Kokeiluversio on tässä tapauksessa lähinnä uusi sana demolle, mutta uuden PS Plussan vuoksi, nyt käytetään tätä termiä, vaikka iso osa onkin Plussan ulkopuolisia demoja.
Uudessa PS Plus premiuminssa on satunnaisista peleistä vaihtelevilla pituuksilla kokeiluversioita. Tämä tarkoittaa sitä että peliä voi pelata ennaltamääritellyn ajan ja kyseessä on kokonainen peli, jota voi sitten jatkaa siitä, mihin kokeiluversiossa ehtii. Erinomainen tapa tutustua uusiin peleihin, mutta valikoima on vielä erittäin pienimuotoinen.
Sitten on tietysti ihan perinteisiä demoja joita PSN:ssä riittää ja Steamissa myös. Idea on nyt kuitenkin pelata vain sellaisia demoja, joista voi sitten siirtyä suoraan kokonaiseen peliin ja jatkaa siitä mihin jäi, jolloin nekin tavallaan täyttävät kokeiluversion vaatimukset, sillä erotuksella että niissä ei ole aikarajaa ja niitä voi pelata vaikkapa useamman kerran.
Brainpunk animesarjapeli
Tulipunainen Verkosto
Scarlet Nexus
Yhteen väliin tästä kuuli paljonkin juttua ja sitten se kaikki melko nopeasti loppui. Demo pelistä on erittäin kattava, siis helposti useampi tunti pelattavaa ja kokonaista peliä voi sitten jatkaa suoraan siitä mihin demo loppui. Tämä on ehdottomasti yksi onnistuneimpia demoja sillä siitä saa erittäin hyvän kuvan pelistä ja sen tavallaan koukuttavasta pelattavuudesta ja todella animevaikutteisesta tyylistä.
Demon pituus: +2 tuntia.
Jälleen yksi animesarja pelimuodossa
Peli sijoittuu lähitulevaisuuteen, eräänlaiseen rinnakaistodellisuuteen jossa on paljon samaa nykypäivän kanssa, mutta teknologia on merkittävästi kehittynyt. Yhtenä isona osana ovatkin erilaiset supervoimat joita pelihahmolla ja tämän läheisillä liittolaisilla, heidän muodostamassaan erikoisyksikössä on käytössään ja joita he hyödyntävät sitten taistelussa.
Pelin tarinassa pelaaja valitsee kahdesta hahmosta, kummalla pelaa ja nopeasti kasvavassa hahmojoukossa on todella selviä animevaikutteita. Positiivista on joka tapauksessa se, että joukossa on monta erinomaiselta vaikuttaa hahmoa ja pelin aikana pelaaja pystyy juttelemaan tiimitoveriensa kanssa syventämään suhdettaan heihin. Toteutus tasolla tämä ei ole mikään Dragon Age, sillä luettavaa on paljon enemmän ja muutenkin pelin toteutus on merkittävästi lähempänä sarjakuvaa kuin tv-sarjaa mistä kielii juurikin se, että välianimaatioita on vähemmän, vaikkakaan ihan pelkkään still kuva mentaliteettiin ei ollakaan sorruttu. Välillä kaikki on ääninäyteltyä ja välillä taas ei, mikä antaa melko vaihtelevan fiiliksen pelin yleisestä toteutuksesta, vaikka tällainen toteutus ei monissa jrpg genren peleissä mitenkään uutta ole. Monet japanilaiset tyyliratkaisut ovat vahvasti läsnä tavassa jolla hahmot puhuvat keskenään, tavassa jolla he reagoivat milloin mihinkin ja tavassa miten tarina etenee. Positiivista kaikessa on kuitenkin se, että Scarlet Nexusissa olisi ainekset animesarjatasoiseen kokonaisuuteen ja toiminnallinen puoli on enemmän kuin hyvä lisä siihen kaikkeen.
Peli sijoittuu futuristiseen kaupunkiympäristöön jossa asiaankuuluvasti miekat ovat tehneet paluun erittäin tehokkaiksi aseiksi, vaikka ihan pyssyjäkin on olemassa. Fantasiatunnelmaa maailmaan tuovat erikoiset hirviöt jotka ovat pelille suhteellisen ominaisia. Tällä kertaa vastassa ei ole mitään Final Fantasy tyylisiä hirviöitä, selkeitä avaruuden muukalaisia tai tapparobotteja, vaan jotakin sieltä kaiken väliltä. Tyylillisesti kaikessa on melko selkeät sävelet kun siihen pääsee vähän paremmin sisään.
Psykokinesialla maustettua taistelua
Pelattavuus on ennen kaikkea melko simppelisti rakennettua mutta todella kattavasti muokattua näyttävää, paikoin yliampuvaa ja nopeatempoista toimintaa jossa yhtä aikaa taistellaan miekoin ja supervoimin, joista suuressa käytössä on pelihahmon psykokinesia, jolla tämän pystyy pääasiassa heittelemään tavaroita ympäristö vihollisia päin, sekä vaikuttamaan moniin isompiin esineisiin ympäristössä, tehden niillä sitten merkittävää vahinkoa vihollisiin.
Liittolaisilla on kaikilla omanlaisen erikoisominaisuudet, sillä yhdellä on pyrokinesia, jonka avulla liittolainen tarjoaa kirjaimellista tulivoimaa pelaajan hyökkäyksiin. Erilaisia elementtejä riittää ja pelin edetessä kykyvalikoimaan tulee myös vähän erikoisempiakin lisäyksiä, mutta pääasiassa se perustoiminta ei merkittävästi leviä siitä muotista, josta sen rakentaminen on alkanut. Pelihahmo hyökkää erilaisilla liikkeillä ja väistää vihollisia toisenlaisilla liikkeillä, erikoisominaisuudet tuovat valtavasti muuttujia taisteluun ja hahmonkehityksessä on todella paljon vaihtoehtoja, mikä saa pelin tuntumaan välittömästi paljon isommalta miltä ase aluksia vaikuttaakaan.
Valikoissa pyöritään suhteellisen paljon, mikä tuo mieleen muistoja sekä Godeaterista että Code Veinistä, joskis Scarlet Nexus on toiminnassaan merkittävästi erilaisempi kuin kumpikaan näistä. Yhdennäköisyydet ovat pääasiassa tyylissä. Scarlet Nexus on joka tapauksessa demon perusteella erittäin viihdyttävää pelattavaa, vaikka toiminta onkin sellaista, että se alkaa perustasolla toistomaan itseään tietyssä pisteessä, tai ainakin näin uskallan veikata, jos peliä tulee pelattua pelin vaatima määrä, mikä monissa tälläisissä peleissä on helposti 20-50 väliä. Tosin jos peliä vertaa vaikkapa juurikin Godeateriin, on Scarlet Nexus merkittävästi lupaavamman oloinen tapaus.
Yhteenveto
Scarlet Nexus on demona esimerkillinen ja mitä peliin itseensä tulee, tekee demo siitä erittäin houkuttelevan tapauksen pelata. Tosin koska demon pelaamisesta on jo aikaa ja peli on ilmestynyt pitkän aikaa sitten, ei tule ihan äkkiä hankittua. Tämä vaikuttaa juurikin sellaiselta peliltä johon pitää sitten käyttää useita kymmeniä tunteja jo pelkästään päätarinan seuraamiseen. Animetyylissä on vahvuutensa ja heikkoutensa, kuten myös toiminnassa jossa on havaittavissa hieman toistontynkää. Mutta ehdottomasti sellainen peli jota varmasti peliin jos se joskus tulee osaksi PS Plussaan, minkä uskoisin olevan vain ajankysymys. Tässä tapauksessa, suhteellisen pitkän ajan.
+ Näyttävä ja monitahoinen toiminta
+ Henkilöhahmoissa on monta erittäin hyvää
+ Maailman teemat ja tyylit
- Pelattavuudessa on havaittavissa toiston aineksia
- Todella paljon luettavaa
Arvosana: 7,8
Erityinen
Oitis erittäin tyylikkäältä vaikuttava peli
Fuga: Teräksen Melodiat
Fuga: Melodies of Steel
Peli jolta en odottanut mitään, josta en tiennyt mitään ja joka demon perusteella olisi enemmän kuin houkutteleva peli pelata kokonaan läpi. Tässä on juurikin sellaisia elementtejä jotka koukuttavat ja jotka toimivat yhdessä erittäin hienosti. Tavallaan tuntuu, että tämän ei yksinkertaisesti pitäisi olla näin hyvä, miltä se demon perusteella tuntuu. Demo on lisäksi varsin pitkä sillä se kattaa useamman kappaleen tarinaa, jota voisi sitten kokonaisessa pelissä jatkaa siitä, mihin demo päättyy.
