Joissakin tapauksia peliä kokeilee puhtaasta mielenkiinnosta koska pelin perustuu johonkin entuudestaan tuttuun aiheeseen. Mikäli lähdemateriaali on jotakin mistä todella pitää, niin kyllä silloin pelille yleensä antaa mahdollisuuden.
Monet elokuviin pohjautuvat pelit eivät ole sieltä parhaasta ja päästä monissa muissakin tilanteissa pelintekijät eivät vain osaa ottaa kaikkea irti lisensseistään. Aivan liian usein kokonaisuus jää todella heikoksi, kun päätetään mennä sieltä mistä se aita oikeasti on matalin. Mutta joskus pelintekijät onnistuvat yllättämään.
Poika ja lohikäärme
Dreamworksin Lohikäärmeet: Uusien ratsastajien aamunkoitto. Suoraan Näin Koulutat Lohikäärmeesi maailmasta sillä tutulla tyylillä ja idealla, mutta tällä kertaa pelimuodossa.
Dreamwork's Dragons: Dawn of New Riders
Mitä tulee Näin Koulutat Lohikäärmeesi sarjaan, niin itse olen tykännyt hyvin paljon, monista heikkouksista huolimatta, joita tv-sarjassa on ollut, elokuvissakin tiettyä laskua on ollut havaittavissa, mutta kokonaisuutena trilogia on ollut erittäin onnistunut. Muutenkin tämän kokonaisuuden kanssa ollaan todella vahvoilla. Siinä mielessä tätä peliä kohtaan on hieman odotuksiakin, mutta kun ottaa huomioon että erityisen vahvaa tavaraa aiemmat tähän lähdemateriaaliin perustuvat pelit eivät ole olleet, niin aika varovaisesti tätäkin kohtaan tulee kasata odotuksia.
Uusi ratsastaja, uusi lohikäärme
Pelin päähenkilö on Scribbler niminen nuori poika joka pääasiassa on aivan kuin Hiccup, mutta nyt pelimielessä uusi ilmestys. Aika tylsän tavallinen hahmo ilman mitään erikoisempaa sisältöä. Scribbler kohtaa hyvin pian pienen lohikäärmeen jolle antaa nimeksi Patch. Chimedragonina Patch on uutta lajia ja pian niin Hiccup, Astrid kuin Toothless ja Stormfly saavat huomata että Patch on varsin erikoinen, se kehittyy nopeasti ja pystyy hallitsemaan niin jäätä, salamaa kuin tultakin. Patch on helposti yksi pelin suurimpia kohokohtia. Tämä uuden ratsastajan ja uuden lohikäärmeen esittely on ihan hyvä idea, mutta siitä ei ole otettu juuri mitään irti ja pääroiston roolissa oleva Eir, on todella huono. Siis pahisrintamalla sarja ei ole juuri loistanut, mutta tämä on kyllä kaikista surkein roistohahmoltaa. Se on sääli, sillä ideallisesti ja tarinallisesti potentiaalia olisi.
Se miten pelissä jatketaan sarjan tyyliä ja tarinaa ei ehkä se kaikkein onnistunein, mutta iso syy siihen löytyy siitä, miten tarinaa viedään eteenpäin, sillä siinä kohtaa on pihistelty. Graafisesti peli näyttää hienolta ja tuttuja hahmoja on, mikä on hyvä asia. Iso osa tarinankuljetusta kuitenkin tulee kirjeiden muodossa ja kun hahmot puhuvat keskenään niin kaikki on tekstiä. Yksi murahdus aina kun hahmo alkaa puhua ja se jos mikä on ärsyttävää. Itse niin vihaan tälläisiä tarinankuljetusmetodeja jossa toteutus on oikeasti halpaa. Siitä tosin saadaa vielä ärsyttävääkin kun kaikki parahdukset mitä hahmot päästävät ovat erityisen ärsyttäviä.
Pelattavuus kuitenkin toimii varsin hyvin, vaikka siinä monia asioita olisikin voitu hioa ja helpottaa merkittävästi enemmänkin. Kuten juoksunappula ja vähän sulavampi taistelu. Alueita olisi voitu myös jakaa paremmin ja pomovihollisia olisivat voinut olla enemmänkin, sen sijaan että tapellaan aina samaa valkyrie wannabee punkkaria vastaan. Ehkä eniten pelissä oikeasti harmittaa se, että siinä ei päästä kunnolla lentelemään lohikäärmeellä, vaikka paikasta toiseen lennetäänkin. Kolmas pelillinen elementti olisi kuitenkin ollut paikallaan, vaihtelun ja tunnelmallisuuden vuoksi.
