Hyvin erilainen pelihahmo mihin sarjassa on totuttu

 

 

Prince of Persia sarjasta on useampaa peliä tullut pelattua, mutta ei tätä sarjaa voi omiin suosikkeihin lukea millään tavalla. Lost Crown on myös ollut sellainen peli, joka demon perusteella vaikutti ehdottomasti lupaavalta, sillä siinä vaikutti olevan kaikki palaset kohdalleen. Tosin, Lost Crown ei isommin tunnu osalta Prince of Persia pelisarjaa, tai ainakaan PS2 aikakauden pelejä joita itse pitäisin sarjan varsinaisena kruununa.

 

 

 

Persian Prinssi: Kadonnut Kruunu

Prince of Persia sarjan kohdalla en pidä itseäni fanina. Koko persialainen kulttuuri, mytologia ynnä muu, ei ole erityisen kiinnostavaa tai tyylikästä, joten kyllä se häviää Norjalle, Kreikalle ja Japanille joka kerta. Pelisarjan kanssa Sands of Time on se paras, ylivoimaisesti ja muutenkin PS2 pelit ovat niitä tutumpia. Lost Crown, on täysin erilainen kuin kaikki muut, vaikka siinä onkin vähän samanlaista, joskin paljon nopeatempoisempaa, vivahteisuutta, mitä aivan ensimmäisissä peleissä sarjassa oli. Tämä peli, saattaa hyvinkin olla yksi niitä pelejä tänä vuonna, joka tavoittelee ihan palkintojakin loppuvuonna.

 

Prince of Persia, mutta lähinnä nimeltään

Sands of Time on varmaan se peli mikä monille tulee mieleen kun mainitaan Prince of Persia pelisarja. Joillekin saattaa tulla mieleen myös ne ensimmäiset, hyvin erilaiset pelit. Tämän pelin jälkeen, monille tulee mieleen tämä, sillä tässä pelissä on selvästi merkkejä laadukkaasta toteutuksesta, joka voi yltää palkointoihin asti. Siinä missä Sands of Timen nimeämätön prinssi jatkoi seikkailujaan mm. peleissä Warrior Within ja Two Thrones ja hyvin erilainen prinssi 2008 rebootissa, ei tässä pelissä pelata prinssillä itsellään, jolla tosin on nyt nimikin. Prinssin sijaan pelaaja ohjaa Sargon nimistä Persian huippusotilaisiin, Kuolemattomiin, kuuluvaa ketterää ja uskollista, hieman Aladdin vivahteista sankaria, josta on tehty merkittävästi erilainen, kuin yksikään aiempi päähenkilö sarjassa. Hänen hiuksensa pistävät silmään välittömästi, tehden hahmosta myös hieman samanlaisen kuin League of Legendsin Ekko. Sargon ei ole päähenkilönä se kiinnostavin, tyylikkäin, coolein tai edes hauskin. Hän ei ole suoraan huono, mutta ei yllä läheskään samalla tasolle kuin Yuri Lowenthalin ääninäyttelemä prinssi PS2 aikakaudelta. 

Pelin tarina alkaa nopealla introlla Kuolemattomien viimeisimmästä taistelussa, josta Sargon palkintaan kuningattaren toimesta. Hyvin nopeasti alkaa kuitenkin uusi seikkailu, kun Persian prinssi kidnapataan. Pelastusretki vie Kuolemattomat kirottuun kaupunkiin, jossa nopeasti alkaa paljastua mitä erikoisempia asioita ja seikkailu saa aivan uudet mittasuhteet. Tarina etenee ihan hyvää vauhtia ja rytmittyy pelaajan etenemisen mukaan. Pelissä pelaaja voi valita että ottaako käyttöön selvät suuntimet jotka ohjaavat aina kohta seuraavaa päämäärää, vai alkaako perkaamaan kaupunkia ilman mitään suuntimia, myös vaikeustasoa voi muokata aika vapaasti mm. Vihollisten elinvoiman, väistö/torjunta vaatimusten ja muiden ominaisuuksien säädöllä, joihin kuuluu myös mahdollisuus ohittaa tiettyjä haasteita. Peli ei pelaajaa tuomitse ja on rakennettu siten, että monenlaiset pelaajat saavat irti yhtä jos toista. Varsinkin ne, jotka pitävät erityisesti metroidvanioista.