Demon pituus: 2-3 tuntia.
Eläinten maailmansota
Pelissä seurataan joukko antropomorfisia kissalapsia jotka paetessaan sotaa, päätyvät suojaan valtavaan sotakoneeseen. Joukkio ottaa sotakoneen haltuunsa ja lähtee sillä matkaan, kohdaten nopeasti merkittävästi vastarintaa. Sotakone on kuitenkin enemmän kuin hyvin varustettu vastaamaan haasteisiin. Tarinan edetessä joukon keskinäiset suhteet kehittyvät samalla aikaa, kun heidän joukkoonsa liittyy muitakin sodan varjossa olevia lapsia. Demossa tarina etenee varsin hyvää vauhtia tiettyyn pisteeseen ja se on omiaan tekemään kokonaisuudesta erittäin koukuttavan. Monet asiat jäävät tietysti kesken, mutta niin monet puolet ehtii kyllä saamaan niin pitkälle, että niistä oppisi mielellään lisää. Tarinan toteutus on hyvin vaatimaton. Pelissä on hieman puhuttua dialogia, mutta valtaosa on äännähdyksiä ja tekstiä sekä still kuvia. Luettavaa siis on ja liikkuvaa kuvaa on turha odottaa. Graafisesti peli on kuitenkin erittäin upeaa katsottavaa ja tuo nopeasti mieleen samanlaisiin teemoihin nojaavan pelin, Valkyria Chronicle.
Tarinallisessa mielessä valtava paino on henkilöhahmoissa ja heidän välisissään kemioissa. Malt on porukan vanhimpia lapsia yhdessä Hannanhin kanssa ja tästä syystä he ovat kuin isoveli ja –sisko muille joukossa. Malt on varsin tyypillinen urhea päähenkilöhahmo joka pitää hyvää huolta pikku siskostaan nimeltä Mei. Mei onkin sellainen tyypillinen pirteä pikkutyttö joka ei ihan hahmota kaikkea maailmasta, mutta on sen verran kyvykäs että pystyy tekemään asioita, vaikka haluaakin enemmin leikkiä. Hannah taas on hyvin äidillinen ja suojeleva hahmo kun taas porukan uusin tulokas Kyle, vaihto-oppilas kaupungista, on astetta itsenäisempi. Hahmojen luonteet ja keskinäiset suhteet näkyvät myös taistelussa. Hahmot toimivat pareittain ja heidän keskinäiset suhteensa mahdollistavat erikoishyökkäykset, mutta heidän erikoisominaisuutensa myös toimivat yhdessä partnerin kanssa, enemmän tai vähemmän hyvässä synergiassa. Malt esimerkiksi panostaa vahvoihin hyökkäyksiin, kun taas Mei nopeuteen. Lisäksi eri hahmoilla on eri aseet joita he voivat käyttää sotakoneessa. Kyle käyttää konetuliasetta, Malt kanuunaa ja tätä kautta heidän erikoisominaisuutensakin ovat merkittävästi erilaiset.
Vuoropohjaista taistelu ja taktista vuorovaikutusta
Taistelu on vuoropohjaista toimintaa jossa kukin hahmo iskee omalla vuorollaan ja kykenee viivyttämään tai vauhdittamaan myöhemmin vuorossa olevia hahmoja. Tietyt viholliset ovat heikkoja tietyille aseille ja osuma tietyistä aseista siirtää heidän vuoroaan kauemmas. Panssaroidut tankit ja vastaavat vaativat järeämpää kalustoa, tai erikoishyökkäyksiä, jotka nimenomaan hajottavat panssaria, jotta aseilla saa aikaan enemmän vahinkoa. Viholliskoneet voivat nopeasti tehdä myös paljon vahinkoa sotakoneeseen, mikä pakottaa ajoittain puolustuslinjalle tai korjaamaan vahinkoja. Muuttujia tulee todella nopeasti paljon lisää ja jaksojen lopussa odottaa aina merkittävästi haastavampia pomotaisteluita. Puhumattakaan että pelin edetessä pelkkään maailmassa liikkumiseen tulee lisää muuttujia vaarojen ja mahdollisuuksien muodossa.
Pelihahmot taas saavat heikkous statuksia jos sotakone kärsii liikaa, sillä he saattavat pakokauhun vallassa olla kykenemättömiä tekemään kunnollista vahinkoa tai edes osumaan vihollisiin. Loukkaantuneita heidän taistelutehonsa myös laskee, mutta mahdollista on myös, että epätoivoisimpina hetkinä, he menevät sankaritilaan, jolloin heidän taistelutehonsa voimistuu merkittävästi. Tämä sankaritilaa voi pelaaja edesauttaa rauhallisempina hetkinä, kun pelihahmot voivat vapaasti liikkua sotakoneen sisällä. Tietyt hahmot haluavat tehdä tiettyjä asioita, mikä kohottaa heidän mielialaansa ja sitä kautta tehostaa teidän kykyjään taistelussa.
Mielialan ja ihmissuhteiden kehittäminen on eräs sivumekaniikka pelissä, mutta itse koin että se on helposti yksi pelin kiinnostavimpia, hauskimpia ja koukuttavimpia osuuksia. Vaikka tätä tehdäänkin vain muutamissa vaiheissa per jakso, ovat nämä yksiä parhaita osuuksia jaksoissa. Pelaajalla on todella rajallinen määrä pisteitä joita käyttää näissä osuuksissa ja kaikki vaatii x määrän pisteitä. Toiselle hahmolle puhuminen pelaajan valitsemalla hahmolla on yhden pisteen arvoista, mutta ruuan laittaminen, farmista huolehtiminen tai sotakoneen päivittäminen ovat kaikki kaksi pistettä per kerta. Miehistön kasvaessa muuttujia tulee todella nopeasti todella paljon, mikä vain lisää paineita käyttää pisteet erittäin tarkasti, koska kaikkea ei voi saada. Etenkin kun tarinallisesti olisi tärkeää että hahmot puhuisivat toistensa kanssa. Kun hahmo a puhuu hahmolle b tarpeeksi monta kertaa, heidän suhteensa syvenee ja heidän siteensä voimistuu, mikä tekee heistä tehokkaamman taisteluparin. Samalla vastaan tulee tarinapätkiä jotka kertovat taustoja ja rakentavat tarinaa tulevaisuutta varten. Ajoittain hahmot esittävät toiselta hahmolta kysymyksiä joihin vastaamalla voi saada valtavista lisää vahvistusta siteeseen.
Kun kaikki on toteutettu niin veikeällä tavalla ja eri hahmoista on saatu juurikin oikeilla tavoilla näin hyviä, ei ole ihme että peli todella koukuttaa. Tämän useamman tunnin demon pelaa oitis putkeen ja pidemmällekin olisin jatkanut oikein mielelläni, sillä lopussa oltiin vasta pääsemässä vauhtiin. Peli vaikuttaisi olevan sitä kaliiberia, että sen kokonaisen pelin pelaamiseen saisi sitten varata helposti sen parikymmentä tuntia, riippuen ihan siitä että miten paljon erilaisia osuuksia pelissä käytetään ja miten niiden päälle rakennettaan pelin edetessä.
Yhteenveto
Fuga: Melodies of Steel on ehdottomasti sellainen peli jota tämän demon perusteella voisi todella mielellään pelata enemmänkin. Siinä on paljon luettavaa ja haasteellisesti peli taatusti muuttuu merkittävästi pahemmaksi tapaukseksi, mutta samalla tavalla kuin Valkyria Chronicles, voisi kokonaisuus olla enemmän kuin houkutteleva tapaus. Tosin, itsellä Valkyria Chronicles on jäänyt enemmän ja enemmän kesken, kun haaste pelissä on noussut melko rasittavaksi. Fugassa on kuitenkin tyylillisesti ja osittain eläinhahmojen vuoksi paljon juurikin sellaista, mikä houkuttaisi pelaamaan ihan sitä kokonaistakin peliä. Demona, todellakin esimerkillinen.
+ Eläinhahmot historiasävytteisessä maailmassa
+ Hahmojen vuorovaikutus ja tukikohtaosuudet
+ Tarinan rakentuminen
Paljon luettavaa
Varsin nopeasti nouseva haaste taisteluissa
Arvosana: 8,0
Mahtava
Näyttää hienolta, mutta siihen se sitten jääkin
Eleksi 2
PlayStation Plus: Premium
Elex II
Elex ykkönen oli PS Plussan kautta jo ladattuna ja valmiina pelattavaksi, mutta kun tätä peliä ehdin sen parin tunnin ajan kokeilla, niin kiinnostus sitä ykköstä kohtaan romahti erittäin nopeasti. Se on melkoinen saavutus sillä jos tämä jatko-osa, on näin huono, niin se ei ole joko kehittynyt ykkösestä yhtään, tai ykkönen on vielä kaameampaa sontaa.
