Kirjasto sanan merkitys ei ole enää suoraan sama mitä se joskus oli, koska kirjastossa ei ole enää vain kirjoja. Itse muistan hyvin sen ajan, kun elokuvat ja vastaavat tulivat osaksi kirjaston valikoimaa ja itse todella pidän siitä, että pelitkin ovat nyt kasvavassa määrin osa kirjaston valikoimaa, jopa hyvin uudetkin pelit.
Kirjaston valikoimat pelien suhteen ovat viime aikoina selvästi parantuneet ja sitä kautta on hyvä tutustua peleihin joita ei muutoin tulisi varmaan edes harkittua.
Vähän Hollow Knightia, vähän Dark Soulsia, vähän...
Lopettaja Liljat: Ritarien Hiljentymä
Ender Lilies: Quietus of the Knights
Yksi näitä pelejä josta tietää pääidean jo valmiiksi ja joka oitis tuo mieleen mm. Hollow Knightin. Useampi muukin peli tulee nopeasti mieleen kun kokonaisuutta vähän perkaa auki, mutta Ender Lilies on joka tapauksessa sellainen peli josta on selvä ajatus että mitä on luvassa, vaikka peliä ei olekaan pelannut ja samalla tavalla peliä kohtaan on tiettyjä odotuksia, jotka eivät kaikki ole positiivisia.
Henkien Suojelema
Ender Lilies ei ole tarinallisessa mielessä se selkein peli, mikä ohjaa sitä oitis soulslike tyyliin jossa pelin pystyy pelaajan pitkälit läpi ilman että tajuaa tarinasta mitään. Pelaaja ohjaa pelissä pikkutyttöä, joka erottuu muusta osasta peliä melko selvästi, ollen eräänlainen puhdas valopilkku muutoin raa'assa verisessä ja ruosteisessa maailmassa täynnä erilaisia henkiolentoja. Tytöllä on suojelijanaan ritarihenki ja nujertamalla vihollisia, pystyy monien henkiä valjastamaan omaan käyttöönsä. Kaikki hyökkäykset joita pelaajaa tekee, ovat henkien toteuttamia. Ritari toimii nopeiden hyökkäysten käyttäjänä, eräänlaisena normaalina hyökkäyksenä. Sitten yhdistelemällä muita henkiä, pystyy omaa taistelutyyliään kehittämään haluamaansa suuntaan. Tiettyjä hyökkäyksiä voi käyttää loputtomiin, kun taas toisia vain rajallisen määrän, kunnes sitten lepää ja latautuu. Erilaisten henkien yhdistely on koko pelin suola ja erittäin hyvä sellainen, sillä se tuo mukavasti vaihtelua.
Pääasiassa muutamalla hengellä pärjää erittäin hyvin, mutta monesti pomotaisteluissa huomaa että tietyt henget ovat selvästi muita parempia tiettyihin tilanteisiin. Lisäksi henkiä pystyy kehittämään jolloin ne oppivat uusia tekniikoita ja voimistuvat, mikä tekee toiminnasta oitis helpompaa. Ender Lilies on vaikea peliä, mutta se ei ole suoraan soulslike, vaan Hollow Knightin tapaan metroidvania jossa isossa osassa on paikkojen tutkiminen ja parempien varusteiden tai resurssien hankkiminen, minkä kautta kokonaisuudesta saa irti enemmän ja meno menee huomattavasti helpommaksi. Ender Lilies on suhteellisen rajallinen metroidvania. Uusilla tempuilla selviää aiemmista esteistä hyvin, mutta peli ei ole samalla tavalla laaja, mitä vaikkapa useasti jo mainittu Hollow Knight. Pelin kanssa tuntuu että pääpaino on enemmänkin tyylissä ja juurikin henkien käyttämisessä. Kyllähän maailmaa tutkii ja avaa hiljalleen, mutta peli nojaa paljon enemmän toimintaan.
Peli on lopulta ihan kiva kokonaisuus. Siinä on sellainen oma jippo joka tekee siitä helpommin joukosta erottuvan, mutta samalla aikaa pelissä on paljon sellaisia asioita, jotka eivät merkittäväsit lisää kiinnostusta siihen. Välillä on haastavaa saada kiinni siitä että mikä olisi reitti eteenpäin ja koska peli on pitkälti rakennettu siten, että pelaajan olisi tarkoitus tutkia paikkoja kunnes sitten sattuu löytämään pomovihollisen, voi peli nopeasti alkaa tuntua melko ärsyttävältä harhailulta. Ulkoasu on todella hienon näköinen, mutta ei se kaikkea paikkaa, kun pelin kanssa toivosi paljon enemmän selkeyttä.
Yhteenveto
Ender Lilies: Quietus of the Knights on kiinnostava peli, sillä sen asetelma on astetta omanlaisempi, synkkä tyyli sopii kokonaisuuteen erinomaisesti ja metroidvaniamaisuudet ovat ihan ok osa. Toiminta on kuitenkin se paras juttu jossa on saatu tyyliä mukaan erittäin hyvin. Tarina on vähän niin ja näin ja pääpaino on suoraan maailman tutkimisessa, pomovihollisten tappamisessa ja pelihahmon aavearmeijan voimistamisessa. Tyyliseikat ovat kunnossa, pelaaminen on kivaa ja sopivan monipuolista, vaikkakin maailman rakenne ei olekaan se koukuttavan ja parhaiten rytmitetty.
