti yhtään mitään, ellei pelaaja kaipaa tilannetta jossa hänen pitää pelätä kaikkea eikä hän voi taistella mitään vastaan, koska aseiden saatavuus ei ole sieltä parhaasta päästä, etenkään sitten kun vastaan alkaa tulla astetta isompia ja pahempia hirvityksiä.

Asetelmana Prey on ihan ok, futuristinen tilanne jossa pelaaja tuntee hieman olonsa kuin rotaksi labyrintissa ja kokonaisuustilanne jossa on ympärillä jonkinasteinen mysteeri joko odottaa että sitä alettaisiin hieman avaamaan. Ongelmana vain se että pelattavuudessa ja tarinallisessa toteutuksessa Prey on suoraan sanoen todella tylsä tapaus.

Siis pelistä kyllä huomaa että sitä nyt ei ole ihan suoraan vain kyhätyy kasaan vaan siihen on edes panostettu. Ympäristöt näyttävät hienoilta ja pelissä käyttöön tuleva epoksipyssy on ihan näppärä työkalu. Se paketti on siis hieno ja hyvin tehty mutta ongelmallista on se, että kaikki mitä se paketti pitää sisällään on sekundaa ilman mitään sellaista, mikä kannustaisi erityisemmin katsomaan mitä pelillä olisi tarjottavana.

Kokonaisuutena Riista on yksi huonoimpia pelejä pitkään aikaan, kun suljetaan pois ne pelit jotka ovat siis jo pelkästään toteutuksessaan täyttä kuraa. Prey ei oikein millään osa-alueella tunnu kiinnostavalta tai mukaansatempaavalta eikä siihen näistä syistä jaksa edes kovin kattavasti tutustuakaan.

 

+ Astelma

+ Viholliset

 

- Pelihahmo

- Hiiviskelypainotteisuus

- Vähän kaikkea sieltä täältä

 

Arvosana: 2,3

 

Surkea



Alienien raivo ei vedä vertoja ihmisen raivolle

 

 

PlayStation Now

 

 

Alien Rage

Perusräiskintää, ei siitä oikein muuta voi sanoa. Scifi teema nyt tuo oman puolensa mukaan, mutta kovinkaan kauas perus-setistä tämä peli ei vain pääse. Kuten kaikkien räiskintöjen kanssa, myös tämän kanssa kestää hetki tottua siihen herkkuuteen kun tähtää, mutta se nyt ei ole mitään uutta.

Ehkä ainoa sellainen astetta parempi juttu pelissä on se, että tietynlaisista tapoista saa ilmoituksen, samaan tapaan kuin vaikka Bulletstormissa. Headshot ja sitä rataa. Niitä tässä pelissä saa aika paljon sillä monenlaisista tapoista tulee erilaisia korostuksia. Se nyt ei kuitenkaan kovin kauas kanna koska toiminnassa vain ei ole mitään sellaista mikä selvästi nostaisi Alien Rage kovinkaan kauas muista räiskinnöistä. Pisteiden lasku nyt kannustaa tavallaan pelaamaan kenttiä uudestaan läpi, mutta itse en missään kohtaa todella kiinnostunut siitä.

Alien Rage tuntuu myös yllättävän haastavalta, sillä vihollisia on usein todella paljon ja niistä pitäisi äkkiä päästä eroon, sillä vahinkoa pelihahmo ei juuri tunnu kestävän ja vihollisilla on tapana rynnäköllä käydä päälle, mikä tietysti johtaa siihen että piilekskely ei toimi, mutta Doom tyylinen suora toiminta ei sekään juuri toimi, koska viholliset osaavat ampua.

Kokonaisuutena Alien Rage on erittäin hyvä esimerkki perusräiskinnästä, jossa on kuitenkin vähän yritetty tuoda jotain astetta erilaisempaa mukaan. Se ei kuitenkaan pitkälle kanna koska tarina on lähemmäs olematon, pelattavuus on itseään toistava eikä ulkoinen olemus tai asevariaatiokaan juuri sytytä.

 

+ Saavutuskorostukset

+ Perustoimivaa räiskintää

 

- Itseään toistavaa

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Asuran raivolla ei ole mitään rajaa

 

PlayStation Now

 

 

Asura's Wrath

Hyvin pian käy ilmi että tämä on niitä pelejä joiden kanssa luvassa on todella paljon nappuloiden hakkaamista, liiallisuuksiin asti. Lisäksi luvassa on paljon machoilevaa settiä ja katsottavaa tuntuu olevan enemmän kuin pelattavaa. Toiminta on todella perustyylistä settiä ilman mitään oikeasti ihmeellistä ja pituutta pelissä tuntuu olevan juurikin niin paljon että kaikki alkaa tuntua jossakin vaiheessa erittäin puuduttavalta, sillä tylsäksi tämä peli muuttuu tarinallisuudessaan ja pelattavuudessaan erittäin äkkiä.