Kokeiluversion pituus 2 tuntia.
Muiden pelien huonoimmat puolet
Elex II sijoittuu maailmanlopputyyliseen autiohkoon maailmaan täynnä maantieroistoja ja vastaavia, sekä erilaisia mutatoituneita hirviöitä, jotka jossakin pisteessä ovat varmaan olleet ihan oikeita eläimiä. Ihmiskunnan saavutukset ovat teknologisesti erittäin kehittyneitä, mutta varsinkin aluksi pelaaja saa käyttöönsä pääasiassa romua ja parempaa tavaraa saa sitten etsiä maailmasta tai kerätä tapetuilta vihollisilta. Tarina on melko mitäänsanomaton ja aika nopeasti kaikki tarinallisuudet myös unohtuivat. Tarina ei isommin vie mukanaan ja päähahmokin on melko tylsän oloinen heppu.
Se mikä todella tässä pelissä ärsyttää on se, että sen toteutus on niin perusrunkoinen ja suoraan tylsä. Luvassa ei ole oikeastaan mitään kiinnostavaa, mukaansa tempaavaa tai oikealla tavalla koukuttavaa. Koska pelissä pitää Fallout 4:n tavoin kerätä kokoajan parempia varusteita, taistella erilaisia vihollisia vastaan ja siinä samalla tehdä tehtäviä sivuhahmoille, voisi olettaa edes johonkin olisi oikeasti panostettu tässä mielessä. Elex 2:n pelillinen antia on kuitenkin toistoa lähemmäs sillä tylsimmällä, puuduttavimmalla ja hitaimmalla mahdollisella tavalla. Tämän lisäksi peli on aluksi sen verran epäselvä, että tavoitteiden seuraaminen ei ole sieltä selkeimmästä päästä. Tästä syytä varsin isolta vaikuttava maailma, jota sitten pitää taittaa kävellen, tuntuu lähinnä tyhjältä leikkikentältä jossa välimatkan ovat niin turhauttavan pitkiä, että kiinnostus peliä kohtaan vähenee erittäin nopeasti.
Elex 2:sta näkee, että siellä täällä on ideoita muista peleistä, mutta tuntuu että mistään ei ole kuitenkaan osattu ottaa opiksi vaan monet kaikista kliseisimmätkin ongelmat ovat läsnä kokonaisuudessa. Peli etenee niin hitaasti, on niin epämääräinen ja pelattavuudeltaan puuduttava, että kahden kokeilutunnin aikana en oikeastaan saavuttanut yhtään mitään ja monella tavalla en ollut edes ihan varma että mitä olisi pitänyt saavuttaa. Kyllähän siellä tuli vihollisia tapettua, pelihahmoa kehitettyä ja pitkä jalkapatikkakin tehtyä. Rakettirepulla oli kiva leikkiä, mutta kun pelissä ei ole mitään sellaista houkuttelevaa koukkua joka kannustaisi jatkamaan, niin olen aivan varma että tätä peliä ei kannata ostaa ja koska ensimmäinen Elex tuli poistettua ennen pienintäkään kokeilua, on aika selvä juttu että vaikka tämä peli joskus tulisi PS Plussaan, niin pakostakin sieltä löytyy parempaakin pelattavaa.
Yhteenveto
Elex II on rasittavan tylsä, pelattavuudeltaan puuduttava ja tarinaltaan mitäänsanomaton kokonaisuus joka ottaa mallia monesti muusta pelistä, mutta toistaa myös kaikki mahdolliset ongelmatkin. Scifimaailmanloppuasetelmasta on tehty paljon parempiakin pelejä ja näin huonoa peliä ei jaksa pelata edes kahta kokeilutuntia, joten tuskin tähän pystyy sitten upottamaan parikymmentäkään.
+ Asetelma
+ Oikeat ideat
Tylsä
Puuduttava
Epämääräinen
Arvosana: 3,0
Pettymys
Kansikuva saa pelin vaikuttamaan oitis hienommalta miltä se lopulta tuntuu
Rullakenttä
PlayStation Plus: Premium
Rollerdrome
Peli joka on kansikuvan perusteella varsin hieno ja tuo mieleeni monet 70-80-luvun elokuvat. Peli itsessään on idealtaan varsin hyvän ja vaikka itsellä ei ole missään kohtaa ollut isommin kiinnostusta tätä peliä kohtaa, niin kokeiluversion perusteella niitä ei ole tullut lisää. Lisäksi kokeiluversion pituus hieman antaa osviittaa siitä että kuinka pitkä peli mahdollisesti on tai missä se fokus pelissä on.
Kokeiluversion pituus 30 min.
Temppuilutoimintaa, ei niin hyvällä toteutuksella
Rollerdrome alkaa suurella määrällä tutoriaaleja ja hetken tuntuu että kokeiluversion kaikki aika menee tutoriaalien läpikäymiseen ja pelin opetteluun, jolloin täysversiossa voi sitten siirtyä suoraan toimintaan. Perusteet oppii kokeiluversion aikana hyvin ja jokusenkin eri kentänkin ehtii käydä läpi, mutta toiminnan ja temppuilun yhdistely ei luonnistu ihan niin äkkiä.
Ammuskelu on melko simppeliä ilman isompia ongelmia, varsinkin hidastuksen kanssa, mutta kikkailupuoli ei olen ihan niin hyvälaatuista. Isoimpana ongelma on lähinnä se, että temppujen tekeminen ei ole ihan niin luontevaa kuin sen toivoisi olevan. Ajoitukset tuntuvat olevan melko oudot monissa hyppytilanteissa ja temppujen tekeminen, vaikkakin paperilla simppeliä, ei olekaan käytännössä ihan niin hyvätasoista.
Pelissä ammuksia saa tekemällä erilaisia temppuja, mutta monesti se helpoin ratkaisu on grindata jotakin tasoa pitkin niin kauan kun saa ammuksia, sillä hyppyjen ja ilmatemppujen tekeminen ei ole niin jouhevaa, että sitä viitsisi isommin harrastaa. Vaikka ideallisesti näiden kahden osa-alueen yhdistäminen on hyvä idea, niin käytännön toteutuksessa molempien yhtäaikainen tekeminen ei vain toimi niin hyvin, että se olisi oikeasti miellyttävää. Tämä voi olla sellainen asia mihin tottuu paremmin kun sitä tekee enemmän ja enemmän mutta puolen tunnin kokeilun aika tästä saa vähän sellaisen kuvan että ei pelistä tulisi isommin pitämään.
Pelkästään varsin lyhyt kokeiluaika pelissä kielii hieman siitä, että peli on sitten pituudeltaan sitä lyhyempää sorttia, jos sitä miettii kampanjan suhteen. Asiaa voi selittää se, että melko varmasti pelissä isossa osassa on pisteiden kerääminen ja kenttien/tehtävien suorittaminen mahdollisimman korkeilla pisteillä, mutta tämä on sellainen asia, joka ei isommin pelin pisteitä nosta.
Yhteenveto
Rollerdrome on kuin yhdistelmä näyttävää areenaräiskintää ja skeittaustemppujen tekemistä. Rullaluistelussa on paljon muuttujia mitä kautta erilaisen hyppyjen, grindauksien ja temppujen tekeminen on suhteellisen monipuolista, mutta ei niin hauskaa kuin sen toivoisi olevan. Ammuskelussa taas on useita aseita tuomassa vaihtelua ja ajanhidastaminen on aina hyvä tyyliratkaisu. Kahden tyylin yhdistelmä ei kuitenkaan ole sieltä onnistuneimmasta päästä toteutustasolla ja kun kokeiluversio on näin lyhyt, niin se saa oitis ajattelemaan että pelikin on lyhyt.
+ Ajan hidastaminen
+ Rullaluisteluammuskelu ajatustasolla
Rullaluisteluammuskelu ontuu toteutustasolla
Hivenen tönkkö ohjattavuus
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Animesarja pelimuodossa, tämäkin
Sieluhakkerit 2
Soul Hackers 2
Monien animepelien joukossa Soul Hackers nyt ei mitenkään merkittävästi eroa joukosta. Graafisessa ulkoasussa on paljon tuttua ja kerronnassa samaten. Vaikka kyseessä on toinen peli sarjasta, niin en oikeastaan edes ollut tietoinen ensimmäisestä osasta, joten ei mitään paineita ja kyllä kokeiluversiossa saa hyvän kuvan siitä, mitä peli tarjoaa.