Liian karsittu ja yksitoikkoinen
Tarinallisesti ja pelillisesti kokonaisuus ei ole erityisen massiivinen. Pakollisia alueita on kolme ja vaikka niissä suoraviivaista, pulmapainotteista tekemistä onkin, niin suhteellisen äkkiä ne tulee vedettyä. Lisätekemistä on muutamien saarien muodossa on aika lyhyt peli on kyseessä, mutta hyvin tiiviisti pakattu, sillä löydetävää on joka paikassa ja jos haluaa parhaat aseet ja varusteet, joilla pelistä tulee merkittävän helppo, niin on syytä kaluta kaikki vapaahetoisetkin saaret. Pulmallisesti ne ovat aika helppoa mutta taisteluhaasteellisesti eivät välttämättä. Tässä kohtaa tuleekin tuuritekijä peliin sillä jos saaret pelaa "oikeassa" järjestyksessä, niin saa nopeasti käyttöönsä uniikit esineet joilla tehostaa aseita merkitävästi ja näin ollen saa todellisen edun taisteluun. Pelattavaa ei näennäisesti ole paljon, mutta jos kaiken haluaa tehdä, niin kyllä siinä saa aika tarkkaan koluta luolastot ja tyrmät.
Pelin pelattavuus jakautuu kahteen osaan. On taistelua ja on pulmanratkontaa. Taistelussa Scribbler voi käyttää kirvestä, vasaraa tai miekkaa joista jokaisessa on puolensa. Vasara on hidas mutta järeä kun taas miekka on nopea mutta heikko ja kirves on näiden kahden väliltä. Täyteen tehostettuina pakkasmiekka on kuitenkin helposti se paras, mutta tiettyjä vihollisia vastaan vasara on ehdottomasti hyödyllisin. Patch osaa taistella myös ja erilaiset hengitykset tuovat omanlaisensa edun ja toimivat tiettyjä vihollisia vastaan paremmin. Tehostavia ruokiakin löytyy ja pelastetut lohikäärmeet voi kutsua apuun. Taistelu on perushyvää, mutta se on myös sen verran kankeaa että siitä huomaa etteihin siihen ole mitenkään huipputasolla panostettu.
Iso osa tyrmissä ja vastaavissa seikkailusta on jatkuvaa pulmanratkontaa. Joskus pitää jäällä tehdä vedestä kiinteää että pääsee yli ja joskus pitää tulella polttaa esteitä. Hyvin usein pulmanratkonnassa pelataan painolaatoilla jolloin toinen kahdesta hahmosta jätetään laatalle ja sitten toisella edetään. Erilaisia hasardejakin riittää mutta ei peli mitenkään tolkuttoman haastava ole. Pulmat ovat simppelitä, näin nuoremmille suunnatussa pelissä.
Yhteenveto
Lohikäärmeet: Uusien ratsastajien aamunkoitto on perushyvä nuoremmille suunnattu pulmarikas toimintaseikkailu. Se kärsii heikosta pomovihollistarjonnasta ja kahden asian yhdistelystä jossa pulmallista vaihtelua on ja toiminnallista ei niinkään. Peli on hyvin lyhyt, mutta tiiviisti kasattu kokonaisuus jonka suurimpana ongelmana on se tietty puolivillaisuus. Tarinankerronnalliset elementit jäävät hyvin pihin ja ärsyttävän toteuksen jalkoihin, mutta Näin Koulut Lohikäärme hengessä peli toimii varsin hyvin, vaikka lentelyä ei päästäkään juuri harrastamaan.
+ Näin Koulutat Lohikäärmeesi tunnelma
+ Patch
+ Perustasolla oikein toimiva
- Huono pääroisto
- Dialogin ja tarinankuljetuksen toteutus
- Puolivillainen monin paikoin
Arvosana: 5,8
Paremmalla puolella
Roope Ankan seikkailut saapuvat NES kaudelta suoraan PS3 kaudelle klassisella, mutta parannellulla pelattavuudella ja muutenkin rikkaammalla ulkoasulla ja tarinalla.
