Pelisarjan Dante on yksi omia suosikkipelihahmojani ja sarja sisältää yhden omista suosikkipeleistäni. Pelisarja tarjoaa synkkää fantasiatunnelmaa suurella määrällä aseita ja demoneita.



Dante on punamustalla pukeutumistyylillään ja valkoisilla hiuksillaan todella mieleenjäänyt hahmo.  Pelasin vastaikään läpi pelisarjan viimeisen pelin, neljännen Devil May Cryn. Välttelin peliä pitkään koska se teki laiskan päätöksen ja toi peliin uuden pelihahmon joka oli kuitenkin suora kopio Dantesta. Mutta nyt kun näyttää siltä, että tämä todellinen Devil May Cry on koomaan vaipunut pelisarja, niin lienee korkea aika saattaa loppuun sarjan pelaaminen, sen viimeisellä osalla.

Tämä on yksi niitä sarjoja joista todellakin tekisi mieli kirjoittaa arvostelua, joten nyt neljännen pelin läpäisemisen jälkeen, käytän tilaisuuden hyväkseni.





Paholainen saattaa itkeä



Devil May Cry

Ensimmäinen Devil May Cry esittelee pelaajille Danten (Drew Coombs) joka on punamustaan pukeutuva valkohiuksinen mies joka kantaa valtavaa miekkaa ja kahta pistoolia, joista eivät panokset koskaan lopu. Dante on puoliksi paholainen ja tämä ominaisuus tuo mukanaan muutaman edun. Tämä asetelma on erinomainen ja varmistaa Dantelle paikan loistavien pelihahmojen joukossa. Miekka & pistoolit yhdistelmä toimii erittäin hyvin ja hahmon värimaailma on sekin erinomainen.

Peli alkaa Devil May Cry nimisessä firmassa kun Dante kohtaa mystisen naisen Trishin ja naisen kautta Dante joutuu taisteluun jossa hänen isänsä Spardan vihollinen Mundus, näyttelee isoa roolia. Matka vie upeaan linnaan joka on täynnä demoja, mutta Dante, on paljon demoneja pahempi.

Juonellisesti DMC ei ole mikään järin erikoinen, onpahan jokin syy toiminnalle. Juoni on toimiva, vaikkakin siinä on osattu tehdä aika typeriä juttuja ja vaikkakin lopullinen yhteenotto on kaikin puolin näyttävä, niin viimeinen vihollinen ei sitä oikein ole.

Lopussa on myös aika taitavasti vedetty koko tarina-asetelma hyvin korniksi. Helvetti odottaa – Sidekick – ja sillai. Aivan turha lisäys, ilman olisi ollut parempi.

Mutta sanotaan että kyllä tarinalla on hetkensä ja taustalla on kyllä jotakin aika mahtavaa.


Devil May Cry on synkkä peli mutta se on tyylikkäällä tavalla synkkä ja onnistuu tarjoamaan todella paljon. Dante haalii matkan varrella itselleen vakuuttavan määrän jos millaista tuliluikkua ja säilää joissa on melkoisia eroja, yksi on nopea ja toinen on hidas, toinen on heikko ja toinen on vahva. Valtava variaatio yhdistettynä raudanlujaan pelattavuuteen mahdollistaa näyttävät taistelut joissa Dante silpoo ja ampuu pelaajan valintojen mukaan, oli miten oli, demoneja putoaa, mutta niitähän riittää.

Asevalikoimasta löytyy niin haulikkoa kuin taisteluhansikkaitakin. Harmillista on se että kerralla voi olla varustettuna vain yksi kumpaakin, vaikkakin vaihtaminen käy milloin vain. Taistelun eräs heikkous on se, että ohjattavuus ei aina anna täysiä vapauksia.

Silkkana plussana täytyy heti sanoa että tässä pelissä haulikko, on juurikin sellainen millainen sen pitää olla, järeä.

Aseissa on selkeitä eroja ja kokonaisuudessaan aseilla leikkimisessä on oikeaa asennetta, etenkin kun taistelumekaniikka alkaa tulla ilman arpomista.