Kokeiluversion kesto 2 tuntia.
Demoneja, robotteja ja animekliseitä
Ensin on luvassa taustatarinaa tylsällä tekstillä ilman mitään sen ihmeellisempää, siitä päästään sitten pieneen välinäytökseen joka ei avaa mitään, mutta on hyvä fiiliksen rakentaja, siinä esitellään joka tapauksessa nopeasti hieman toista päähenkilöä. Sen jälkeen alkaa piiitkä selostus ja tilanteen avaus jossa tutustutaan pelin oikeaan päähenkilöön, Ringoon, joka sitten nopeasti tapaakin aiemmasta välipätkästä tutun animepojun, nimeltään Arrow. Lopulta, päästään sisään toimintaan, joka tuo välittömästi mieleen Persona 5:n. Ensimmäinen pätkä on pitkälti pelkkää opettelu ja taistelua. Siinä sivussa sitten saadaan lisää tarinaakin ja pitkälti kaikki on suoraan ääninäyteltyä. Tämä on valtava plussa, sillä tekstiä on niin tolkuton määrä, että sen kaiken lukeminen olisi vähemmän hauskaa. Iso osa tarinankerronnasta still image vivahteista, mutta se kuitenkin näyttää hyvältä ja ääninäyttely on tässä tapauksessa houkuttelevampaa, kuin liikkuva kuva pelkällä tekstillä.
Pelin varsinainen päähahmo on siis huippukehittynyt androidi tms ja toisena päähahmona paholaiskutsuja. Peli siis nojaa yhtä aikaa fantasiaelementteihin ja huipputeknologiaan, sijoittuen kuitenkin varsin nykyaikaiseen maailmaan, joka on samalla aikaa todella ”animesoitu”, eli monet muutokset tyylissä ovat suoraan sellaisia, mitä näkee monissa animesarjoissa ja elokuvissa. Pelihahmojen nimet ovat kuin animesta ja tyyli kuin animesta, mutta kaikki on pelimuodossa. Arrow, nuoli, on tyylillisesti suoraan sitä settiä mitä niin monissa muissakin jrpg sukulaisissa. Legend of Dragoonissa on Dart ja Final Fantasy VII:ssa on Cloud. Muitakin osuvia nimiä, joskin hieman jännästi lausuttuna, kuten nopeasti tutuksi tuleva hivenen kylmäkiskoinen nainen, Milady. Animetyylisiltä ratkaisuilta ja tyyliseikoilta ei voi välttyä, mutta Soul Hackers 2 osaa käyttää niitä oikein hyvin ja vaikka valtaosa kahden tunnin kokeiluajasta meneekin pääasiassa tarinaa seuratessa ja pienempi osa varsinaisessa pelaamisessa, ei kokonaisuus ole mitenkään huonoa tasoa. Siitä tosin välittyy sellainen fiilis, että tämäkin on yksi massiivinen roolipelikokonaisuus jossa tarinaa kuin animesarjassa.
Henkilöhahmoja ei parin tunnin aikana ehdi tulla vastaan kuin ihan muutama ja tietyt animekliseet ovat vahvasti läsnä, mutta siitäkin huolimatta, hahmot ovat oikein hyvin tehtyjä joten pohjatyö tarinan jatkamiselle on valmista. Arrow on tyypillinen animepäähenkilö, piikkitukkainen nuori mies. Milady taas on seksikäs nainen, joka on vähemmän ystävällistä sorttia. Ringon partneri Figue taas, on rauhallinen ja konemainen neitokainen, kun taas Ringo itse rämäpäinen, melko tavanomainen animepäähenkilö, joka tekee asiat itse. Välillä pelaaja voi valita Ringon repliikkejä kahden vaihtoehdon välillä, mikä voi korottaa hänen suhdettaan tiettyyn hahmoon.
Melko yksitoikkoista, vaikkakin kivaa toimintaa
Toiminnallisesti peli on melko perinteinen vuoropohjainen roolipeli. Kentällä liikuttaessa keräillään lähinnä tavaraa ja siirrytään alueelta toisella Ringon ohjaksissa, kun taas taistelussa kaikki tiimiläiset ovat mukana. Viholliset ilmestyvät kentällä satunnaisesti ja jos pelaaja ehtii iskeä heitä, saa hän aloituksen taistelussa. Kun pelaajan puolen hahmot ovat tehneet liikkeensä, on vihollisten vuoro ja sitä rataa. Koska jokaisella hahmolla on oma erilainen olentopartneri, määrittää se ison osan siitä, miten pelihahmo voi omalla vuorollaan tehdä. Eri olennot tarjoavat erilaisia elementtihyökkäyksiä kuten salamaa tai pakkasta, mille tietyt olennot ovat heikkoja ja toiset taas resistantteja.
Taistelussa on omat taktiikkansa ja pelattavuudessa on paljon samaa kuin Persona 5:ssä. Taitoastelma on tyylikäs ja erilaiset vaihtoehdot ovat selvästi esillä. Mikäli pelaajan käyttämä hyökkäys on tehokas vihollista vastaan, tekee pelaajan oma partneriolento oman hyökkäyksensä kun pelaajan hahmot ovat tehneet siirtonsa. Tämä on selvästi isoimpia taktiikkaelementtejä, mutta vaatii paljon taustatyötä sillä vihollistyypit vaihtuvat alueittain. Toiminnassa on joka tapauksessa puolensa, vaikka se onkin melko perusrunkoista.
Yhteenveto
Soul Hackers 2 on hyvä animesävytteinen roolipeli. Siinä hyvä vuoropohjainen taistelusysteemi, joka tosin voisi olla merkittävästi monipuolisempikin. Alkupelin hahmokattaus on myös hyvä ja tarina etenee hienosti ja vauhdikkaasti eteenpäin. Kokonaisuutena peli ei ole se koukuttavin tai muutenkin kiinnostavin joten sen on melko haastavaa kilpailla monien kaltaistensa joukossa. Lisäksi, parin tunnin peliajasta, helposti yli puolet on tarinan seuraamista ja vain pienempi osa toimintaa ja sekin opettelumielessä.
+ Ääninäytelty
+ Animetyyli
+ Vuoropohjainen taistelu
- Taistelun yksitoikkoisuus
- Enemmän seurattavaa kuin pelattavaa
Arvosana: 7,0
Loistava
Nopeatempoista ja kattavaa rullalautailua
OlliOlli Maailma
PlayStation Plus: Premium
Olliolli World
OlliOlli2 on tuttu, joten tämän pelinkin idea on tuttu ja alkuoletus oli että tämä on samanlaista pelattavaa, mutta avoimessa pelimaailmassa. Tilanne ei ole ihan tämä, mutta kun tältä peliltä ei ole ihmeitä odottanut, ei tätä nyt voi pettymykseksikään sanoa.
Kokeiluversion pituus: 1 tunti.
Skeittauspeli, tavallaan parhaasta päästä
Ensin luodaan pelihahmo, tutustutaan paikallisiin skeittareihin sitten päästään itse asiaan. Pelissä on paljon opeteltavaa ja askel askeleelta pelaaja oppii kaikki temput joilla suoriutua kentistä ja kerätä mojova pistesaldo. Ulkoasu on yhtä aikaa simppeli, mutta yksityiskohtainen. Graafisesti pelissä on tietty veikeä ilme ja hahmot erottuvat toisistaan. Parissa tunnissa peliä ehtii pelaamaan melko pitkälle ja sinä aikana ehtii kohdata haastajia ja kavereita, samalla kun oma taitotaso kasvaa. Tarinallisesti pelissä voi mennä suoraan asiaan ilman isompaa tuutorointia ja jos aiemmat pelit sarjassa ovat tuttuja, ei tämä eroa niistä mekaanisesti.
Pelaaminen on pääasiassa simppeliä, mutta siihen kuuluu niin paljon muuttujia että pelin todellinen hallitseminen on erittäin pitkä prosessi. Hypyt, grindaukset, temput ja muut ovat ideallisesti simppeleitä, mutta koska isossa roolissa on myös ajoitus, ei peliä voi kutsua suoranaisesti helpoksi. Olettaa voi että pelin edetessä vaatimukset nousevat korkealle, sillä monet kentät pääsee kyllä läpi ilman isompia ongelmia, sillä kompuroinnin jälkeen voi oitis yrittää uudestaan tarkastuspisteeltä. Haasteiden ja pisteiden suhteen peli on merkittävästi vaativampi, joten kenttien pelkkä läpäisy ei ole kaikki kaikessa.