+ Erilaiset henkiolennot
+ Rujon tyylikäs ulkoasu
- Metroidvania osan heikko rytmitys
- Paikoin melko epäselvä
Arvosana: 6,7
Erinomainen
007: Kultainen Silmä - Uudelleenladattu
007 GoldenEye - Reloaded
Nintendo 64:n; 007 GoldenEye, on todella arvostettu peli ja sitä joskus kauan sitten jonkin verran kokeilleena, en ole ihan samaa mieltä. Tosin muistikuvat eivät ole niitä vahvimpia. Reloaded ei ole varsinainen remake kyseisestä pelistä, vaan se on enemmänkin aivan uudenlainen versio kyseisestä tarinasta ja sitä kautta se ei edes yritä tehdä uudestaan klassikkopeliä.
Kuin piraattikopio parhaasta Bond elokuvasta
Yhtäläisyydet siihen kaikista parhaimpaan 007 leffaan ovat kohtalaiset. Mukana ovat alun tehtävä jossa mukana 007 ja 006, EMP suojattu helikopteri, Janus syndikaatti, tankkiajelu läpi Pietarin, antenniloppuhuipennus ja nimikkosatelliitti. Tuttuja tapahtumia on siis runsaasti, vaikka ne tapahtuvatkin paikoin eri järjestyksessä. Mutta sitten on merkittäviä poikkeuksia tarinaan nähden. Nämä ovat kaikki vaihtelevassa määrin ok, mutta se mikä todella tekee selvää jälkeä kaikesta, on se miten surkeasti tämä peli on roolitettu verrattuna aiempaan.
Ainoa yhteinen tekijä tämän pelin ja elokuvan välillä on Judy Denchin M, joka on sama molemmissa. Bondina on Pierce Brosnanin sijaan Daniel Craig, mikä viittaa siihen että Reloadedin on tarkoitus olla osa Danny Craigin Bond jatkumoa ja irrallaan muista. Se tavallaan oikeuttaa monet muutokset ja modernit lisäykset tarinaan. Mutta näyttelijöiden suhteen tilanne ei ole enää niin hyvä. Xenia Onatopp on femme fatalen sijaan aika perustyylinen salamurhjaaja, Boris Grisenkoa ei ole ollenkaan, Ourumov on todella tylsä ja särmätön ja Valentin Zukovsky on aivan erilainen kuin ennen. Natalia Simonova on kaikista läheisin elokuvaversion kanssa, eikä uusi versio ole sitä kautta mitenkään huono. Täydet pohjat kokonaisuudessa kuitenkin vetää aivan perseelleen roolitettu Alec Trevelyan. Sean Bean oli erinomainen vastine Pierce Brosnanille, mutta tämän pelin versio ei ole sama Daniel Craigille, mitä vaikkapa Guy Pearce olisi voinut olla. Kyseinen setä (itselle tuttu Da Vinci's Demon's sarjasta) on tylsä, mitäänsanomaton ja loppupuolella näyttää enemmän keski-ikäiseltä matematiikanopettajalta kuin huipputaitavalta vakoojalta.
Se mikä vie lopunkin uskottavuuden tästä pelistä, on se, että edes monia selvästi elokuvaa mukaillevia kohtauksia ei ole edes tehty hyvin, vaan ne tuntuvat sieluttomilta uudelleenesityksiltä. Monia avainasioita jää kokonaan puuttumaan ja sen vuoksi iso kokonaisuus monesti herättää ajatuksia siitä, että tähän peliin ei ole yksinkertaisesti panostettu. Graafisesti se ei ole huonon näköinen, mutta se on hosuttu. Monet tilanteet etenevät ilman että hätäisesti ja usein tuntuu että nyt jotakin on jäänyt puuttumaan. Peliversiot elokuvista ovat monesti olleet aika heikkoja esityksiä ja kyllähän tässä pelissä nyt yritetään enemmän tuoda elokuvan puolia esiin, kuin N64 versiossa, mutta teknologia mahdollistaakin paljon enemmän. Tässä ei kuitenkaan ole onnistuttu sillä tasolla, mitä PS3:lta voi odottaa.
Ammuskelu ainakin on alkuperäistä parempaa
Siinä missä tarinankerronta ja yleinen toteutus eivät suoraan ole parempia, mitä alkuperäisessä pelissä, on toiminta kaikkea muuta. Ammuskelu on ihan hyvällä tasolla PS3 pelien joukossa, mutta nykyään se tuntuu hieman tahmealta, mikä kannustaa ehdottomasti pelaamaan vähän matalammalla vaikeustasolla ja tähtäysavustumille, sillä niin hyvällä tasolla pelin toteutus ei ole, että siihen uppoutuisi enemmän ja alkaisi oikeasti haastamaan itseään. Aseita on useammanlaisia, mutta harvat niistä todella vakuuttavat erilaisuudellaan. Automaattihaulikko Masterton on todella mielekäs ase käyttää ja samoin P99, mutta tarkkuus ei pelissä välity erityisen hyvin. Räiskintä on joka tapauksessa pelin parasta antia, vaikka paikoitellen sitä ei ole toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla. Joskus vihollisia on vaikea nähdä kentällä ilman tutkaa ja jos peli on tarpeettoman pimeä.