Viholliset on sinänsä heikko osa, ne tuppaavat usein jäämään hieman geneerisiksi möröiksi, muutamia todella upeita poikkeuksia lukuun ottamatta. Kokonaisuudessaan viholliset eivät ole pelin vahvin alue, mutta eivät ne varsinaisesti mikään heikkouskaan ole, sillä niissä on todella paljon vaihtelua aina sätkynukeista alkaen.

Pomoviholliset sen sijaan ovat oikeita hirviöitä jotka ovat näyttäviä, osa haastavia mutta yhtäkaikki, eeppisiä. Taisteluissa on sitä silkkaa jotakin ja kokonaisuudessaan, loppuviholliset tasoittavat rytmiä loistavasti. Etenkin eräs mustahaarniskainen miekkamies.

Pienenä miinuksena on paikoittainen kierrätys, etenkin sen heikoimman pomovihollisen kanssa.

Viimeinen taistelu Mundusin kanssa, olisi voinut olla eeppisempikin ja Mundus olisi voinut näyttää hienommaltakin (paljon hienommalta) etenkin kun vertaa muuhun kattaukseen, sillä nyt hän ei ole järin iskevä, mutta Danten viimeinen isku sen sijaan on juuri sitä.


Hahmoista näkyvimmät ovat selkeästi Dante ja Trish.

Trish on kyllä hyvin tehty hahmo, ei pelkästään silmänruokaa, sillä kyllä siellä taustallakin on jotakin, vaikkakin vähän marginaalista ja huonosti esiteltyä.

Dante on sarjan tähti ja tämä on loistava tapa esitellä hänet. Hän on nimittäin lähes täydellisesti rakennettu hahmo. Musta pukeutuminen taustalla kun taas päällä punainen pitkä takki ja kolmantena värinä valkoinen, hiuksissa. Siinä on osattu tehdä aika tyylikästä jälkeä. Aseistus on vielä parempi ja kirsikkana kakun päällä sisäinen paholainen joka vain korostaa jo valmiiksi hyvää kokonaisuutta. Asenne totta kai on kohdallaan ja ääninäyttely loistavaa. Dante on yksi parhaita pelihahmoja koskaan. Tässä ensimmäisessä hän on sellainen, jollainen hänen pitääkin.


Vaikeustaso on aina välillä vähän turhan rankka, mutta senkin kanssa kyllä pärjää kun oppii pari temppua. Haastavana pelinä DMC tarjoaa kyllä tekemistä, mutta välillä se on vähän turhan ankara, arvostelusysteemissä joka arvostelee kentässä käytetyn ajan, kerätyt orbit, Danten ottaman vahingon ja combojen tason. Vaikeutta olisi parissa osassa voinut miettiä kyllä vähän enemän. Taistelusysteemi on kuitenkin todella palkitseva kun siihen pääsee kunnolla sisälle ja variaatio takaa että se ei muutu hetkessä tylsäksi.


Kokonaisuudessaan Devil May Cry on erittäin hyvä peli. Vaikka se ei tarjoakaan mitään järin syvällistä, niin se tarjoaa toimintaa, fantasiaa ja verta niinkin hienosti, että se on yksi lajinsa merkkiteoksista. Dante on loistava hahmo ja sopii peliin lähemmäs täydellisesti.


+ Dante

+ Tyyli ja tunnelma

+ Toiminta

+ Fantasia


- Ei mitään ”niin” erikoista

- Pari typerää tarinaelementtiä

- Viimeiseen taisteluun olisi voitu panostaa vähän enemmän.


Arvosana: 8,9


Fantastinen





Pelaaja saattaa itkeä



Devil May Cry 2

Ensimmäinen DMC oli loistava, pistääkö kakkonen siitä paremmaksi, no vastaus tähän on. Ei. Ei tunnu edes yrittävän.