Yhteenveto
OlliOlli World on hyvä skeittipeli jossa on näyttävää temppuilua, runsaasti muuttujia ja hieno graafinen ulkoasu. Haasteita pelissä riittää ja pelattavaa on sitä kautta melko paljon. Isona kokonaisuutena peli ei ole ihan sitä ominta omaa, joten tuskin tätä tulee missään kohtaa hankittua ja se tulee sitten pelattua korkeintaan silloin, kun se on osa PS Plussaa.
+ Näyttävä skeittiemppuilu
+ Ulkoasu ja tyyli
Itseääntoistava fiilis
Ei erityisen koukuttava
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Leluautot ja ralliradat pelimuodossa
Kuumatpyörät Irti
PlayStation Plus: Premium
Hotwheels Unleashed
Rallipelit eivät ole sitä ominta omaa, mutta sanotaan että Hotwheelsin tapauksessa voisi odottaa ehkä vähän enemmän kuin jotain perusrealistista tylsää rallia. Siitä huolimatta kokonaisuus on melko tavanomaista rallia, pienillä tyylilisillä.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia.
Tavanomaista kilpa-ajoja hieman omalla tyylillä
Sanotaan heti että paljoa sanottavaa en tästä keksi ja kahdesta kokeilutunnista taisin pelata ehkä vartin. Tämä ei suoraan tarkoita että peli olisi rallipelien joukossa huono, mutta se ei tarjoa oikeastaan mitään sellaista, jonka vuoksi sitä viitsisi jatkaa. Ohjattavuus on vähän niin näin, voisi olettaa että se olisi tarkempaa, vai onko ideana ollut että leluautoilla kuuluu olla vähän niin ja näin ohjattavuus. Autoja on avattavaksi todella paljon ja ympäristöön on panostettu, mutta se pelattavuus on tässä tapauksessa se ongelma.
Tämä ei ole taistelurallia kuten Crash Team Racing eikä myöskään niin vauhdikasta kilpa-ajoa kuin Burnout 3: Takedown. Se ei edes olla simppeliä ja toimivaa kuten Horizon Turbo. Tämä on pääasiassa tylsä peli joka sopinee paremmin sellaisille, jotka tykkäävät rallipeleistä. Itselläni nämä jäävät yleensä todella lyhyeen, jos pelillä ei ole tarjottavana mitään sellaista, joka oikeasti erottaisi sen massasta ja vangitsisi huomion.
Yhteenveto
Hotwheels Unleashed ei ole ihmeellinen rallipeli. Kaksi tuntia ei tullut lähellekään täyteen sillä ei tästä pelistä nyt ihmeellistä sanottavaa keksi, ellei sitten satu olemaan isompi rallipelien fani. Erilaisia autoja on valtavat määrät avattavaksi, mutta pelattavuudessa melko tavanomaista kilpa-ajoja tietyillä lisävauhtia tuovilla elementeillä. En hanki ja tuskin pelaan vaikka tulisi osaksi Plussaa. Leluautotyylinen ulkoasu on kyllä hieno lisä.
+ Leluautoasetelma ympäristöissä
+ Valtava määrä autoja
- Tylsä
- Kankeahko
Arvosana: 4,0
Huono
Kysymyksiä herättävä nimi, joka ei välttämättä tarkoita mitään
Valkyyrien Onnela
Valkyrie Elysium
Valkyrie Profile on pääasiassa nimellisesti tuttu pelisarja, sillä en ole mitään sen osaa pelannut jonkinasteista kokeilua enempää, kuten nyt tätäkin peliä. Tietty käsitys siitä on, mikä näissä peleissä on ideana, mutta siitä syystä Valkyrie pelejä pitää pääasiassa perustavallisina roolipeleinä, jossa nyt satutaan pelaamaan Valkyyriana. Tietyllä tavalla tämä ainakin vie hyvään aihealueeseen ja norjalaiseen mytologiaan. Mutta Elysium taas viittaa enemmän kreikkalaiseen?
Demon pituus: +2 tuntia.
Peruspätevä ja nätti roolipeli perushyvällä ja nätillä päähahmolla
Pelin mytologia on sitä perinteistä pohjoista sorttia. Löytyy Odin ja sitä kautta viitteitä vaikka mistä. Päähahmona on Valkyyria, joka tottelee Kaikki-isän komentoja ja lähtee taisteluun erilaisia hirviöitä vastaan. Tarinallisesti peli ei etene erityisen nopeasti eikä pohjustuksen jälkeen nyt merkittävästi täytä peliaikaa tarinankerronnalla, vaan keskittyy enemmänkin tarjoamaan runsaasti toimintaan. Tyylillisesti pelin kanssa vähän outoa on että nimessä on Elysium, joka omassa mielessä menee merkittävästi enemmän kreikkalaisen mytologian puolelle. Loogisempi nimi olisi ollut Valkyrie Valhalla.
Pelin päähahmona toimiva Valkyyria on pitkälti juurikin sen näköinen, millaiseksi Valkyyriat monesti kuvataan. Pitkähiuksinen kypäräpäinen blondi taisteluhengetär. Tältä versiolta tosin puuttuu siivet ja kilpe ja varsinkin pelin alussa, ei isommin löydy myöskään taistelijoita, joiden sieluja kerätä. Sanotaan että ehkä eniten harmittaa että pelihahmoa ei isommin saa kustomoida, ei hiustenväriä, ei haarniskaa ei mitään. Asekin on aluksi aina sama. Tyylillisesti peli ei myöskään isoja pisteitä vedä, kun pääsee näkemään Odinin livenä. Tämä on helposti niitä huonoimpia Odin versioita pitkään aikaan. Muita hahmoja ei demon aikana juuri vastaan tulekaan.
Toimintaa pelissä sitten riittääkin ja tutoriaaleja tulee runsaasti heti kättelyssä. Opitaan erilaiset hyökkäykset, väistö, suojaus sekä erikoisominaisuudet, kuten taikavoimat ja taistelijoiden kutsu auttamaan pelaajaa. Toiminta on pääasiassa oikein hauskaa ja koska pelissä saa varsin nopeasti materiaaleja joilla kehittää hahmoa, pystyy peli hieman koukuttamaan pelaajaa jatkamaan prosessia. Mitä pidemmän kombon taistelussa saa aikaiseksi, sitä enemmän tarvikkeita saa ja mitä enemmän tarvikkeita saa, sitä nopeammin pystyy päivittämään ominaisuuksiaan. Näitä ovat hyökkäys, puolustus ja tuki joista jokaisessa on omanalaisensa vahvuudet ja jokaisessa on jotakin, mikä on erittäin hyödyllistä. Tuplahyppy esimerkiksi on erittäin hyödyllinen ja nopeuttaa tiettyjä pätkiä pelissä. Hyökkäsvoima ja puolustusvoima suuremmasta määrästä elinvoimaa puhumattakaan ovat oleellisia osia kehitysprosessia. Pelihahmon lisäksi Valkyyrian asetta voi päivittää, joka tosin on nopeasti varsin kallista.
Roolipeli joka ei juuri erotu suuresta joukosta
Vaikka toiminnassa se tietty koukku onkin, niin taistelu itsessään muuttuu erittäin äkkiä erittäin itseääntoistavaksi ja vaikka pelihahmo kehittyykin varsin hyvää tahtia, niin samalla aikaa tuntuu että taistelu pelissä jää melko samankaltaiseksi, eikä kehity pelihahmon mukana. Tämä tietysti voi olla jotakin sellaista, joka todella pääsee oikeuksiinsa vasta täysversiossa, jolloin taisteluun tulee enemmän juurikin tutoriaaleissa opittuja juttuja, kuten kutsuttavia taistelijoita. Kattavampi määrä oikeasti toisistaan erottuvia aseita olisi myös merkittävästi variaatiota lisäävä tekijä, sillä demossa aseita saa yhden lisää pääaseen kylkeen, mutta se pelkästään riittää näyttämään miten paljon eroa kahdella aseella voikaan olla kun toinen on perustyylinen pitkämiekka ja toinen nopea, komboja kerryttävä rapiiri.