DuckTales Remastered
Kaikkien remake ja remaster tapausten joukossa variaatio on varsin suurta. Joskus kyseessä on hyvin runsaasti paranneltu lopputulos ja joskus kyseessä on vain graafinen päivitys. NES aikaudelta peräisin oleva ensimmäinen DuckTales sai yhteenaikaan varsin onnistuneen remasteroinnin joka ei ole pelkkää pintaa sillä sinne tänne on myös tuotu lisää täytettä. Peli on hyvin lyhyt, mutta siinä mielessä se onkin yllättävän uskollinen esikuvalleen.
Ankronikkatunnelmaa rikkaammassa paketissa
Tarina alkaa kun Roope Ankan rahasäiliöön hyökätään Karhukoplan toimesta. Roope suuntaa oitis paikalle ja käy toistoon roistoja vastaan, antaen näille kunnolla turpaan. Mutta kun sitten koplan ryöstön kohteena olleesta taulusta löytyykin aarrekartta, niin se vie Roopen kumppanit seikkailulle ympäri maailmaa ja sen ulkopuolelle. Roopen kohteena ovat monet arvokkaat aarteet, mutta ongelmia tulee myös vastaan monenlaisten vihollisten muodossa ja kaiken tausta on myös muutama yllätys. Tarinankerronta on merkittävästi selvempää kuin aiemmin ja mitä tuleekin tarinaan, niin siinä on paljon enemmän vivahteita kuin aiemmin. NES nyt oli aika rajoittunut monin paikoin, mutta kun nyt olla PS3:lla, niin resursseja riittää todella paljon. Tarinassa sivutaankin useampaa Ankronikka tv-sarjan jaksoa ja tapahtuu sillä vastaan tulevat niin Milla Magia kuin Kulta-Into Pii.
Tarinan kuljetuksessa ei ole erityisemmin välianimaatioita tai vastaavia, vaan kaikki tapahtuu peligrafiikassa, mutta ääninäyttely ja hahmojen elehdintä on juurikin toimiva tyyli viedä tarinaa eteenpäin ja pysyä silti uskollisina NES ajan tyylille, vaikkakin moderneilla mukavuuksilla. Tietysti monin paikoin huomaa että ihan kaikkea ei ole uudistettu. Monesti hahmot seisovat paikoillaan eivätkä heidän ilmeensä kuvasta yhtään sitä mitä heidän sanansa tekevät. Hahmot eivät myöskään selkeästi puhu, mutta nämä ovat sivuseikkoja koska yleisesti pelin tyyli toimii erinomaisesti, puhumattakaan että graafinen ulkoasu ja ääninäyttely ovat kuin suoraan tv-sarjasta. Monet juonikuviot ja tapahtumat pitävät sisällään sellaisia typeriä ratkaisuja jotka olisi ollut helppo ratkaista, mutta niin tässä vanhassa sarjassakin usein tapahtui.
Monesti pelissä huomaa että hahmoilla on muuta erilainen ilme/ele erilaisiin tilanteisiin. Roope on usein tyytyväisen näköinen, mutta välillä hän myös näyttää vihaiselta. Se missä yksityiskohtaisuus iskee sisään, on siinä miten hahmo ulvahtaa ottaessaan osumaa, tai miltä hän näyttää kun jotain muuta tapahtuu. Muutamia erilaisia ilmeitä ja äännähdyksiä on, mutta muutamia repliikkejä toistetaan hyvin usein ja ne oikeasti uudet jutut ovat monesti aika pieniä, mutta oikeissa paikoissa olevia.
Klassinen ote heikkouksineenkin
Mitä tulee pelattavuuteen, niin siinä ei olla menty samalla tavalla eteenpäin, vaan pelissä ollaan aika samoissa tilanteissa kuin ennenkin, muutamia parannuksia on, mutta pääasiassa mitään ei ole muutettu. Pogokepillä hyppiminen on ylivoimaisesti tärkein osa pelattavuutta ja se tuokin mukanaan ne isoimmat jutut joista alkuperäinen peli muistetaan. Roope hyppii ympäriinsä ja nuijii vihollisia kepillään osuessaan heidän päälleen. Myös ympäristöjen murskaaminen ja erilaisten jalokivien kerääminen on isossa osassa. Salapaikkoja on siellä täällä ja jalokiviä löytyy ihan joka paikasta. Siinä ohessa vastaan tulee runsaasti vihollisia ja kentät ovat täynnä hasardeja. Kentissä on usein myös monia omia juttujaan, sillä esimerkiksi himalajalla juuttuu lumeen, jos siihen hyppää keppi edellä.