Devil May Cry 2 oli aikoinaan suuren odotuksen alla ja on ymmärrettävää, että moni taatusti pettyi. Suurin ongelma on se, että peli ei pidä samaa tasoa yllä, vaan se laskee rimaa aika monella tavalla, vähän liikaakin. Samalla aikaa kun peli antaa jossakin kohtaa myöden, niin toinen osa tuntuu samalla aikaa kärsivän. Suurin syy siihen miksi todellakaan en pidä tästä pelistä johtuu siitä että ensimmäinen peli oli puutteistaan huolimatta erinomainen. On todella vaikea uskoa että jatko-osa on osattu kusta näin pahasti.


Tarinassa Dante ottaa vastaan tehtävän, jossa totta kai on isot panokset. Nyt taustatukena on Lucia niminen tyttö joka ei tosin ole samalla tasolla kuin Trish. Lucia ei oikein tuo mukanaan mitään uutta joka parantaisi tarinaa. Lopetus tarinassa on kyllä omalla tavallaan aika hyvä, eikä kovinkaan korni.

Tarinansa puolesta tämä ei ole suora jatko-osa, jos on jatko-osa yhtään. Viittauksia aiempaan ei ole juurikaan yhtään. Ainoa yhteinen tekijä on Dante. Tämä on tavallaan sääli.

Dante on hahmo, joka tuppaa olemaan peleissä aina erilainen. Sanotaan että ulkoasullisesti Dante on hieman erilainen, mutta silti todella hyvä. Vaikea sanoa kumpi on parempi ulkoisesti, tämä vai ykkönen, ne ovat aika samoissa. Sisällöltään Dante on astetta vakavampi, mutta aika samantyylinen. Dante ei ole juuri muuttunut ja se sopii hyvin, sillä hän on edelleen loistava pelihahmo.


Pelin pahis, Arius on ihan hienon näköinen ilmestys, mutta aika ontto ja tyypillinen hahmo. Lucia on vähän samanlainen, ei oikein tuo mitään erikoista tarinaan. Viimeinen loppari taas on aikamoinen ilmestys, mutta Munduksen tapaan, siitä puuttuu todellakin se jokin ja vaikka olento onkin Mundusta astetta hienompi, niin silti aika mitäänsanomaton. Asetelma viimeisessä taistelussa sen sijaan on eeppinen, tavallaan parempi kuin ykkösessä ja tavallaan taas ei.

Muiden pomovihollisten kohdalla voi sanoa että suurelta osin ok, välillä aika tylsää ja pari kertaa aivan uskomattoman hienoa. Eräs liekehtivä pässi on todella hieno ja samoin susien kanssa kulkeva luurankomies.

Sen sijaan esimerkiksi helikopteri on tylsä ja mielikuvitukseton.

Viholliskattaus on vaihteleva ja aika tyypillinen sarjalle. Vaihtelua on, mutta voisi olla enemmänkin, välillä nimittäin aikaa hieman kyllästyttää, mutta menettelee.


Aseistus on seikka joka DMC peleissä pistää usein silmään. Sanotaan että selvä parannus aiempaan on se, että nyt aseita voi vaihtaa lennosta, mutta miksi vain tuliaseita, miksi ei miekkoja. Tämäkin asetelma uhkaa välillä ampua jaloille, kun scrollaus toimii vain yhteen suuntaan.

Tämä seikka on kyllä plussa, mutta se on aika laiha lohtu, sillä aseistus on ottanut aika rajua takapakkia. Haulikko löytyy totta kai ja toimii kuin pitääkin, mutta siihen vähän jääkin. Miekkoja on pari ja suurelta osin tuliaseet ovat aika niin ja näin, eroa niissä kyllä on, mutta se ei vain tuo samaa tunnelmaa kuin aiemmin.

Paholaismuoto on tässä pelissä se tehty oikein. Varmaan paras pelisarjassa. Paholainen on hieno ja toimii erinomaisesti ja on muokattavissa, näin sen pitääkin olla. Sääli että se on ainoa selvästi parempi osa-alue.