Toiminta on pääasiassa oikein hauskaa, mutta samalla aikaa siinä on ongelma se, että se ei erota peliä niin merkittävästi monista varsin samankaltaisista roolipeleistä. Valkyrie Elysium on monella tavalla juurikin sellainen peli, josta on vaikea keksiä mitään oikeasti omaa, sillä vastaavanlaisia roolipelejä on nähnyt ja pelannut niin paljon että joukosta erottuminen on haastavaa. Koska peli ei edes ota mytologiasta kunnolla irti mitään, niin vaikea on keksiä mitään sellaista jonka vuoksi tätä peliä ihan oikeasti pelaisi. Demo kyllä mahdollistaa sen, että pääpeliä voi jatkaa siitä, mihin demo päättyy, mutta demon aikana ei oikeastaan nouse esille mitään sellaista puolta joka innostaisi ainakaan ostamaan tätä peliä. Kyllähän tämän sitten voisi pelata jos se tulisi osaksi PS Plus valikoimaa tai jos sen muutoin saisi pelattavakseen, mutta kokonaisuutena peli on helposti unohtuvaa sorttia joka ei jätä erityistä vaikutelmaa.
Yhteenveto
Valkyrie Elysium on vähän kysymyksiäherättävästi nimetty peli, joka kuitenkin pelattavuudessa todella nopeasti näyttää, mihin siitä on. Erilaisia taisteluliikkeitä on useita ja erilaisia taikavoimia ja aseita tulee pelin edetessä lisää ja kehittyessään hahmo oppii lisää ominaisuuksia ja jo olevassa olevat kehittyvät. Asetelmasta ei kuitenkaan oteta läheskään niin paljoa irti kuin siitä saisi ja monella tavalla peli jää melko perushyväksi roolipeliksi, joka ei kuitenkaan erotu eritysien hyvin suuresta joukosta. Ei siis ole välittömästi kovin houkutteleva, koska tästä kuin huomaa sen, että tämä tulee sitten olemaan pituudeltaan sitä 50 tunnin luokkaa.
+ Valkyyria ja muinaisnorjalainen mytologia
+ Toiminta
- Itseääntoistava
- Joukosta erottumattomuus
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Vaikuttaa tavanomaiselta, mutta onkin sitten niin paljon enemmän
DionField Aikakirja
DionField Chronicle
Demo monien demojen joukossa, joka erottuu merkittävästi edukseen. Nimi ei kerro oikeastaan mitään ja nopea vilkaisu peliin viittaa lähinnä johonkin kymmenien tuntien RPG:hen animevivahteisella hahmojoukolla, tarinankerronnalla ja tyyliratkaisuilla. Vaikka demon jälkeen ennakkoveikkaukset melko lailla tuntuvat osuneen täysin oikeaan, on ilo todeta, että tämän useamman tunnin pituisen, varsin kattavan demon jälkeen, tämä olisi erittäin houkutteleva peli pelata, mutta johon ei välttämättä ole sitä +50 tuntia aikaa sijoittaa.
Demon pituus: 2-3 tuntia.
Fantasiamaailma erityisen onnistuneella toteutuksella
Pelin alkaa varsin nopeasti toiminnan perusteiden opetuksella ja hahmojen esittelyllä. Päätrioon kuuluvat hevosella ratsastava ritari, miekkaa ja kilpeä käyttävä sotilas ja tikareita käyttävä salamurhaaja. Yllättäen salamurhaaja onkin se pelin ns. Päähenkilö, ritarin ollessa sellainen varsin tyypillinen uljas tukihahmo ja sotilaan ollessa se lapsuudenystävätyylinen nais-sankari. Pelin edetessä joukko nopeasti kasvaa itsenäisellä jousimiehellä ja ylvästä syntyperää olevalla velhottarella. Tarinaa pelissä tulee demon aikana varsin paljon ja kaikki päättyy yhteen varsin isolta vaikuttavaan käänteeseen, josta olisi sitten hyvä jatkaa pääpeliä, suoraan demosta. Tarinallisesti demossa tulee niin paljon sisältöä ja asiaa, että siinä saa erittäin hyvän kuvan maailmasta, palkkasotilasjoukosta johon alkutrio liittyy ja muutenkin siitä, millaisilla teemoilla ja millaisella tyylillä tämä fantasiamaailma rakentuu. Geralt of Riviä hoitaa kertojan hommat.
Tyylillisesti peli ottaa todella hyvän otteen fantasiatunnelmaan. Siinä missä kaikki on aluksi melko tyypillistä keskiaikaista fantasiaa, muuttuu se todella äkkiä, kun mukaan tulee steampunk vivahteisia puolia asusteiden ja teknologisempien ratkaisujen kautta ja nopeasti myös taikuus astuu kuvaan. Lyhyessä ajassa pelimaailma on kehittynyt aivan uuteen suuntaan ja omalla kohdalla tuntuu, että sitä kautta kokonaisuus on tarinallisessa mielessä oitis muuttunut kiinnostavammaksi. Asiaa myös auttaa se, että pelihahmot ovat varsin hyvin tehtyjä ja heidän keskinäinen juttelunsa taistelun ohessa ja päämajassa rakentavat hienosti sitä, millainen hahmo kukin on.
Pienoisena heikkoutena tässä on tosin se, että tämä on niitä pelejä jossa on paljon luettavaa, siitäkin huolimatta että pelissä on paljon osuuksia, jotka ovat täysin ääninäyteltyjä. Tästä syystä aina kun hahmot eivät sitten puhukaan repliikkejään ääneen, tuntuu että pelissä on alettu nuukailemaan, mikä on tunnelmaa rikkovaa. Välianimaatiot on toteutettu oikein hienosti ja tietyt animemaisuudet eivät varsinaisesti häiritse, mutta ilman niitäkin olisi kyllä pärjättä. Sanoisin että yllättäen paljon kiinnostavammalta kaikki tuntuu silloin, kun tarinaa kerrotaan maailmassa, jossa myös taistelu toteutetaan. Tällöin pelihahmoja kuvataan kauempaa eivätkä heidän ilmeensä ja eleensä näy. Tämä on oikein hyvää vaihtelua ja vaikka yleensä pidänkin enemmän siitä, että hahmot näkyvät lähempää ja välianimaatiot ovat elokuvamaisempia, toimii tämäkin toteutus oikein hyvin.
Välittömästi koukuttavaa ja kehittyvää toimintaa
Taistelu on kuitenkin se osuus, joka lopullisesti tekee tästä pelistä niin kiinnostavanoloisen, mutta samalla aikaa kielii siitä, että jos tätä peliä sitten alkaa pelaamaan, niin 20 tuntia ei riitä yhtään mihinkään. Taistelu ei sitä ole sitä, mitä tällaiselta peliltä ihan aluksi odottaisi, vaan kyseessä on varsin taktiikkapohjaista, strategiapelityylistä toimintaa jossa pelihahmojen sijainnilla on todella paljon väliä. Tälläinen taistelu vaatii aikaa, että siinä alkaa tulla oikeasti hyväksi, mutta demon aikana pelihahmoja kertyi sen verran, että kaikkia ei saa kentälle yhtä aikaa ja erilaisia erikoisominaisuuksia on sen verran, että taistelussa on oikeasti varaa mistä valita.
Perustaistelussa pelihahmot lyövät sitä vihollista, jonka pelaaja määrittelee kohteeksi. Tämä kaikki on sen tyylistä, että mitä tulee käskyjen antamiseen ja nopeaan liikkumiseen ruudulla, olisi PC varmasti helpompi, mutta konsolilla kaikki toimii kuitenkin erittäin hyvin. Eri hahmoilla on eri määrä elinvoimaa ja heidän ominaisuutensa ja pelaamisensa rakentuu tiettyjen taktiikoiden ympärille ja hahmon ominaisuudet perustuvat tiettyyn pelityyliin. Jousiampuja ja velhotar iskevät kauempaa ja hyökkäävät automaatilla heidän näkökenttäänsä osuviin vihollisiin, kun taas lähitaisteluhahmot haluavat kohteen. Tämä korostaa pelin taktisuutta entisestään, sillä isompaa vihollisjoukkoa vastaan taistellessa, on erittäin tärkeää nopeasti päättää että kuka iskee ketäkin. Peli tavallaan tarvitsisi paremman tavan ohjata hahmojen liikettä kentälle, sillä se menee nopeasti hieman räpeltämiseksi. Varsinkin kun taistelussa korostuu se, että jos hahmo hyökkää toista hahmoa selustaan, tekee hän enemmän vahinkoa.
Taistelussa, räpeltäminen ei ole enää niin iso ongelma. Pelihahmojen erikoisliikkeiden hyödyntäminen pysäyttää pelin ja hahmojen välillä valitseminen ja kohteiden määrittely on erittäin simppeliä ja helppoa. Todellista taktiikkaa kysyykin se, että pelaaja onnistuu ensin asettamaan pelihahmot oikeille pakoille, jotta heidän ominaisuuksistaan saa sitten kaiken irti. Sotilas pystyy tainnuttamaan vihollisen hetkeksi, mikä on erittäin hyvä temppu ja samaan pystyy myös jousiampuja, mutta vasta muutaman päivityksen jälkeen. Jousiampuja ja velhotar pystyvät kumpikin tekemään aluevahinkoa, ritari ja salamurhaaja pystyvät taittamaan matkaa kentällä paremmin kuin muut ja salamurhaaja pystyy myös tekemään massiivisempaa vahinkoa yhteen kohteeseen.