Pelattavuus siis koostuu pääasiassa hyppimisestä ja ajoittain keppiä käytetään myös kuin golfmailaa. Pelissä kannustetaan alueiden täydelliseen tutkimiseen, jotta varmasti saa haltuunsa kaikki parannukset, jotka tulevat tarpeeseen loppua kohden. Kentissä on piilossa Roopen elinvoima lisääviä sydämiä ja koska pomoviholliset ovat merkittävästi haastavampia, niin näitä sydämiä todella tulee tarvitsemaan. Vaikka pomoviholliset noudattavatkin useimmiten tiettyjä kaavoja ja toistavat samoja liikkeitä, niin monissa tapauksissa, haaste on kuitenkin varsin suurta, varsinkin aivan lopussa.
Tosin monesti haaste tulee muutamista vanhentuneista pelimekaniikoista. Pelissä on sellainen tietty palikkamaisuus ja epätarkkuus. Joskus osuma-alueet tuntuvat liiankin pikkutarkoilta ja joskus vaikkapa köyteen tarttuminen tuntuu vähän satunnaiselta. Myös tietyt hypyt tuntuvat vähän kulmikkailta, eivätkä niin jouhevilta kuin voisi toivoa. Pelattavuudessa on vanhentuneita puolia, mutta modernisoidussa pelissä, niiden ympäri on kuitenkin monesti osattu mennä, sillä monissa tapauksissa tuntuu, että sellainen, vähän sinne päin riittää. Mutta se on sitli joskus arpapeliä.
Yhteenveto
NESin DuckTalesin remasterointi on oikeanlainene esimerkki siitä miten tehdään uusi versio. Pelistä ei ole otettu mitään pois vaan tuotu lisää. Graafinen ulkoasu on tuotu nykypäivään ja mukaan on saatu varsin paljon Ankronikka tv-sarjan tunnelmaa. Peli on aika lyhyt ja nopeasti pelattu, mutta varsinkin silloin jos alkuperäinen NES versio ei ole tuttu, niin tämä on hyvä tapa kokea se peli, mutta kaikilla tavoilla parempana kokonaisuutena.
+ Mitään ei ole karsittu alkuperäisestä
+ Paljon lisäyksiä ja modernisointia
+ Graafinen ulkoasu ja tv-sarjan tyyli
- Lyhyt
- Monet vanhentuneet pelilliset ominaisuudet
Arvosana: 7,3
Loistava
Lapsetko tämän pelin suunnittelivat?
Tassupartio rullalla
Paw Patrol: On a Roll
Tästä en paljoa sanottavaa keksi koska peli ei niin hirveästi vaihtelua tarjoa. Mutta perheen pienimmille tämä voi hyvinkin olla se loistovalinta, sillä tässä pelissä ei voi hävitä ja se on enemmänkin kuin uskollinen Ryhmä Hau animaatiosarjalle. Heti täytyy kuitenkin todeta, että ei minun lapsuudessani pelit sentään näin helppoja olleet, eikä pelaajia kohdeltu kuin idiootteja, sillä tämän pelin alentuva ote alkaa ärsyttää erittäin nopeasti ja ilman sitä, pärjättäisiin varmasti aivan yhtä hyvin, ellei jopa paremmin.
Peli koostuu 15 tehtävästä joissa käytetään hyödyksi ryhmän eri jäsenten erilaisia ominaisuuksia, jotta voidaan pelastaa ihmisiä ja eläimiä tai auttaa heitä erinäisissä ongelmissa. Pelaaminen koostuu pääasiassa sivuttain etenevästä hyvin simppelistä tasohyppelystä ja satunnaisesta vaihtelusta erinäisten minipelien muodossa. Pelin pyyhkäisee läpi parissa tunnissa ja samalla pystyy hyvin helposti myös tekemään kaikki sivujutut, eri keräämään kaikki koirankeksit ja tunnuslaatat. Koska peli on selvästi suunnattu lapsille, niin kokonaisuutena kyseessä on hyvin simppeli ja toimiva kokonaisuus jota ei voi mitenkään vaikeaksi kutsua koska vihollisia ei ole ja tasohyppely ja pulmanratkonta ovat sieltä yksinkertaisimmasta päästä.