Maailmojen suhteen päästään liikkumaan vähän erilaisissa maisemissa, sillä nyt ei olla pelkästään linnassa, mutta tätä ei ole tehty läheskään yhtä hyvin. Sitä tylsää tavaroiden roudaamista on vähemmän, mutta samalla pelissä on paljon sitä ”minne tässä nyt pitäisi mennä” touhua.

Peli on tasapainoisempi kuin ykkönen. Siinä missä ykkönen osasi olla erittäin haastava, on kakkonen selvästi helpompi ja paikoitellen paljon anteeksi antavampi. Tosin ongelmana on se, että viimeisessä kentässä, vaikeustaso tuntuu yks kaks hyppäävän aivan liian paljon aivan liian nopeasti, miksi peli ei olisi voinut vaikeutua koko ajan hieman. Lisäksi tällä kertaa ohjattavuus on monipuolisempi. Kaksoishyppy on heti aluksi mahdollinen ja Dante pystyy myös syöksymään yhdellä napilla. Miinuksena mukaan tulee se, että Dante menee ovista sisään ilman napin painallusta.


Se mikä tämän pelin tuhoaa, ei ole mikään aiempi, sillä kaiken kanssa olisi voinut elää, jos toiminta olisi ollut sitä, mitä se oli aiemmin. Kakkonen on onnistunut aika hyvin romuttamaan toimivan taistelun, sillä nyt taistelusta puuttuu sellainen tietty syvyys ja se geneerinen nappulan hakkaaminen ajaa asian. Comboja on hankala rakentaa ja kokonaisuudessaan taistelu ei tarjoa yhtään sitä samaa mitä ykkösessä oli.

Pelin ranking systeemi on paljon rikkinäisempi, osittain juuri taistelun takia. Pelistä saa vain sellaisen kuvan että kokonaisuus oli aiemmin erittäin hyvä, mutta sitten jotakin tapahtui ja se tietty terä otettiin kokonaan pois. Taistelu ei vain onnistu tarjoamaan samaa nautintoa kuin aiemmin.


Kokonaisuudessaan Devil May Cry 2 on graafisesti edeltäjäänsä hienompi ja onnistuu tarjoamaan tarinallisesti osin parempaa sisältöä. Dante on myös ennallaan. Ongelmana vain on se että toiminta on mennyt alaspäin ja se on kuitenkin DMC:n kantava voima. Mikäli toimintaan ja aseisiin olisi panostettu samalla tavalla kuin ykkösessä, olisi tämä taatusti ollut edeltäjäänsä parempi, mutta ei nyt.


+ Dante on edelleen loistava

+ Fantasia ja tyylikkyys

+ Paholaismuoto


- Taistelun latteus

- Lucia


Arvosana: 4,9


Huonommalla puolella




Kolmas kerta toden sanoo



Devil May Cry 3: Dante’s Awakening - Special Edition

Ensimmäisen pelin esiosa palaa Danten juurille ja laittaa hänet vastakkain veljensä Vergilin kanssa. Se kaikki päättyy yhteen näyttävimmistä lopputaisteluista videopeleissä joka päättyy yhteen parhaista viimeisistä iskuista videopeleissä.

Tarina lähtee käyntiin kun Dante (Reuben Langdon) on vielä aloittelemassa bisnestään. Hän kohtaa mystisen miehen joka kertoo tuovansa kutsua Danten veljeltä Vergililtä. Hetkessä demoni joukko hyökkää Danten kimppuun ja tästä alkaa matka kohti Vergiliä ja se matka on täynnä upeita hirviöitä. Matkan varrella Dante kohtaa mystisen naisen joka käyttää nimeä Lady. Lady ei tosin ole ainoa uusi tuttavuus sillä jokerityylinen Jester demoni on myös uusi tuttavuus Dantelle.