Enemmän kuin lupaava esittely pelistä
Koska hahmokehitys, parempien tarvikkeiden ostaminen ja oman ryhmän valinta ovat kaikki osa-alueita pelissä, tulee kokonaisuuteen oitis valtavasti muuttujia. Paremmat aseet tehostavat pelihahmojen vahingontuottoa kun taas paremmat varusteet korottavat tiettyjä ominaisuuksia, kuten kestävyyttä, tekniikkaa tai vahinkoa. Taitopisteitä hahmot saavat melko vähän, mikä pitää hahmokehityksen hillittynä ja hahmoluokkien kehittäminen erikoispisteillä on vielä kalliimpaa, jolloin pitää oikeasti päättää että mitä hahmoluokkia pitää arvokkaimpina. Demon aikana vastaan tulee useammanlaisia tehtäviä jotka ovat erittäin hyviä esimerkkejä korostamaan että vaihtelu pelissä tulee olemaan ja pomotaistelut, voivat olla murhaavan haastavia, puhumattakaan haastetehtävistä.
DionField Chronicles on juurikin sellainen peli johon pitää käyttää paljon aikaa, mutta taistelun mielekkyys on yksi osasyy, miksi tämä vaikuttaa melko lupaavalta tapaukselta. Pelihahmot eivät ole isommin vakutttaneet, vielä, mutta heissä on havaittavissa sen verran vaihtelua, että kyllä tästä joukosta saattaisi sitten lopulta löytyä useampi todella kiinnostavakin hahmo, vaikka en suoranaisesti samanlaista hahmojen välistä kanssakäymistä odotakaan mitä esimerkiksi Dragon Agessa, mutta sen perusteella miten hahmojoukko on laajentunut demossa, on kokonaisuus erittäin lupaavaa sorttia. Siltikin, pelissä on hieman epäilyksenä se, että jos tätä haluaisi oikeasti pelata, pitäisi olla paljon aikaa ja itsellä on rästipelejä edelleen sen verran paljon, että ei välttämättä aika riitä tämänkin aloittamiseen, vaikka se todella houkuttelevalta vaikuttaakin ja siitä saattaisi hyvinkin pitää.
Yhteenveto
DionField Chronicles ei ole se osuvimmin nimetty peli, mutta demo on enemmän kuin onnistunut tapaus, sillä se on esimerkillinen ja kattava kokonaisuus. Tässä on pelattavaa useammaksi tunniksi ja pääpiirteittäin pelistä oppii kaiken oleellisen. Tarina on hyvä ja etenee hienosti, henkilöhahmoihin saattaa hyvinkin kiintyä tarinan edetessä, mutta taktinen taistelu on se asia, mikä todella iskee tässä pelissä aivan erityisellä tavalla. Osasyy tähän voi omalla kohdalla olla se, että tälläisiä pelejä ei ole paljoa tullut vastaan ja taistelu tulee pelin edetessä varmasti muuttumaan murhaavan haastavaksi, mutta demo opettaa puitteet erittäin hyvin ja tekee toiminnasta varsin mielekästä ja koukuttavaa, vaikka siitä tiettyjä puuduttavuuselementtejä vaistoaakin.
Joka tapauskessa ehdottomasti kokeilemisen arvoinen demo jonka jäljiltä itse peli vaikuttaa sellaiselta jota voisin todellakin harkita pelaavani ja josta voisi saada todella paljon irti.
+ Taistelu
+ Taktisuus, taistelussa ja valmistautumisessa
+ Hyvin tehdyt hahmot
+ Tyylikkyys maailmassa
- Tietty räpeltäminen ohjauksessa
- Nopeasti nouseva haaste
- Laiskahti tehdyt osuudet
Arvosana: 8,0
Mahtava
Pääarvio
Vaikea valinta mutta valinta tässä tapauksessa on se pelin, joka on kokeiluversion jälkeen se kaikista kiinnostavin. Ei välttämättä paras, mutta kiinnostavin.
Clockwerk souls
Teräskapina
PlayStation Plus: Premium
Steelrising
Tämä on pitkään ollut yksi niitä pelejä jonka mieltää taas yhdeksi soulslike pyrkyriksi, joka kuitekin on tyylillisesti oitis erittäin hienon näköinen ja sitä kautta tavallaan nyt omalla listalla ykkösenä, mitä soulslike peleihin tulee. Vähän vahingossa löydetty kokeiluversio taas osoittaa sen, että Steelrising ei ole vain yksi pyrkyri vaan se voi hyvinkin olla yksi parhaita esimerkkejä siitä, miten soulslike peli tehdään oikein. Ainakin pari ensimmäistä tuntia pelin parissa ovat olleet erittäin positiivisia.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia.
Kellopeliballerina matkaa Pariisiin
Peli sijoittuu aikaan kun Ranskan vallankumous on kärjistymässä. Ludvig XVI on rakentanut itselleen armeijan erilaisista automatoneista, kellopeliroboteista, joiden on tarkoitus suojella häntä kun kansannousu on kärjistymässä. Hänen puolisonsa Marie Antoinette on arestissa kartanossaan, niin ikään tinasotilaiden piirittämänä. Mutta yksi robotti, on ja pysyy uskollisena emännelleen, pelaajan ohjaama Aegis. Aegista on hieman kustomoida, mutta tämä on melko pientä. Pelaaja saakin tehtäväkseen suunnata Pariisiin ottamaan selvää että mitä on tekeillä ja tapaamaan kontaktia. Tilanne, on eskaloitunut paljon pahemmaksi heti kartanon porttien ulkopuolella, kun seonneet koneet ovat käymässä kokoajan väkivaltaisemmiksi ja Aegis, joutuukin taistelemaan tiensä läpi toinen toistaan isompien ja vahvempien robottien.
Tyylikkyydestä peli ottaa oitis erittäin isot pisteet. Sitä monesti unohtaa miten tyylikkääseen aikakauteen Ranskan vallankumous sijoittuu, sillä samoihin aikoihin myös kolonialismin pyörät pyörivät ja se on yksi niitä aikakausia joka on tyylikkyydessään erittäin onnistunuttu. Assassin's Creed: Rogue ja varsinkin Greedfall ovat siitä hyviä esimerkkejä. AC: Unity, ei ihan yhtä hyvin onnistu tuomaan tätä tyyliä esiin. Steelrisingissä tämä näkyy oitis, kun Aegis saa vähän vaatteita päälleen, kuten hatun. Aegisin kustomoinnissa määritellään lähinnä materiaali josta hänet on tehty ja sitten kampaus ja meikkaus, muutoin tyyli tulee vaatteista. Alkupuolella peliä, tällä saralla ollaan oitis onnistuttu.
Se että pelistä tulee tyylikkyyden ja graafisen ulkoasun kautta mieleen Greedfall ei ole sattumaa, sillä kyseinen peli on samojen tekijöiden ja tämän tarkistin vasta tätä kirjoittaessani. Tämä on oitis tavallaan kiinnostusta lisäävä tekijä, sillä Greedfall oli erittäin positiivinen yllätys, hyvin monella tavalla. Kyseinen peli kuin otti parhaat ideat tarinankerrontaan Dragon Agesta ja samalla se otti esimerkkiä myös hahmojen välisten suhteiden kehittämisessä. Toiminnallisesti peli oli myös onnistunut ja vaikka Steelrising on todella erilainen peli kuin Greedfall, mitä toimintaan tulee, niin tarinankerronnallisesti tältä peliltä voi oitis odottaa vähän enemmän, mikä saattaa hyvinkin olla yksi niitä tekijöitä, joka nostaa tämän pelin paremmaksi kuin monet muut soulslike pelit. Tavallaan tämä tuo mieleen Vampyrin, jossa toiminta oli niin soulslike, kuin ajatella saattaa, mutta tarinaan oli panostettu aivan omalla tavallaan. Steelrising on peli joka muuttuu kokoajan kiinnostavammaksi, mitä enemmän sen taustoja tarkistaa.