Eniten pelissä ärsyttää se alentuva käytös miten peli kohtelee pelaajaa. Kaikki mahdolliset ohjeet sun muut toistetaan ihan joka kerta kun vastaan tulee tilanne jossa pitäisi tehdä jotakin. Tämän lisäksi pelaajaa neuvoja poika on todella ärsyttävä koska hän ei osaa olla hiljaa. Näin yksinkertaista peliä ei pitäisi selostaa näin paljoa auki sillä ei lapset nyt ihan näin avuttomia ole, ainakaan toivon mukaan.
Sitten on tämä toisto. Kun porukassa nyt on koiranpentuja varsin kattava joukko, niin voisi olettaa että pelaaminen olisi erilaista eri hahmoilla, mutta peruspelaaminen on täysin identtistä, pelattiin sitten Chasella, Skyella, Marshallilla tai Trackerilla. Muutamia hahmokohtaisia eroja on sillä lääkintämiesversio palomieskoirasta on yhdellä ominaisuudellaan oikeasti uniikki ja vakooja versio poliisikoirasta samoin. Mutta lentäjäkoira ja sukeltajakoira ovat molemmat minipelissään lähes identtisiä pelattavuusnäkövinkkelistä ja myös palikkaminipeli toistuu kahdella hahmolla. Tälläisiä kaksoiskappaleita on turhan monta. Lisäksi monet tehtävät hoituisivat ihan yhdellä tai kahdella koiralla, ei neljällä, mutta se on sitä piirrosarjalogiikkaa. Pelissä on vain turhan monessa kohtaa menty aivan liian yksinkertaisesti ja laiskasti eteenpäin. Hahmoista olisi ihan hyvin voitu tehdä oikeasti erilaisia, omina ominaisuuksineen. Niin ja muutamia peliä hidastavia pätkiä olisi voitu karsia kokonaan pois, kuten narun vetäminen reitin avaamiseksi.
Yhteenveto
Hyvä esimerkki todellisesta lastenpelistä. Pelaaja ei voi kuolla, pääasiassa riittää että menee vain eteenpäin ja painaa nappuloita kunnes jotain tapahtuu. Niin ja kaikki kerrotaan pelaajalle aika suoraan ja monta kertaa. Sarjalle todella uskollinen, mutta aikuiselle pelaajalle aivan väärä pelivalinta.
+ Ryhmä Hau tunnelma ja tutut koirat
- Liian helppo ja yksinkertainen
Arvosana: 5,0
Välimallia
Hirviöiden kuningas vai tuhon jumala?
Godzilla peli joka on tehty nykyaikana mutta tuntuu siltä kuin se olisi tehty kauan sitten.
Godzilla
Godzilla elokuvan momentumilla eteenpäin syöksynyt peli joka kuitenkin yrittää olla hyvin uskollinen niille klassisille Gojira elokuville, eli tämä ei siinä mielessä tyydytä ketään. Tosin, kun päästään kiinni siihen pelattavuuteen ja sisältöön mitä pelillä on tarjota, niin ei siinäkään kohtaa mitään palkintoja voiteta. Godzilla on niin monella tavalla vanhentuneen tuntuinen peli, että sitä ei voi juuri kehua, koska PS2 kaudella tehty Godzilla Unleashed on kokonaisuutena merkittävästi parempi peli.