Tämä peli olisi voinut olla pelkkää räiskintää, kuten alkuperäinen, mutta ihan muutamassa kohdassa on pyritty tekemään jotakin muutakin. Mutta kun sitä on tyyliin yhdessä kentässä, niin parempi olisi ollut, jos alku olisi ollut suoraan välianimaatio, koska se ei tarjoa oikeastaan yhtään mitään. Pääasiassa pelaamisessa saa valita että pyrkiikö menemään hiiviskellen kunnes on pakko siirtyä suoraviivaiseen räiskintään, vai mennä suoraan räiskien alusta asti. Tämä toimii kelvollisesti, kuten monissa muissakin vastaavanlaisissa peleissä. Mutta tämä on niitä räiskintöjä jossa huomaa, miksi räiskinnät monesti ovat selvästi PC alustoille soveltuvampia. Tässä pelissä olisi mahdollisuus PS Moven käyttöön, mutta itse en alkanut virittelemään laitteistoa pelikuntoon, kun näin miten peli alkaa.
Yhteenveto
GoldenEye Reloaded on huono peli, selvä pettymys, sillä vaikka räiskintä on aikakauden pelille ihan ok ja tarinan muutokset eivät ole suoraan huonoja, niin tapa jolla tarinaa kerrotaan ja miten monet loistavat hahmot on tehty uudestaan, jättää todella pahan maun suuhun. Bond pelien joukossa tämä ei ole sitä parasta toimintaa ja Kultainen silmä elokuvaan verrattuna, tämä on paikoin suoraan pyhäinhäväistys.
+ Räiskintä
+ Graafisesti hienon näköinen
- Erityisesti 006 roolitus ja toteutus
- Monet hahmot ovat vain varjoja entisestä
- Tarinankerronta
Arvosana: 3,2
Pettymys
Navigointia viidakossa
Avatar: Pandoran Rajaseudut
Avatar: Frontiers of Pandora
Avatar elokuvat ovat olleet oikein mielekästä katsottavaa, vaikka niihin helposti ahdetaankin aika paljon tavaraa ja rytmitys on vähän niin ja näin. Pandoran maailma on taianomainen, mutta ei erityisesti sellainen, joka merkittävästi kiinnostaa. Siinä on kuitenkin mukavasti mahdollisuuksia, mutta myös selviä ansapaikkoja joiden kautta peli menee nopeasti mäkeä alas. Frontiers of Pandora ei suoraan tunnu siltä, miltä Avatar pelin toivoisi tuntuvan, mutta kyllä se ihan ok peli on.
Verkkainen matka osaksi viidakkoa
Pelin alussa pelaaja luo itselleen na'vin ja heti voidaan sanoa että hahmonluonti ei vakuuta, se tuntuu rajalliselta ja melko ympäripyöreältä. Kunhan tarina lähtee käyntiin, huomaa nopeasti että elokuvien fiilikseen ei päästä erityisen hyvin. Pelaaja on osa na'vi lapsien joukkoja jotka varttuvat vankeudessa, kunnes tutoriaalin aikana sitten pakenevat opettajansa avulla ja liittyvät osaksi joukkoa, joka taistelee ihmisiä vastaan, vapauttaakseen osat Pandoraa alkuperäiskansoille. Tarina etenee erittäin hitaasti ja saa kokonaisuuden tuntumaan erittäin tylsältä. Kyllähän elokuvassakin otettiin aikansa ennenkuin kaikki lähteä oikeasti liikkeelle, mutta pääasiassa elokuvan rytmitys toimi, pelin, ei. Iso ongelma on siinä että tapa jolla peli lähtee liikkeelle korostaa liiankin kanssa sitä, miten hidasta liikkuminen alussa on ja miten paljon aikaa vaatii, ennenkuin peli oikeasti lähtee liikkeelle niin tarinallisesti, kuin pelillisestikin.
Tarina ei ole yhtään samaa kaliberia mitä elokuvissa, vaan tarina on lähinnä antamassa syyn sille miksi pelaaja taistelee ihmisiä vastaan ja tekee milloin mitäkin. Viidakossa seikkailu ottaa aikansa ennenkuin se alkaa todella tuntua miltään ja siinä vaiheessa mielenkiinto peliä kohtaan on jo merkittävästi laskenut. Peliin on saatu mukaan yksi jos toinenkin hyvä osa Avatar maailmaa, mutta iso ongelma on siinä että varsinkin aluksi peli tuntuu keskittyvän kaikkiin vääriin seikkoihin mitä mieleen tulee. Ruuan keräämisen kautta peli menee tälläiseen selviytymis-rakentelusuuntaan ja sitä peli ei tarvitse koska liikkuminen viidakossa ja taistelu vihollisia vastaan on tarpeeksi hankalaa ilmankin. Kaikki tämä alkaa muuttua siedettävämmäksi kun pelihahmo kehittyy ja pelaaja saa vähän enemmän tilaa kehittää hahmosta omanlaistaan. Soturia, metsästäjää, selviytyjää, näitä peruspalikoita joita on tullut vastaan mm. Horizon sarjassa.