Soulslike perusteet kunnossa
Soulslike pelattavuutta ei varmaan ties kuinka monetta kertaa tarvitse avata juurta jaksaen. Pelaajalla on elinvoimapalkki ja kestävyyspalkki joista jälkimmäinen kuluu kun pelihahmo tekee jotakin vaativaa, kuten väistää, juoksee ja hyökkää. Erityisen hienona tyyliseikkana on se, että kun Aegisin kestävyyspalkki alkaa loppua, alkavat hänen raattaansa ylikuumentua, josta tulee selkeä merkki pelaajalle. Ylikuumentuminen jättääkin hänet alttiiksi vihollisten hyökkäyksille. Lääkinnällisenä tarvikkeena on öljy, joka rasvaa rattaita. Hyppääminen avaa peliä vähän enemmän, mutta tämä on pidetty melko hallittuna alkuosassa peliä, mutta siinä on oikeasti hyötyä, etenkin kun peli alkaa vähän avartumaan. Oikotiet ovat myös mukana kokonaisuudessa, sillä pelissä on paljon ovia, joita ei pysty avaamaan, mutta jotka selvästi johtavat jonnekin.
Perusteiltaan Steelrising on erittäin hyvä, vaikkakin toiminnassa tuntuu olevan tiettyä kankeutta, tai hitautta. Tämä voi kuitenkin olla asevalintakysymys tai totuttelukysymys, sillä monet soulslike pelit ovat sellaisia, että niihin tottuu. Tämä ei ole yhtä nopeatempoinen kuin Bloodborne, vaan taktisempi, mutta siltikin tuntuu, että hyökkäämisen varsinkin pitäisi viuhkalla olla nopeampaa, koska viholliset ehtivät monesti iskeä takaisin ennen väistöä. Tosin heti sanottakoon, että viuhkalla taktiikkana on torjua vihollisten hyökkäykset, mitä en Bloodborne reflekseillä ihan heti tajunnut. Tästä huolimatta Steelrising on todella lupaavanoloinen soulslike. Etenkin kun tätä vertaa Thymesiaan, josta pelasin demoa jonkin aikaa sitten, on Steelrising erityisen houkutteleva tapaus. Kun on nähnyt miten soulslike tehdään todella väärin, niin alkaa oitis arvostaa tapausta jossa soulslike tehdään kohtuullisen hyvin ja erityisen onnistuneilla tyyliratkaisuilla. Thymesia osasi tyylillisesti mennä kohti Bloodbornea, mutta pelattavuus oli niin ruokottoman epämiellyttävää että ei sitä peliä ihan äkkiä tule edes harkittua. Steelrising puolestaan on tyylillisesti erittäin onnistunut, löytäen hieman sitä Bloodborne fiilistä, mutta mahdollistaa myös enemmän kohti Dark Souls, tai peräti Demon's Souls tyylistä lähestymistapaa taisteluun.
Asevalinta on todella isossa osassa taistelu, sillä tiettyjen aseiden erikoisominaisuudet todellakin ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan. Viuhka voi toimia myös kilpenä, kun taas miekka ja tikari ovat puhtaasti hyökkäystä varten, jolloin väistöliikkeet korostuvat. Kun mukaan heitetään vielä musketti, niin Bloodborne vivahteet korostuvat entisestään. Taistelu tietty taktisuus on kuitenkin merkittävän kaukana Bloodbornen nopeatempoisesta toiminnasta ja vaikka pelihahmo onkin tietyltä asustetyyliltään enemmän Bloodborne henkistä kuin Dark Souls henkistä, pyrkii se selvästi myös löytämään oman identiteettinsä toiminnan kautta. Erilaiset aseet ovat erikoisliikkeiltään todella erilaisia, mikä tarjoaa runsaasti vaihtelua, jonka kokemiseen kaksi tuntia ei millään riitä.
Tilaa kehittyä ja jättää jälkensä
Koska peliaika on merkittävästi rajoitettu kahteen tuntiin, ei pelistä saa ihan täyttä kokonaiskuvaa, vaan lähinnä sellaisen perusaavistuksen. Mikäli Greedfall antaa mitään osviittaa, on paljon mahdollista, että peli on tarinallisesti merkittävästi rikkaampi, mitä soulslike pelit yleensä ovat. Steelrising on myös roolipeli hahmonkehityksessä, mutta voi olla, että se tulee olemaan sitä myös tarinankehityksessä. Sivutehtävät eivät ole vieras asia genressä, mutta jos niiden toteutuksessa oman samanlaista ideaa ja tyyliä, mitä Greedfall tarjosi, niin Steelrising voi olla erittäin miellyttävä kokonaisuus tarinallisesti. Varsinkin moniin muihin soulslike peleihin verrattuna. Sanotaan heti että Marie Antoinette ei ole se paras mahdollinen historiallinen hahmo päähenkilön "työntajaksi" sillä erityisen positiivisessa valossa en itse ainakaan häntä näe ja jos Ludvig 16 on mukamas se pääroisto, niin ei sielläkään vahvoilla olla. Tosin, onhan siellä kulisseissa melko varmasti myös muuan Robespierre. Nämä ovat tosin vasta ajatuksia, koska tarina ei ensimmäisen kahden pelitunnin aikana etene juuri mihinkään, vaan pääpaino pysyy taistelussa.
Eräs kriitiikki voidaan oitis nostaa esiin ovat viholliset. Selvää on että alkupään viholliset ovat melko vaatimattomia ja taso nousee pelin edetessä, mutta pomoviholliset ovat olleet todella tylsiä. Niitä on tietysti tullut vastaan vain kaksi, mutta molemmissa on hieman sellaista samaa ulkoista tyyliä, mikä on melko typerän näköistä. Valtaosa pelin kritiikeistä on kuitenkin melko pienimuotoista ja pomoviholliset voivat hyvinkin kehittyä musketöörityylisiksi tinasotilaiksi tai ties miksi kellopelihirvityksiksi ja taistelu voi hyvikin olla tottumiskysymys. Pelattavuuden suhteen eräs asia mikä taas on suuri mahdollisuus tulee vapaudesta ja liikkumisesta. Koska pelissä voi hypätä ja pelihahmo myös kiipeää tiettyjen esteiden tai kädensijojen yli, voi peli avautua merkittävästi edetessään. En ihmettelisi jos pelissä olisi pelintekijöiden vakiovaruste, tarttumiskoukku tai vastaava, jolla saada enemmän korkeutta peliin. Vaikka alun perusteella näyttääkin siltä, että tietyt osat kentistä ovat selvästi rajoitettuja, eli pelissä on paljon esteitä joiden päälle/yli ei ole tarkoitus päästä.
Itse uskon kyllä pelintekijöihin, sillä Greedfall on niin hyvä peli, että kyllä sen jälkeen voi antaa vähän enemmän luottoa tekijöiden seuraavaa peliä kohtaan, jotka ovat vaihteeksi kokeilemassa uutta genreä. Tekijätiimi, Spiders, ei kuitenkaan ihan täysin selvillä vesillä ole, sillä heidän Greedfallia edeltänyt pelinsä, Technomancer, ei varsinkaan alun perusteella erityisen hyvä ollut ja Bound By Flame oli myös hivenen mitäänsanomaton. Tosin sitä edeltänyt Mars: Warlogs, oli yllättävän hyvä, kunhan pääsi hieman alkuun. Kyllähän Spiders on tehnyt myös Sherlock Holmes vs Jack the Ripper pulmapelin, joka oli lopetus poislukien, myös oikein hyvä. Steelrising, on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen peli.
Yhteenveto
Steelrising on Ranskan vallankumouksen aikoihin sijoittuva clockpunk tyylinen kokonaisuus, jossa erilaiset automaton kellopelit ovat erityisen kehittyneitä ja siitä osataan ottaa erittäin paljon irti. Pelihahmo, Aegis, on yllättävän hyvin tehty, ollakseen melko simppeliltä vaikuttava pelihahmo. Lupaavalta kokonaisuus kuitenkin vaikuttaa siinä mielessä, miten äkkiä se alkaa etenemään. Kahdessa tunnissa ehtii tappaa pari pomovihollista ja saada hahmonkehityksen käyntiin. Useita aseitakin ehtii kokeille ja Steelrising on ehdottomasti sellainen peli, jota voisi todellakin harkita, sitten kun seuraavan kerran soulslike toimintaa alkaa olemaan vailla.
Sanotaan vaikka että varovaisen optimistinen, sillä tälläiset pelit helposti alkavat menettää hohtoaan alun jälkeen, mutta jos tarinaan oikeasti on panostettu, niin kyllä tässä voi olla vähän enemmän.
+ Aegis
+ Tyylikäs ulkoasu aseista asusteisiin
+ Clockpunk tyylinen lähestymistapa
+ Paljon lupaavia mahdollisuuksia
- Toiminnan lievä hitaus/kankeus
- Tylsähköt pomoviholliset
Arvosana: 7,5
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.