Dante’s Awakening on trilogian kruununjalokivi, se otti timanttisen ykkösen ja hio suurimmat virheet pelattavuudessa pois, sillä nyt, se kaikki pienoinen kömpelyys on poissa on pelattavuus on kaikin puolin timanttinen. Prosessissa tuli mukana vähän omia ongelmia, mutta kokonaisuudessaan, tämä on trilogian paras peli. Siinä on myös kiitettävästi pelaamista ja muutenkin peli on rakennettu paremmin, sillä ykkösessä ei ollut yhtä hyvää vaikeustaso ruudukkoa kuin tässä. Ykkösessä kaikki oli erillään, nyt kaikki on samassa taulukossa, valitse vaikeustaso ja tehtävä, helpompaa.


Tarinansa puolesta peli on kuin ensimmäinen, ongelma on lähinnä se että pelin juoni ei oikein saavuta mitään suurta huippukohtaa mutta lopetus toimii kyllä suhteellisen hyvin. Se ei ole yhtä eeppinen kuin ykkösessä mutta vihollinen on paljon parempi. Toisaalta eihän se juoni ole näissä peleissä pääosassa. Juoni on monella tavalla kuin aiemminkin, mutta se on anteeksi annettavaa, sillä se minkä kakkonen rikkoi, kolmonen korjaa ja päivittää.

Taistelu on sitä mitä pitääkin, timanttista. Pelaaja voi valita oman taistelutyylinsä miekkamestarista, asesankarista, akrobaatista ja vartijasta joista jokainen toimii hieman eri tavalla, miekkamestari (Swordmaster) on oma suosikkini ja kuten nimi jo kertookin, siinä keskitytään lyömäaseisiin, samoin kuin asesankarissa (Gunslinger) tuliaseisiin ja niitä aseita riittääkin ja erot ovat aika selkeitä. Vihollispomot jättävät usein jälkeensä yhden aseen tai erikoisvoiman. Akrobaatti (Trickster) ja Vartija (Royal Guard) eivät ole järin tuttuja sillä kaksi parempaa tyyliä vievät mukanaan paljon paremmin.

Aseiden kanssa on selkeää plussaa se, että kaksi asetta voi olla rinnakkain varustettuna ja vaihtaminen käy nappia painamalla, miinuksena on se, että aseiden vaihtoa varten tarvitaan joko valintaruudukko, tai erillinen patsas, mutta tavallaan tämä on parempi kuin aiemmin.

Aseista löytyy se tuttu ja turvallinen haulikko mutta mukana on vaikka mitä aina Cerberus ketjusta, Artermis laseraseeseen, Beowulf hirviönyrkkeihin ja Nevan lepakkokitaraan.

DMC3 on onnistunut parhaiten aseiden ja taitojen kanssa, sillä variaatioita on helvetillinen määrä ja jokainen varmasti löytää joukosta oman suosikkinsa.


Perusvihuissa ei ole mitään maata mullistavaa, ihan sellaista perushyvää tavaraa, mutta pomoviholliset ovat tällä kertaa entistä hurjempia, näyttävämpiä ja paremmin rakennettuja. Pari heikkoa tapausta on joukossa.

Muun muassa suuri lihastankki Beowulf on vähän kaikkea ja lopulta ei oikein mitään, kimeeriasetelma on mennyt vähän mönkään mutta ei suoranaisesti piloille. Sen sijaan heti ensimmäisenä vastaan tuleva jääkoira Cerberus on yksi pelin hienoimmista vihollisista ja myöhemmin vastaan tuleva, yksi pelimaailman seksikkäimmistä vihollisista on lepakkonainen Neva. Lopullinen vihollinen on tietenkin Vergil jonka kanssa käytävät taistelut ovat joka kerta upeita. Ensimmäinen on ehkä se kaikkein eeppisin, mutta kyllä se viimeinen on haastavin ja palkitsevin.


Suurimmat ongelmat ovat niitä mitä muissakin. Mutta tässä kohtaa täytyy sanoa että vaikka Dante hyvä hahmo onkin, niin tässä osassa trilogiaa, hän on kaikkein huonoiten tehty. Lähinnä vain siksi että nuorekas kapinointi on vedetty vähän liian pitkälle. Vanhempana Dante, on monta kertaa parempi.