Elokuvan vanavedessä
Pelin näennäinen kampanja seuraa Godzilla mellastamista kaupunkiympäristöissä joissa laitetaan rakennuksia säpäleiksi ja mahdollisesti myös sotilaskalustoa, jos niihin sattuu osumaan. Joka kerta päämäärä on sama, tuhota kaikki generaattorit ja nujerra mahdollinen kaiju vihollinen. Teoriassa siis erittäin toimiva ajatus ilman isompia ongelmia. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toteudu koska pelattavuudessa Godzilla liikkuu todellä kömpelösti, kääntyy todella heikosti ja on hyökkäystenkin suhteen todella hitaanoloinen, etenkin kun tuntuu että viholliset lyövät aina nopeammin. Myöskään taistelussa ei ole paljoa erityistä vaihtelua koska koko hoitu hoituu ihan muutamilla nappuloilla ja liikkeillä. Pelillisesti Godzilla on niin nopeasti kasaankyhätty, että sitä ei voi ajatella oikeastaan minään muuna kuin nopeana ja härskinä rahastuksena. Peli toistaa itseään alusta asti kokoajan ja ihmiset ovat mukana lähinnä selittämässä tapahtumia auki, mutta nekin on tehty niin rasittavan elottomasti ettei niistäkään mitään erityisiä pisteitä napata.
Pelimuotoja on useampi, mutta pääasiassa kyse on joko ympäristöjen tuhoamisesta ja satunnaisesta hirviötaistelusta, tai sitten arcade tyylisesti pelkistä hirviötaisteluista. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole sieltä parhaasta päästä toteutuksessa koska ohjattavuus on niin heikosti tehty. Peli näyttää kelvolliselta, mutta se tapa jolla hahmon ohjaaminen toimii, on todella surkeasti toteutettu. Tämä onkin erityisen hyvä esimerkki siitä että paperilla kelvollinen peli ei ole käytännössä kelvollinen jos ohjattavuus kusee, koska silloin kusee pelattavuuskin.
Hyvät ajatukset huonolla toteutuksella
Iso joukko erilaisia hirviöitä voisi pelastaa kaiken ja tarjota edes hieman laajempaa vaihtelua. Olisihan se upeaa taistella Godzillalla (varsinkin 2014 versiolla), SpaceGodzillalla, Mechagodzillalla, King Gidorahilla, Mothralla ja muilla hirviöillä joita on se miltein pari kymmentä + variaatiot eri hahmoista. Ongelmana on kuitenkin edelleen se pelattavuus joka tekee tästä aika turhauttavaa. Vaikka ajatus taistelusta laajahkolla hahmojoukolla onkin hyvä. niin kyllä se pelillinen taso pysyy aika alhaalla. Mitään isompaa taktiikkaa ei tunnu olevan koska valtaosalla hahmoista on hyvin samantyyliset liikkeet ja hyökkäykset. Siltikin, hirviövalikoima on pelin parasta antia.
Harmillista on että monet hyvät ideat mitä pelissä on ollut, on tehty niin puolivillaisesti että jälkeä ei voi millään tavalla kehua. Kaikilla ratkaisevilla osa-alueilla on menty niin pahasti metsään, että pelistä ei pelastu yhtään mitään. Vaikka peliä mietttisi kuinka anteliaasti, niin tätä nykyä tälläisiä pelejä ei vain voi enää puolustella, koska monet PS2 kauden puolivillaisesti tehdyt pelit ovat parempi toteutukseltaan. Godzilla ei ole lähtökohtaisesti tuhoontuomittu idea, vaikka se toteutettaisiinkin ilman että elokuva vetää sitä perässään. Mad Maxin tavoin Godzilla peli on tehty selvästi jotta elokuvien jälkeen olisi jotain pelattavaa, kun aiheesta on taas innostuttu. Sääli vain että lopputulos on näin surkea kokonaisuus.
Yhteenveto
Godzilla on ideoiltaan hyvä tapaus, mutta toteutukseltaan kaikkea muuta. Mitään osa-aluetta ei ole tehty oikeasti hyvin minkä seurauksena lopputulos jättää aivan liikaa toivomisenvaraa. Kyllähän peliä voisi tavalla jos toisellakin puolustella, mutta tosiasia on se, että ei tätä voi suositella valehtelematta. Helposti yksi niitä pelejä josta haluaisi pitää, mutta ei vain pysty.
+ Godzilla idea(t)
+ Hirviövalikoima
- Pelattavuus
- Toteutus
Arvosana:3,0
Pettymys
Pääarvio
Tämän kerran pääarvio on tapaus, jota kohtaan oli tiettyjä odotuksia, mutta ei läheskään näin paljon. Puhumattakaan että tämä peli on monella tavalla paljon parempi, mitä siltä alunperin itse osasin edes odotttaakaa.