Hyvin heikon ja aivan liian kestävän alun kautta päästään kuitenkin sitten lopulta vähän enemmän kiinni isoon kokonaisuuteen jossa muuttujia riittää vaikka kuinka paljon ja pelaaminen ei ihan äkkiä tässä pelissä lopu. Puhtaasti pelattavuuden kanssa peli alkaa kuolettavan hitaan ja tylsän alun jälkeen saamaan tuulta alleen, mutta tarinallisesti peli ei missään kohtaa nappaa ja kehity, vaan tuntuu aika huonosti kirjoitetulta ja lähemmäs pakotetulta tapaukselta elokuviin pohjautuvien pelien joukossa. Tarinassa on vaikka mitä, mutta mikään siitä vaikka ja mistä ei vain kiinnosta tai nappaa, minkä vuoksi peli ei tarinalla pääse oikeastaan mihinkään.
Far Cry: Pandora
Pelattavuudesta tulee mieleen useampi avoimen maailman rymistely ja täytyy sanoa että aika moni tekee asiat paremmin kuin Frontiers of Pandora. Rage 2 esimerkiksi on paljon nopeatempoisempi ja vieläpä paljon lyhyemmässä ajassa kuin tämä. Kyllähän ponnistushypyllä saa korkeutta, mutta maailma ei ole rakennettu siten, että siellä seikkaileminen olisi jouhevaa ja sitä kautta hauskaa. Varsinkin aluksi tuntuu että maailmassa seikkailu on hidasta ja kömpelöä, puhumattakaan että monet paikat tuntuvat siltä, että tiettyyn pisteeseen pääsee vain hyvin tiukkaa ja tiettyä reittiä. Peli alkaa avautumaan hiljalleen enemmän kuin pelaaja oppii lisää niksejä, mutta tämä ei ole mikään Horizon: Forbidden West jossa nopeasti on käytössä kaikki tarvittava helppoon etenemiseen. Tämä on enemmänkin kuin Far Cry sarjassa, jossa ottaa aikansa ennenkuin saa käyttöönsä liitovarjoa tai muuta vastaavaa jolla etenemisestä saa enemmän irti ja silloinkin tämä kaikki on tehty melko huterasti ja rajallisesti, toisin kuin Just Cause sarjassa jossa mennään yliampuvasti eteenpäin, juuri niillä oikeilla tavoilla.
Pelissä on puolensa, mutta monien kohdalla kestää aivan liian kauan että pelistä alkaa saamaan irti sitä, mitä pitäisi. Koska tarina ja rytmitys ovat jo valmiiksi huonoja, niin tuntuu että pelissä on vain yritetty mennä sitä tyypillistä rataa, mitä vaikkapa todella monessa Far Cry sarjan pelissä on aina menty, mutta nyt ei olla todellakaan huomattu että tarina on huono ja pelin rytmitys on aivan liian hidas että siitä alkaisi saamaan kunnolla irti jotakin. Tätä hitautta korostavat monet yksityiskohdat jotka eivät suoraan tuo peliin mitään hyvää lisäsisältöä, vaan enemmänkin koristelevat kakkua joka ei maistu alunalkaenkaan kovin hyvältä.
Frontiers of Pandora ei juurikaan pärjää vertailussa monien paljon parempien avoimenmaailman pelien joukossa. Peli ei siis ole huono, koska pelattavuus on ihan ok, laajuutta on ja pelin on todella hienon näköinen. Tähän kaikkeen vain olisi pitänyt tuoda yhtä jos toistakin asiaa paljon enemmän ja aiemmin, samalla karsien useita asioita joko kokonaan pois, tai ainakin minimiin että peli oikeasti toimisi. Loppufiilikset pelin kanssa eivät vain ole erityisen imartelevia koska paketissa on niin paljon erinäisiä pikkuvikoja jotka yhdessä alkavat viemään turhankin paljon tilaa itse peliltä, joka voisi olla aika hyvä, jos siihen pääsisi hyppäämään pari tuntia intron jälkeen, nopealla treenillä siitä että mitä mikäkin juttu tekee ja miten voidaan alkaa lentämään ja ratsastamaan ympäri Pandoraa, tai sitten hyppimään ympäriinsä, samalla ampuen taivaskansalaisia jousipyssyllä.
Yhteenveto
Avatar: Frontiers of Pandora on yksi näitä pelejä joka on niin täyteen ahdettu kaikkea enemmän tai vähemmän marginaalista, että kokonaisuus tuntuu nopeasti aika puuduttavalta ja ylitsevuotavalta. Mentaliteetti "määrä laadun sijaan" erottuu kokonaisuudessa selvästi, toiminnassa on puolensa ja ainakin pelattavaa riittää. Tarina ja sen rytmitys eivät kuitenkaan vakuuta ja peli tuntuu aika pitkään hyvin verkkaiselta, ennenkuin alkaa oikeasti lähteä liikkeelle ja mukana on todella rasittavia lisäyksiä jotka vain hidastavat peliä entisestään. Avatar maailmalle uskollinen kokonaisuus, mutta ei pärjää vertailussa monien parempien kanssa.