Eräs heikompi osa on se, että peli tuntuu vähän viimeistelemättömältä ja epätasaiselta. Osa maista tuntuu hyvin laiskoilta ja osa vihollisista samoin, unohtamatta loppareita joissa on pari hyvin laiskaa. Beowulf on vähän kaksiteräinen miekka, sillä häneen on laitettu vähän liikaa kaikkea, eikä eräs duokaan mikään hyvä ole, mutta kyllä Cerberus ja Neva tasoittavat muutaman muun kanssa, kuten varjomiehen.


Se mikä DMC3:ssa vetää vahvasti puoleensa, on se kokonaisuus. Tarina on yllättävän toimiva. Henkilöhahmot ovat syynä siihen. Veljien taistelu on hyvä konsepti ja luo aivan erilaisen asetelman. Dante ja Vergil ovat yhtä aikaa niin erilaiset että ovat todella samanlaiset, mutta tyyli tekee ison eron. Tässä on aika kova taistelupari ja Special editionissa pääsee pelaamaan myös Vergilillä.

Siinä missä Dante on paikoitellen ylivedetyn koppava, on Vergil tyyni ja rauhallinen. Vergil tasapainottaa Dantea hyvin. Dante oli selvästi parempi ykkösessä, mutta asetelman kannalta, on ymmärrettävää, miksi hän tällä kertaa on erilainen.

Toinen taistelupari on mystinen ja hyvin normaalin särmitön Arkham mies, joka tuntuu hyvin ohuelta hahmolta ja on juuri siksi aika hyvä, mutta onko hän särmitön, vai ei. Lady ei ole kuin Trish joka oli enemmän silmänruokaa. Ladyssä painaa enemmän se ulosanti ja kapinahenki, sillä hän ei ole yhtä hyvin tehty ulkoisena hahmona, sisältö on kyllä erinomaista.

Special Edition versio tarjoaa pääpelin kylkeen Jester pomotaistelun lisäksi mahdollisuuden pelata Vergilillä, mikä on oitis valtava plussa kokonaisuuteen.


Kokonaisuudessaan Devil May Cry 3 oli loistava peli kauan sitten ja se on vieläkin, yksi PS2:n parhaista peleistä koskaan ja omassa genressään, se on ylivoimainen.

Huomioiden aiemmat sarjan pelit, tässä kohtaa on pelattavuudessa menty selvästi eteenpäin.


+ Dante

+ Toiminta

+ Fantasiatyyli

+ Viimeinen taistelu ja lopetus

+ Timanttinen pelattavuus


- Tietty viimeistelemättömyys

- Tietty epätasopaino vähän siellä ja täällä


Arvosana: 9,5


Legendaarinen




Pelisarjan joutsenlaulu(ko?)



Devil May Cry 4

Sanotaan heti aluksi että tekijät ovat tehneet yhden todella typerän asian tämän pelin kanssa. Nero näyttää aivan samalta kuin Dante ja sen lisäksi on luonteeltaan myös hyvin samankaltainen. Kun tilanne on tämä, niin miksi ylipäätään piti tehdä uusi pelihahmo. Tarinan olisi saanut ihan toimivaksi kokonaan ilman Neroakin ja lopputulos olisi saattanut olla jopa paljon parempi, sillä itse huomasin että osuudet jotka pelattiin Dantella, olivat paljon miellyttävämpiä kuin ne jotka pelattiin Nerolla.

Nero tuntuu täysin turhalta lisältä tarinaan, joka olisi ihan hyvin voinut olla jatkoa sarjaan, ilman mitään sen suurempaa kikkailua. Tarinaksi riittää jokin syy laittaa Dante silppuamaan valtavaa demonilaumaa.


Tarina alkaa kun Dante tekee näyttävän sisääntulon kesken uskonnollisen seremonia ja tappaa ylistyksen kohteena olevan hengellisen johtajan ja aloittaa kunnon tappelun tämän ritareita vastaan. Pelin varsinainen päähenkilö, Nero, liittyy taisteluun ja hänen demonivoimansa alkavat herätä. Nero lähtee jahtaamaan Dantea ja siinä samalla panee merkille että demonien läsnäolo alueella on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Onneksi Nero on erittäin taitava taistelija.