Taru Sormusten Herrasta LEGO muodossa on jotakin paljon enemmän, mihin on tähän asti tottunut, näiden pelien kanssa.
LEGO Lord of the Rings
LEGO pelien kanssa muutamat asiat ovat lähemmäs poikkeuksetta samanlaisia joten aloitan kertomalla miten LEGO pelit ovat yleensä toimineet, sillä tietyt asiat ovat poikkeuksetta samanlaisia. Sitten voidaan mennä niihin asioiden joiden vuoksi LEGO versio Taru Sormusten Herrasta on yllättävän onnistunut tapaus ja helposti paras LEGO peli sitten Star Warsien.
Palikkaat palikan päälle
Pelattavuus ei ole juuri muuttunut mihinkään sitten ensimmäisen STAR WARS LEGO pelin. Itse pidin siitä pelistä varsin paljon ja itselläkin oli niitä Star Wars LEGO ukkoja varsin paljon. Idea on käytännössä täysin sama kuin ennenkin, vaikka muutamia pieniä hienosäätöasioita peliin onkin tuotu. Pelattavuudessa noudatetaan silti samoja ideoita ja mekaniikat ovat samoja. Tosin tässä tapauksessa pätee se vanha viisaus, jos se ei ole rikki, älä yritä korjata sitä.
Pelaaminen on simppeliä tasohyppelyä johon yhdistetään satunnaista pulmanratkontaa legopalikoiden rakentelun muodossa ja erilaisten palasten yhdistelyllä. Koska kyseessä on toiminnallinen sarja, niin vihollisiakin silputaan sillä ei niin väkivaltaisella legotyylillä. Legoukot hajoavat omalla leikkisällä tavallaan kuten odottaa saattaa mutta tämä on juurikin sitä todellista LEGO fiilistä mitä pitääkin.
Näille peleille tyypillistä on myös iso määrä avattavaa sisältöä johon tarvitaan tietenkin kolikoita, joita saa ihan joka paikasta. Iso osa esineistä maailmassa on rikottavia ja hajottamalla kaiken mahdollisen saa enemmän kolikoita ja erilaisia bonuksia. Siinä on jotakin todella hauskaa kun kerää ison kasan kolikoita, pelkästään se keräämisääni on jotenkin niin mielekäs. Sitten on tietysti iso liuta sivutekemistä jolla myös avaa bonuksia. Jos haluaakin tehdä kaiken mahdollisen niin pelin parissa saa viettää aika paljon aikaa.
Tällä tavalla asiat ovat ollet LEGO peleissä alusta asti, pienillä muutoksilla, joita tällä kertaa tosin on tullut huomattavasti enemmän kuin yleensä.
Tarina ratkaisee
Tarinoiden on lähtökohtaisesti syytä olla tuttuja jotta paketista saa eniten irti. Tämä johtuu siitä että koska LEGO ukkelit eivät yleensä puhu, niin tarinoiden välittyminen pelaajalle ei ole ihan niin simppeliä. Monet asiat kerrotaan kuvilla ja vastaavilla mutta tarinoita tuntemattomat ovat nopeasti täysin pihalla, juurikin siksi koska monia asioita ei paljoa kerrotaan, vaan niiden kanssa lähemmäs oletetaan että pelaajalle on jonkinlainen käsitys siitä, mitä tarinassa tapahtuu. Se ei kuitenkaan estä pelejä olemasta todella hauskoja sillä tämä veikeä LEGO ukko tyyli toimii erittäin hyvin ja monista asioista vedetään vitsiä. LotR tosin on erilainen tapaus, sillä elokuvasarjasta tuttua dialogia on luvassa todella paljon, mikä helpottaa tarinan seuraamista merkittävästi.
LotR on eeppinen tarina Sormuksenritareista usealla päähenkilöllä. Välillä kyse on hobitti Frodo Reppulista kun taas toisinaan samooja Aragornista ja välillä taas velho Gandalfista.Tämä tarina tuntuu huomattavasti selkeämmältä ja yhtenäisemmältä ääninäyttelyn kanssa, sillä ilman sitä, tätä olisi hyvin vaikea viedä eteenpäin, ilman että kokonaisuudesta jää paljon kysymyksiä. Plussaa on jos elokuvat ovat tuttuja, koska aika kovaa vauhtia tässäkin edetään. Ääninäyttely menee kauemmas LEGO tyylistä, mutta auttaa pitämään tarinan selkeämpänä kokonaisuutena.