+ Avatar maailma monine puolineen
+ Toiminta erilaisilla muuttujilla
+ Paljon pelattavaa
- Paljon toistoa
- Hyvin huono rytmitys
- Puuduttava
Arvosana: 6,0
Hyvä
Hieman alkaa tuntua että olisi reboot, tai vastaava tulossa seuraavaksi
Rautanyrkki kasi
Tekken 8
Tappelupelien joukossa Tekken on se sarja joka on ensimmäisiä mitä muistan pelanneeni ja Tekken 3 on edelleen hyvä esimerkki hyvin tehdystä tappelupelistä. Sarja on ehtinyt nähdä useamman ala- ja ylämäen, tarina on edennet merkittävästi ja hahmojoukko kehittynyt. Mutta vakuuttaako Tekken 8 samalla tavalla oman sarjansa tasolla, kuin Street Fighter 6 vakuutti oman sarjansa tasolla, sillä Katutappelijasarjassa 6 on oma suosikkini.
Tarina etenee, mutta heikosti
Tekken sarjassa tarina on pelistä toiseen edennyt merkittävästi eteenpäin tähän pisteeseen mennessä, vaikka se noudattaakin tiettyä hyvin samanlaista kaavaa. Mishima mahtisuvussa joku pitää valtaa ja joku toinen aikoo riistää sen, isät ja pojat tappelevat keskenään ja aina johonkin väliin saadaan mahtumaan taisteluturnaus. Tällä kertaa jatketaan yllättys yllätys, Tekken 7 tarinan jälkimainingeista. Heihachi Mishima on kuollut, Kazuya on Zaibatsun nykyinen johtaja ja Jin Kazama on omien demoniensa riivaaman, sisäisten ja ulkoisten. Tarina ei ole Tekken sarjan tasolla erityisen hyvä, mutta kelpaa. Monet tilanteet on venytetty jatkumaan aivan liian pitkään, toistavat erittäin nopeasti itseään ja muutenkin sarja tuntuu pitkälti olevan jatkuvassa kierteessä myös tässä pelissä, vaikka siellä tiettyjä etäisiä pilkahduksia muutoksista onkin. Harmillista tosin on että tarinan rytmitys ja ulosanti vähentävät kiinnostusta sitä kohtaan todella nopeasti, minkä takia monet kohdat mieluummin ohittaa suoraan, kuin katsoo paikoin kiusallista, paikoin tylsää ja paikoin laahaavaa tarinankerrontaa, joka ei tunnu osaavat päättää, että mitä se haluaa olla.
Eeppisyyttä kokonaisuuteen yritetään luoda erittäin kovasti ja meno alkaa mennä todella anime tyyliseksi jossa Vegetan näköinen äkäinen äijä näyttää tuimalta, Sailor Moon vivahteinen pinkkitukkainen typy näyttää söpöltä ja yliampuvuus korostuu uudestaan ja uudestaan. Erilaiset tilanteet pelissä ovat menneet jo todella kauas siitä, millaista meno oli joskus Tekken 3-5 aikaan PS1-PS2 aikakaudella. Positiivista on joka tapauksessa se, että peli on panostanut merkittävästi animaatiojälkeen ja vaikka Mortal Kombat onkin elokuvalliselta ulkosanniltaan vielä parempi kuin Tekken, niin kun vertailuun ottaa Soul Caliburin viimeisimmän, niin kyllä siinä huomaa selvästi, että toiset tappelupelit todellakin panostavat tarinankerrontaansa ulkoisesti paljon enemmän kuin toiset. Harmillista vain on että tarina ei sitten olekaan läheskään niin hyvällä tasolla.
Pelihahmot ovat tietenkin merkittävä osa kokonaisuutta ja mukana kuvioissa on runsaasti todella tuttuja hahmoja. Bryan Fury, Paul Phoenix, Nina Willams ja monet muut eivät saa tarinallisesti yhtä paljoa tilaa kuin olisi suotavaa, vaan isommin näkyvillä on ainakin itselle vähemmän tuttuja hahmoja, kuten Lars Alexanderson. Myös aivan uusiakin hahmoja on mukana kuvioissa, joista Victor Chevalier, on oitis yksi omia suosikkejani, pärjäten todella hyvin myös sarjan veteraanihahmoille. Tarinan päähenkilö on tällä kertaa kuitenkin Jin Kazama ja hyvä niin, sillä tämän tarinan tietty lopullisuus menee hienosti yksiin koko pelisarjan alkuvaihdeiden ja tapahtumien kanssa, samalla vieden pelin yleisen mytologiaotteen aivan uudelle tasolle. Spoilaamatta mitään voidaan sanoa että tarinassa on ehdottomasti puolensa aina välillä, minkä vuoksi on harmi että siinä ympärillä on paljon täytettä. Tyylillisesti outoa on se, että hahmot puhuvat kukin omaa kieltään, mutta silti tuntuu että kaikki ymmärtävät toisiaan, mutta ärsyttävää tästä tekee se, että valtaosan ajasta, puhetta ei ymmärrä, joten ollaan tekstityksen varassa ja ulosanti ei ole se paras mahdollinen, koska siitä on tehty vähän liian animevivahteinen sillä keinotekoisella tavalla.