Tarina seuraa puolijumala Asuraa kun tämä janoaa kostoa hänet pettäneitä puolijumalia vastaan. Mitään sen ihmeellisempää tarinasta ei tarvitse tietää, omaa osaansa siinä esittää myös Asuran tytär Mithra sekä mysteeri siitä, miksi näin tehtiin Asuralle. Tarina ei ole pelin vahvimpia puolia, mutta se miten tarina rakentuu kuitenkin pikkuisen kannustaa katsomaan eteenpäin, koska kaikki rakentuu kuin TV-sarja, käänteineen.

Peli on täynnä katsottavaa jota ajottain maustetaan reaktiotesteillä. QTE osuuksia on aivan liikaa sillä valtaosa pelaamisesta on erilaista nappuloiden hakkaamista ilman mitään sen ihmeellisempää taktiikkaa. Välillä luvassa on vähän muunkinlaista pelattavaa, mutta aika usein sekin on enemmän tai vähemmän raiteilla menevää toimintaa. Tietysti tällä tavalla tämä interaktiivinen elokuva vähän etenee omalla tavallaan, mutta ei se poista sitä faktaa että valtaosa ajasta katsellaan, enemmän kuin pelataan.

Se tyyli mikä pelissä on, on todella japanilainen. Ulkoasu on ihan ok, mutta se täysin ylivedetty ja naurettavuuksiin asti menevä, Dragonball sarjastakin tuttu macho pullistelu, naureskelu, raivoaminen ja kaikki muu enemmän tai vähemmän tarpeeton, raivostuttava ja turhauttava pelleily ei nyt varsinaisesti tee tästä pelistä helposti sulatettavaa. Liian iso osa pelistä on sellaista materiaalia jonka vain toivoisi menevän ohi, mahdollisimman pian. Se ei ole kovin hyvä merkki pelin tapauksessa.

Asuran Raivo on sellainen peli joka muuttuu todella äkkiä todella puuduttavaksi. Pelattavuuden suhteen tästä ongelmasta pääsisi vaihtelulla, tarinallisesti ja tyylillisesti ongelam on vähän erilainen, sillä koko peli on rakennettu sillä tavalla. Itse en vain tykkää siitä oikeastaan yhtään koska siinä mennään niin ylimitoitettuihin naurettavuuksiin. Siinä myös se syy miksi tämä peli on jäänyt vähemmälle pelaamiselle.

Omalla tavallaan pelissä on aika hienoa se, että se rakentuu kuin TV-sarja koska jokainen jakso kestää tietyn aikaa ja kun pelaaminen ja katsominen ovat todella yhtenäisiä, niin pituus jokaisessa jaksossa on aikalailla samoissa. Tämä tekee pelaamisen jaksottamisesta siinä mielessä helppoa, että pelin pariin on helpompi palata ja kun pelaa jakson silloin, toisen tällöin niin peli ei ole ihan niin nopeasti puuduttaa.

Kokonaisuutena Asura's Wrath on muuten ihan ok paketti, mutta sen tyyli ja vaihtelu eivät vain toimi yhdessä niin hyvin, kuin olisi toivottavaa. Kiva lisä olisi arvostelusysteemi jokaiseen jaksoon, mutta ei se nyt vaakaa paljoa kallista.

 

+ Näyttävä spektaakkeli 

+ TV-sarjamaisuus

 

- Enemmän katseltavaa kuin pelattavaa

- Tyyli

 

Arvosana: 5,2

 

Välimallia



Ajantaivuttelua ongelmien ratkaisemiseksi

 

 

PlayStation Now

 

 

Braid

Jonathan Blow on niitä pelintekijöitä jonka nimi on jollakin tavalla tullut tutuksi, mutta ei oikeastaan millään tavalla positiivisessa mielessä minulle. Witness ei jättänyt kovin hyvää loppuvaikutelmaa puzzleineen eikä Braid ole lähellekään niin hyvä peli kuin monet antavat ymmärtää. Pelimekaniikka on suhteellisen yksinkertainen, mutta siitä on otettu paljon irti, sillä tietyt asiat selviävät vain kokeilemalla ja siinä samalla myös pelin säänöt selvenevät.

Tarinaa en oikeastaan edes jaksanut seurata sillä erilaisista videoista ja listoista tämän pelin isoimmat yllätykset ovat kyllä tulleet selville. Sanotaan vaikka että päähenkilö Timin olisi tarkoitus pelastaa prinsessa käyttäen hyödykseen kykyään kelata aikaa taaksepäin.

Ajankelaamiseen perustuvat myös pelin puzzlet. Witnessin tavoin ne jättävät paljon toivomisen varaa mutta toisin kuin Witness, tämä peli ei juuri silmänruokaa tarjoa. Pelaaminen on vähän niin ja näin sillä tavallaan idea on ihan kiva, mutta se ei vain nappaa kovinkaan kummoisesti ja tämä peli jää hyvin nopeasti kiinnostavampien pelien jalkoihin.