Pelin tarina ei ole järin virkistävä. Tarina on pelissä pääasiallisesti mukana vain jotta olisi jokin syy laittaa valkotukkainen sankari tappamaan iso liuta mörköjä mitä erikoisimmilla aseilla ja taidoilla. Isompi puoli pelistä pelataan Nerolla ja pienempi viipale Dantella.


Danten ja Neron erot taistelussa ovat yllättävän suuret. Neron taidot ovat miekan ja pistoolin lisäksi demonikouran käytössä jolla Nero pystyy tarttumaan vihollisiin ja jatkamaan otetta erilaisilla hyökkäyksillä. Peruspelattavuus on todella näyttävää, mutta siitä puuttuu se timanttinen ote mikä oli vahvasti läsnä varsinkin Devil May Cry 3:ssa.

Nerolla pelaamisesta puuttuu se tietty voima, mutta jos haluaa näyttävää hack n slash toimintaa, niin sitä tämä peli tarjoaa, pelattiin sitten Nerolla tai Dantella.

Dantella pelattaessa fiilis on paljon kotoisampi ja demonivoimiltaan Dante on paljon Neroa voimakkaampi, sillä Dante paranee demonimuodossaan. Suurin ero on siinä että Dantella ei ole demonikouraa, sen sijaan hänellä on neljä erilaista taistelutyyliä, tuttuja DMC3:sta. Swordmaster suosii lyömäaseita, Gunslinger ampuma-aseita, Trickster on väistylypainotteisempi ja Royal Guard on puolustusta suosiva tyyli. Dante on paljon tehokkaampi kuin Nero.

Devil May Cry sarjassa uudet aseet ovat olleet iso osa pelaamista ja Devil May Cry 3 on ehdottomasti yksi omia suosikkipelejäni PS2 aikakaudelta.

Siksi onkin suuri pettymys että aserintamalla ei ole sellaisia helmiä mitä kolmosessa oli, vaikka kopiointiyritys onkin ilmiselvä.

Danten aseisiin kuuluu tietenkin sen tuttu Rebellion miekka sekä tuplapistoolit Ebony ja Ivory. Uudet aseet Gilgamesh, Lucifer ja Pandora ovat yhtä lukuun ottamatta jopa omalaatuisia, mutta eivät vain järin timanttisia käyttää. Gilgamesh on suora kopio kolmosen Beowulfista (jopa runollista jos tietää mitä Gilgamesh ja Beowulf kirjallisuudessa ovat) mutta jokaisella tavalla huonompi sellainen. Pandora on turhan monimutkainen käyttää ja Lucifer tuntuu turhan simppeliltä ja tehottomalta.

Pelin ohjattavuus on taistelun suhteen perushyvä mutta aseet vaatisivat paljon enemmän hienosäätöä. Tämä on selvää takapakkia edelliseen osaan verrattuna.


Aseiden lisäksi pomotaistelut ovat iso osa Devil May Cry sarjaa ja menneisyydessä on monta toinen toistaan parempaa ja eeppisempää pomotaistelua. Muutama hieno pomovihollinen löytyy, mutta siihen se sitten jääkin. Berial on pelisarjan tasolla yksi näyttävämpiä pomovihollisia joka todellakin jää muistiin. Muut ovat paljon heikoimpia. Päävihollisen jumalamuoto on perustylsä iso enkelihirviö tyyliin Mundus, eikä viimeinen taistelu oli järin eeppinen oikein millään tavalla.

Perusvihollisissa vaihtelua ei ole paljoa, mutta tarpeeksi. Pelissä on alueita vain jokunen ja ne pelataan ensin Nerolla yhteen suuntaan ja sitten Dantella käänteisesti toiseen suuntaan, pomot ovat nekin samat. Perusvihollisissa on kyllä pakko sanoa että tässä pelissä tuntuu olevan tiettynä kaavana se että vihollisiin pitää pyrkiä ymppäämään jotakin peruskusipäistä settiä, vain ja ainoastaan pelaajaa ärsyttämään. Eniten itseäni ärsyttävät eräät mustakaapuiset aaveet jotka menevät kaikesta läpi ja lentelevät ties minne.