Näyttävyyttä pelattavuuden kustannuksella
Varsinaisessa taistelumielessä peli tuntuu merkittävästi erilaiselta, miltä se on tuntunut tähän mennessä. Tietyt pelisarjat, kuten Soul Calibur ovat pelattavuudessa todella vakuuttanut useaan otteeseen ja Soul Calibur VI saattaa hyvinkin olla pelattavuudessaan sarjan paras peli, vaikka Soul Calibur III onkin kova haastaja iästään huolimatta. Tekkenin tapauksessa tämä uusi toteutus on ennenkaikkea todella hienon näköistä, mutta nämä uudet mekaniikat eivät vain toimi erityisen hyvin ja tekevät taistelusta monesti hieman kyseenalaisen. Peli ei vain tunnu samalla tavalla Tekkeniltä miltä se on tuntunut aiemmin, koska pelattavuutta ei suoraan ole kehitetty parempaan suuntaan uusilla ratkaisuilla. Suuri määrä pelihahmoja kyllä tarjoaa vaihtelua, mutta varsinkin tarinatilassa tämä ei välity sillä parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siinä pitää monesti opetella pelaamaan uudella hahmolla vähän väliä. Kyllähän Jin tulee todella tutuksi tarinatilan aikana ja hän on pelattavuudessa oikein hyvä, vaikka tietyt erinomaiset liikkeet häneltä nyt puuttuvatkin. Kaikista muita hahmoista ei voi sanoa samaa sillä jotkut tunuvat jotenkin oudoilta, kun taas toiset ovat nopeasti aivan tuttuja. Bryanilla pelaaminen lähti heti liikkeelle, mutta Paulilla tuntui että nyt jotakin on toisin.
Myöskään tapa jolla pelissä tappelut toteutetaan ei ole sieltä reiluimmasta päästä. Monesti tulee vastaan yhteenottoja joissa samalta viholliselta pitää kuluttaa kolme elinvoimapalkkia, mutta jos vihollinen kuluttaa pelaajalta sen yhden, jossakin kohtaa, niin se lasketaan häviöksi. Näissä ei ole ne reiluimmat säännöt. Sen lisäksi omana ongelmanaan on se, että vaikeustaso on todella heittelehtivä ja vaihtelu määrä jää harmillisen pieneksi. Erityisesti vaihtelu korostuu siinä, kun vastaan tulee merkittävästi erilaisempia kenttiä joissa yhdellä hahmolla piestään iso liuta sotilashahmoja, mikä tuo mieleen pelitilan suoraan Tekken 3:sta, mutta nyt sellaisella Warriors tyylisellä otteella, joskin ilman sitä että yhdellä iskulla lyödään kymmenen vihollista. Vastaavaa olisi saanut olla enemmän, kuten myös vaihte, jossa osallistutaan turnaukseen ja pelaaja saa aina valita kahdesta hahmosta, kummalla pelaa. Nämä ovat sellaisia selviä merkkejä että tarinassa on ajateltu variaatiota, mutta se toteutus on jäänyt vaiheeseen ja sen sijaan loppuosan yhteenottoa venytetään aivan liian pitkälle ja se ei ole enää eeppistä ja näyttävää, vaan itseääntoistavaa pakkopullaa. Ihan viimeinenkin yhteenotto menee todella kliseisiin ratkaisuihin jossa tuntuu että peliä ei nyt osata lopettaa, vaan taistelu jatkuu jatkumistaan.
Ei kestä vertailussa edellisten tavoin
Tekken 8 ei ole se sarjan paras peli, mutta ei se huonoinkaan. Se on enemmänkin nyt se uusin peli joka ottaa aikansa että siitä pääsee täysin jyvälle. Siinä missä Tekken 7 oli peli johon pääsi nopeasti sisään ja se tuntui oitis erittäin tutulta, on 8 enemmänkin tapaus jossa pelisarjaa yritetään paikoin todella aggressiivisesti kehittää. Soul Calibur VI onnistui kehittämään taistelu todella fantastisesti verrattuna Soul Calibur vitoseen ja Street Fighter 6 on aivan omalla tasollaan verrattuna Street Fighter vitoseen ja näistä kumpaan vain voisi palata mielellään, yli aiempien. Tekken 8 ei ole samanlainen tapaus. Se ei kehitä pelattavuutta niin hyvin kuin Soul Calibur, eikä se toteutus tarinallista puolta samalla tavalla kuin Street Fighter. Se tuntuu petaavan jatkon suhteen samanalaista paikkaa, minkä Mortal Kombat 1 sai, kun edellinen peli massiivisia muutoksia tarinaan. Tekken 8:n tapauksessa lopputuloksen asetelma voi olla tälläisessä vaiheessa, mutta yleisesti se matka siihen pisteeseen on kaukana siitä.
Tekken 8 tuntuu peliltä, joka toimii parhaiten kun siinä pelaa hahmojen omia tarinoita, joissa viiden matsin verran pelataan tietyllä hahmolla, kohdaten kyseisen hahmon viholliset tms ja voiton jälkeen saadaan todella Tekkenmäiseen tapaan vähän hahmokohtaista elokuvaa. Tuo itsellä mieleen suoraan Tekken 3:n jossa paikoin aivan mielenvikaista settiä, paikoin kiinnostavalla tavalla ajatuksia herättävää ja paikoin suoraan kiusallista häröilyä. Merkittävää eroa ei ole toteutuksella, mutta nämä ovat niitä hyviä tapoja joilla peli saadaan tuntumaan aika tutulta, kaiken sen uuden ja vieraan sisällön ja tyylin alla. Muutenkin erilaisia pelimuotoja on todella useita, mikä ei sekään aina ole itsestäänselvyys kun pelaa monien tappelupelisarjojen, ei nyt niin vanhoja osia ja huomaa, että aika välillä, pallo on ihan hukassa. Tekken 8 tekee monia asioita hyvin ja näyttää selvästi siltä että siihen on panostettu. Harmillista tosin on että tarinan pääroisto on ihan surkea, tarina tuntuu junnaavan paikoillaan todella usein, pelattavuus on paikoin epäreilusti aseteltu ja peli ei käytä kaikkia ammuksia mitä sillä vaihtelun suhteen olisi.