Puzzlepelien ystävät saavat tästä varmasti paljon enemmän irti mutta kokonaisuutena Braid ei tarjoa oikeastaan millään tavalla mitään todella erityistä.

 

+ Ajankelaaminen

 

- Turhauttava

- Tylsä

 

Arvosana: 3,2

 

Pettymys



Musta ritari miekka

 

PlayStation Now

 

 

Black Knight Sword

Pelkästään nimi on sellainen joka huutaa kokeilemaan. Mustan ritarin miekka, oli sitten pelihahmo tai pääroisto se musta ritari, tästä kiinnostaa oitis tietää lisää, joten kyllähän siihen sitten uppoutuu edes hieman. Tästä nimestä herää oitis ajatuksia johonkin eeppiseen fantasiatyyliseen keskiaikaiseen tarinaan jossa ritareita ja lohikäärmeitä tai jotakin muuta vastaavaa kivaa. Onko se kaikki roolipelinä, vai jonakin muuna, siitä pitää ottaa selvää.

Pelihahmona todellakin on edellämainittu musta ritari, joka käyttää asenaan miekkaa, joka näin ollan on se pelin, mustan ritarin miekka, vai musta ritari miekka. No sivuseikka. Mutta se mikä ei ole sivuseikka, on se, miten iso pettymys tämä peli onkaan, kun sen saa alulle, sillä hyvä nimi on hassattu aivan täysin tähän astetta erikoisempaan, muutamilla tavoilla kuitenkin varsin hyvin tehtyyn tapaukseen.

Peli on yksi iso teatterinäytelmä, pikkuisen samalla asetelmalla siis ollaan liikkeellä, kuin Foul Playn tapauksessa, mutta tämä peli ei ole nopeatempoinen mätkintäpeli komboineen, hurraavine yleisöineen ja värikkäine grafiikoineen. Musta ritarin miekka on enemmänkin taiteellinen, verinen ja klassis-sävytteinen näytelmä jossa pelihahmo saa haltuunsa miekan, joka tekee hänestä mustan ritarin ja syöksee sitä kautta seikkailuun pitkin teatterilavalla vaihtuvia ympäristöjä, vastaan tulevia vihollisia ja kertojan riimittelevää tarinankerrontaa.

BKS on ulkoiselta otteeltaa, ei kovin silmiä hivelevä tapaus, se näyttää joko heikosti tehdyltä paperinukke näytelmältä tai joltakin vastaavalta, pelkästään se että kaikki on sidoksissa teatterilavaan poistaa kaiken eeppisyyden tästä paketista ja tekee siitä jotenkin mitäänsanomattoman ja tylsähkön. Siis idea ei ole oitis huono, mutta se jotenkin syö sitä kiinnostusta mitä tätä tapausta kohtaan voisi olla.

Pelattavuuden suhteen kyseessä on erittäin simppeli tapaus. Pelihahmo voi hyppiä ja ajottaista tasohyppelyä onkin luvassa, jossa tarkkuus on sivuosassa, vaikka sitä ajottain tunnutaan vähän vaativankin. Sitten pelihahmo pystyy lyömään, mikä toimii paremmin, mutta tavallaan rasittaa että miekalla pitää tähtäillä koska osa vihollisista lentää ja osa ryömii maassa. Liikkuminen on tietenkin osa tätä kaikkea ja pelin edetessä lisääkin niksejä tulee pelaajan käyttöön. Loppuviimeksi kyseessä on hyvin simppeli ohjattavuus. Yllättävää onkin miten näinkin yksinkertainen ohjattavuus on osattu kusta tietyillä aivan liian tarkoilla osilla. Muutenkin pelin heikointa antia on viimeinen näytös jossa kaikki huonoimmat puolet nousevat vahvasti esille.

Tyyliltään kyseessä on yllättävän verinen tapaus. Sydämmet toimivat pelissä valuuttana ja ne muistuttavat biologisesti ihmisen sydäntä ja vihollisista lentää kunnolla verta kun heitä puukottaa. Yleinen graafinen ulkoasu on ihan hyvä, mutta silti kokonaisuudesta puuttuu se tyylikkyys joka todella hivelisi silmää, sillä kokoajan on vähän se tunne, että tämä ei ole lähelläkään sitä, mitä pelin nimen kautta toivoisi.

Kokonaisuutena Black Knight Sword on ihan ok peli, se ei ole mitenkään erityinen, tyylillisesti vaatimaton, osittai hyvin tehty, mutta silti ikävän mitäänsanomaton tapaus jota en olisi varmaan pelannut yhtään, ellei nimi olisi vanginnut huomiota.

 

+ Nimi

+ Verinen ote

+ Simppeli pelattavuus

 

+/- Teatterilavatoteutus ja idea

 

- Graafinen ulkoasu

- Aivan liian tarkka monin paikoin

- Vaikea "vääristä syistä"

- Asetelma

 

Arvosana: 3,0

 

Pettymys