Devil May Cry 4 ei ole suoraan huono peli, mutta toisaalta, myöskään Devil May Cry 2 ei ole suoraan huono peli. Toimintapelinä luvassa on hauskaa taistelua joka on ennen kaikkea todella näyttävää ja sitä on luvassa paljon. Mutta eniten tämän pelin kohdalla harmittaa se, että tämä peli olisi voinut olla monella tavalla niin paljon parempi. Dante olisi voinut olla kokoajan päähenkilönä ja kyllä kasaan olisi varmasti saatu hyvä ja toimiva tarina ja paljon toimintaa.

Dante on nyt vanhempi ja miehekkäämmän näköinen, vähän samalla tavalla kuin Resident Evilin Leon Kennedy. Näissä kahdessa on vähän samaa näköä. Luonteeltaan Dante on hyvin pitkälti sellainen kuin Devil May Cry 3:ssa ja voisi luulla että tätä peliä on lähdetty tekemään DMC3 mielessä. Siinä on vain sellainen ongelma että siinä sivuutetaan kokonaan ykkönen ja kakkonen jotka tekivät Dantesta omanlaisensa molemmilla kerroilla. Itse sanoisin että peli sijoittuu aikaan ykkösen jälkeen, mutta ennen kakkosen tapahtumia, sillä DMC beibit Trish ja Lady ovat molemmat läsnä.

Selvä miinus pelissä on se, että se perii kaikki edeltäjänsä huonot puolet ilman niitä parhaita ominaisuuksia. Eräs suuri miinus on siinä, että kun kamerakulma muuttuu niin silloin muuttuu myös ohjaus-suunta ja tämä aiheuttaa usein harmaita hiuksia ja saa näkemään punaista.


Kokonaisuutena Devil May Cry 4 on pelisarjan huonompia osia, mutta silti, perushyvä hack ’n’ slash peli. Devil May Cry sarja tuntuu noudattavan tiettyä kaavaa. Hyvä peli – Huono peli – Hyvä peli – Huono peli. Tätä kaavaa noudattaen, olisi Devil May Cry 5 ollut varmasti huippuhyvä peli, mutta sen sijaan mentiin reboot tyylillä ja koko pelisarja tuhottiin pyhäinhäväistysversiolla Dantesta ja koko mytologiasta.

Devil May Cry 4 on melko suurella todennäköisyydellä viimeinen Paholainen saattaa itkeä, mikä on suuri sääli. Tässä pelissä on selviä puutteita, mutta siinä on myös potentiaalia. Sääli että neljän pelin sarjassa tämä jää nyt toiseksi huonoimmaksi peliksi.



+ Toiminta

+ Useampi ase ja kaksi pelattavaa hahmoa

+ Dante


- Nero

- Edellisten osien heikkoudet ilman vahvuuksia

- Kaikki se hukattu potentiaali



Arvosana: 6,6


Erinomainen





Devil May Cry pelisarja oli aikoinaan erinomainen. Toivo elää vielä sen suhteen että Capcom kerää vielä itsensä.

Dante ansaitsee uuden peli joka ottaa kaikki sarjan parhaat puolet ja karsii heikkoudet pois.

Devil May Cry 1,2 ja 3 löytyvät kaikki PS3:lle Devil May Cry HD Collection pakettina ja vaikka kakkonen onkin heikommanlainen peli, niin ykkönen ja kolmonen ovat loistavia pelejä.

Devil May Cry sarjalla on ollut ylä- ja alamäkensä, mutta kaikesta huolimatta se pitää sisällään erinomaisen päähenkilön, todella hyvän tunnelman ja tyylikästä toimintaa.


Päivitys:

Devil May Cry V

Arvosana: 9,2