Itse pelaisin mieluummin sarjasta Tekken 3:sta PS1:llä, Tekken 5:sta PS2:lla tai Tekken 7:aa PS4:llä. Tosin samalla aikaa voidaan todeta että paljon mieluummin palaan Soul Calibur VI:n, InJustice 2:n kaltaisten esimerkillisten tappelupelien pariin. Myös paljon pienemmän budjetin tappelupelit, kuten esimerkiksi Power Rangers: Battle for the Grid, napaavat paremmin kuin tämä.
Yhteenveto
Tekken 8 on näyttävä, runsaasti animaatiota sisällään pitävä ja ääninäytelty tappelupeli, joka ei tarinankerronnassaan kuitenkaan pankkia räjäytä. Pääroisto ei toimi, rytmitys on ihan päin seiniä ja kokonaisuudessa on paljon epäreiluja osia pelattavuudessa. Muut pelitilat toimivat paremmin, tuttuja pelihahmoja ja uusia tuttavuuksia on ihan kivasti paketista löytyy paljon sisältöä. Tekken 8 ei ole todellakaan mennyt sieltä mistä on matalin, mutta se ei myöskään takaa että peli olisi onnistunein, sillä monet asiat, eivät vakuuta. Uudistetusta pelattavuudesta alkaen. Nyt ei omalla kohdalla toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta ei tämä nyt huono peli kuitenkaan ole. Vaikka paikoitellen todellakin siltä tuntuu tarinatilan kautta.
+ Useat pelitilat
+ Tarinan kerronta on elokuvamaista
- Kyseenalaiset uudistukset
- Tarinatilan toteutukset monet heikkoudet
Arvosana: 6,0
Hyvä
Pääarvio
Aihe on se mikä nyt määrittää eniten, sillä jos tämä peli ei olisi kyseisen nimen alla, niin tuskin olisin sitä kokeillut.
Gimlin kääpiöt aloittavat Morian valtauksen
Taru Sormusten Herrasta: Paluu Moriaan
Lord of the Rings: Return to Moria
Kun pelin aihe liittyy Taru Sormusten Herrasta maailmaan, tarinoihin, hahmoihin tai vastaaviin, niin se oitis lisää kiinnostusta kyseistä peliä kohtaa ja näistä aiheista on tehty pelejä vaikka kuinka paljon ja vaihtelevalla menestyksellä. 2023 vuoden mahdollisesti huonoin peli, Lotr: Gollum on erittäin hyvä esimerkki, kun pelissä ratsastetaan pelkällä nimellä, eikä oikein mihinkään ole panostettu. Return to Moria ei ole genreltään se kiinnostavin, mutta ei kai se nyt niin huono voi olla, mitä Klonkku oli?
Kääpiölinnoitus Keskimaassa
Pelin alussa pelaaja luo itselleen oman kääpiöhahmon, ihan hyvällä hahmonluonnilla. Partoja on useita, hiustyylejä on useita ja tämä ei ole mikään aivan säälittävä parin vaihtoehdon hahmonluonti. Paljon paremmat pelit, ovat tehneet vastaavaa huonommin. Tarinassa Sormuksen ritareissa aikoinaan kulkenut, nyt kääpiöruhtinas, Gimli johtaa joukkosa kääpiöitä ottamaan Moria takaisin. Pelaaja astuu kuvioihin tässä vaiheessa, astuen tarinan alussa sisään vanhaan kääpiövaltakuntaan muiden kääpiöiden kanssa. Jokin uhkaava voima kuitenkin aiheuttaa sen, että muiden paetessa, jää pelaaja jälkeen ja lopulta ansaan Moriaan. Tästä eteenpäin on tarkoituksena sitten kaivaa ja rakentaa, vahvistaen omaa aluettaan. Vaaroja pelissä on erilaisten luolaolentojen ja hiisien muodossa ja kaikki resurssit pitää otaa jostakin muusta, mitä Moriasta löytyy.
Return to Moria ei ole erityisen tarinallinen peli sillä aloituksen jälkeen ollaan suoraan kiinni pelaamisessa, eikä vastaan tullut isommin tarinankerrontaa tai mitään sellaista minkä aikaa itse pelasin. Läpi en jaksanut laahustaa sillä eräs Return to Morian suuremmista heikkouksista on siinä, että se on todella itseääntoistava ja laahaava peli, eikä edes ota kovin paljoa irti tästä rakentamisen ja selviytymisen konseptista. Tällä tavalla kyseessä on hyvin samankaltainen peli kuin niin moni muukin peli samassa genressä eikä edes Keskimaan mytologia ja TSH lisäykset tuo pakettiin oikeastaan mitään erityistä lisää. Klonkussakin oli merkittävästi enemmän tarinallista ulosantia, mutta intron aikana huomaa että ainakin graafisesti Return to Moria on merkittävästi hienomman näköinen peli.