Uusi kultastandarti
LotR ei vain hyvä LEGO peli, se on erityisen hyvä. Pelattavuus ei ole juuri muuttunut mihinkään ohjausnäkövinkkelistä eikä sille mitään isompaa tarvettakaan ole. PotC pelin tapaan mukana on muutamia uusia juttuja sitten sarjan alun. Joitakin pieniä hienosääntöjuttuja siellä täällä, mutta se mikä todella ratkaisee tämän pelin tapauksessa on se, että LotR vie kokonaisuutta merkittävästi eteenpäin hyvin monella tavalla. Ääninäyttely on ehkä se kaikkein isoin juttu koska se helpottaa tarinankerrontaa merkittävästi jos tarina ei ole entuudestaan tuttu. Se mikä kuitenkin pitää LEGO tunnelman vahvasti läsnä on se miten tarinaa on osattu karsia. Vaikka palasia on otettu todella paljon pois, niin kokonaisuus toimii ja huumori jos mikä on vahvasti mukana kokonaisuudessa.
Muutokset eivät päde vain tarinaan vaan myös pelattavuuteen. Aika ajoin pelattavuudessa tulee vastaan monia uusia juttuja eikä meno ole pelkkää samaa tavaraa alusta loppuun asti vaan hyvin nopeasti huomaa että pelissä on tehty uusia juttuja. Tasot eivät ole erillisiä osia kuten PotC:ssa tai Star Warseissa, vaan kaikki etenee järjestyksessä. Välillä vastaan tulee väliosioita joista edetään seuraavaan erillisiin tasoon. Näissä paikoissa tulee ajoittain vastaan myös sivutehtäviä ja muutenkin peli tuntuu merkittävästi laajemmalta kokonaisuudelta, puhumattakaan että se rikastaa pakettia ja vie LEGO pelejä oikeasti eteenpäin. Tässä pelissä on niin monesta ikimuistoisesta kohtauksesta tehty erittäin hyviä versioita että pakko niille on nostaa hattua.
Muutamia heikkouksiakin on, mutta ne ovat loppuviimeksi aika pienimuotoisia. Toistoa on, mutta ei sillä tasolla mitä monissa muissa, koska erilaisia kenttiä on luvassa ja välialueet rikkovat sitä toistoa hienosti. Huomattavasti ärsyttävämpää ovat sellaiset sivuasiat joista yksi on se, että kun esineitä rikkoo, niin kolikot tuntuvat aina lentävän aivan minne sattuu, mikä on hyvin ärsyttävää, jos sattuu olemaan mäessä ja kolikot menevät mäkeä alas. Mukana on tietysti myös valtava määrä avattavaa ja jos kaiken haluaa, pitää kenttiä pelata uudestaan, mitä en nyt plussana pitäisi. Siitäkin huolimatta sulassa laajuudessaan ja monipuolisuudessaan Lord of the Ringsin LEGO versio on parasta sitten Star Warsin sillä Star Warsin tapauksessa se uudenkarheus nappasi, LotR:n tapauksessa se todellinen kehitys nappaa.
Yhteenveto
LotR on tarinallisesti todella hyvä elokuvasarja täynnä hyvin tehtyjä hahmoja. Tarina on loppuviimeksi se mikä ratkaisee, sillä kun tarinan kääntää LEGO muotoon, niin paljon pitää supistaa ja paljon pitää kiteyttää. Tässä suhteessa LotR onnistuu huomattavasti paremmin, kuin monet muut ja tuntuu paremmin kootulta paketilta. Pelattavuudessa eroa ei sitten olekaan, sillä jos LEGO pelit nappaavat, niin tämäkin nappaa.
+ LEGO tyyli; Humoristinen, veikeä ja sympaattinen
+ Simppeli pelattavuus
+ Paljon hajotettavaa, kerättävää ja avattavaa
+ Moninpeli
- Itseääntoistava
- Tarinan olisi hyvä olla entuudestaan tuttu
Arvosana: 7,9
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.