Keskimaahan sijoittuvat pelit voivat oitis saada tietyn fantasiaotteen kokonaisuuteensa ilman että että syöttävät sitä pelaajalle. Todella monet tuntevat tämän maailman paremmin kuin useat muut ja vaikka yksityiskohtaiseksi ei mentäiskään, niin kyllä sellaiset perustasoisen fantasian osa-alueet saadaan nopeasti esiin ja sitä kautta tunnelma alkaa jo rakentua. Moria osa-alue ei ole se kaikista houkuttelevan minkä päälle rakentaa, mutta siinä on tiettyjä mahdollisuuksia. Paljon enemmän tämä genre on sellainen, joka on hyvin vaikeaa saada oikeasti joukosta erottuvaksi, koska erittäin usein tälläiset pelit joissa vain rakenellaan, alkavat erittäin nopeasti toistaa itseään kyllästymiseen asti, varsinkin jos ne eivät ala tarpeeksi nopeatempoisesti, pysyen samalla selkeinä, tai toisena vaihtoehtona, ne eivät kehity tarpeeksi nopeasti, että vähän vaihtelua saataisiin mukaan. Return to Moria on kelvollisen näköinen, mutta se tuntuu peliltä, jollaista on pelattu kerran jos toisenkin aiemmin.
Diggy diggy hole
Monien muiden genren pelien, kuten Conan Exiles, tapaan peli alkaa siitä kun pelaajalla ei ole oikeastaan mitään ja kaikki mitä hän voi käyttää, hänen täytyy hankkia maailmasta ympärillään. Pääasiassa tämä tarkoittaa sitä että oikealla työkalulla voidaan hankkia tiettyä resurssia, kunhan ensin saa kasaan tarvittavat raaka-aineet työkaluun itseensä. Hakku on oikea työkalu kivien hajottamiseen, kun taas kirves puun hajottamiseen, tai vihollisten tappamiseen. Pelihahmolla on rajallinen kantolaukku mikä tarkoittaa että resursseja pystyy kantamaan vain tietyn määrän. Avain asemassa onkin oikeanlaisten rakennelmien valmistus mahdollisimman nopeasti, jotta niistä saa kaiken hyödyn irti. Ruuanlaitto on tärkeää että hahmo jaksaa seikkailla, arkut ovat tärkeitä että roinaansa voi varastoida ja paja on tärkeä että pystyy valmistamaan parempia varusteita. Siinä ohessa pitäisi sitten jollakin ilveellä onnistua etenemäänkin pelissä.
Pelissä jossa kierretään samaa kehää, monet melko marginaalisilta vaikuttavat asiat alkavat korostua toden teolla. Yksi näistä on puhtaasti käyttöliittymä ja se ei ole kovin hyvä. Tarvikkeiden valitseminen, siirtely ja tämän tälläinen ei ole sieltä jouhevimmasta päästä, minkä vuoksi jatkuva valikkoralli alkaa nopeasti ärsyttää. Merkittävästi isompi on sitten puhtaasti pelin rytmitys, sillä sekään ei ole kovin hyvä. Pelihahmo pystyy kantamaan niin vähän tavaraa että tuntuu että jos pussi ei ole tyhjä, on turha edes lähteä matkalle, vaan ensin kaikki roinaa pitää tyhjentää arkkuihin. Koska kaivaminen on vapaata, tulee pelissä sellainen olo että suoraa linjaa voi jatkaa, kunhan vain tekee reikiä seinään, mutta tässäkään pelin rytmitys ei tee mitään palveluksia. Välimatkan leirin ja kaivannon välillä ovat nopeasti turhauttavan pitkiä, ees taas ravaaminen ärsyttää ja vihollisten hyökkäykset ovat nopeasti turhauttavan epäreiluja. Return of Moria tuntuu olevan tarpeettoman vaikea liian nopeasti, liian epäselvä siinä mielessä että mitä se haluaa pelaajan tekevän ja liian tylsä, että mikään tästä kaikesta oikeasti kiinnostaisi.
Yhteenveto
Lord of the Rings: Return to Moria on rakentelupelien joukossa melko harmaata massaa. Vaikka tälläisiä pelejä en olekaan pelannut erityisen paljoa, niin silti on olemassa sellainen tietty odotusten taso, jolle Return to Moria ei yllä. Alkuasetelma ei ole huono ja hahmonluonti on tarpeeksi monipuolinen. Pelin laahaava rytmi ja hyvin tylsä rakenne eivät kuitenkaan tee isompia palveluksia, koska peli on nopeasti niin itseääntoistava. Viimeinen niitti on kuitenkin siinä että vaikka pelattavuus on perustasolla sopivan selkeä, niin se ei ole niin hyvin tehty, että peliä jaksaisi alkaa väkisin työntämään eteenpäin.
+ Taru Sormusten Herrasta yhteydet
+ Hyviä ideoita
- Pelattavuus
- Itseääntoistavuus
Arvosana: 4,0
Huono
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.