Se mistä peli vetää oitis isot pisteet on se, että koko komeus on ääninäytelty, vieläpä oikein hyvin. Tämä kun ei ole itsestäänselvyys, niin se on aina korostamisenarvoista. Tietyissä kohdissa peliä keskustelu käydään siten, että peli ei siirry animaatiotilaan, vaan hahmojen "puhekortit" still kuvieen ilmestyvät ruutuun. Tämä on nähty monessa pelissä, kuten Hades ja Darksiders Genesis, jossa se toimi oikein hyvin. Vaikka siitä tuleekin hieman sellainen fiilis että tähän ratkaisuun on menty budjettimielessä, niin ainakin tämä on tehty hyvin. Tosin, olisi ollut kiva jos tämän olisi voinut automatisoida siten että kun hahmot ovat puhuneet, niin peli vaihtaa puhekorttia automaattisesti. Välinanimaatioitakin pelissä on ja niitä olisi mielellään nähnyt enemmänkin, sillä graafisesti peli on erittäin hienon näköinen. Grafiikka tuo itsellä mieleen Rayman Legends pelin ja kun katsoo pelihahmon liikettä ja tiettyjä ilmeitä, huomaa yhtäläisyydet vielä selvemmin. Prince of Persia nimen alla peli tuntuu kuitenkin liikkuvan pääasiassa siksi, että nimi kerää oitis hieman huomiota puoleensa, mutta peli tuntuu olevan osa sarjaa, lähinnä nimensä vuoksi ja muutoin se voisi olla melkein osa mitä hyvänsä pelisarjaa, tai sitten se olisi voinut aloittaa kokonaan uuden sarjan, mutta ei tainnut olla uskoa tarpeeksi niillä, jotka pelintekemisen kustansivat.

 

Metroidvanian parhaimpia poimintoja

Lost Crown on erittäin selvä metroidvania, pitäen sisällään lähemmäs kaikki mieleentulevat genren tunnusmerkit, kliseet ja ideat. Se on lisäksi merkittävästi tasohyppelyyn perustuva peli ja paikoin hyvin haastava sellainen, jossa ei ole tavatonta joutua kulkemaan todella pitkiä matkoja viimeisimmältä tallennuspisteeltä seuraavalla, jos edessä vaikeammanpuoleinen tasohyppelykohta. Nämä kohdat tuovat paikoin hyvin selvästi mieleen Sands of Timen jossa prinssi juoksi pitkin seiniä, hyppi, heilui ja liukui ympäristössä sekä väisteli vaaroja. Lost Crown on viimeisimmistä pelisarjan peleistä poiketen sivuttain etenevä 2D rakenteinen kokonaisuus, joten tiettyjä asioita, kuten seinää pitkin juoksua pelissä ei ole ja Sargon on paljon ketterämpi kuin ensimmäisen Prince of Persian seikkailija. Hänestä tulee entistä ketterämpi, kun hän saa haltuunsa taikaesineitä, joilla hän oppii uusia tekniikoita jotka joskus lisäävät hänen liikkeitään ja joskus kykyjään ratkoa pulmia.

Liikkuminen on erittäin tärkeä osa tälläisessä pelissä ja Lost Crown toteuttaa tämän erinomaisesti. Aluksi pelaajalla on liukkari, jonka jälkeen pelihahmo voi ottaa kunnon spurtin, juosten niin kauan kunnes pitää tehdä jotakin muuta liikettä, tai alue vaihtuu. Sargon pystyy myös hyppimään seinältä toiselle kuin Ryu Ninja Gaidenista ja kyllähän taitovalikoimaan kuuluvat pelin edetessä myös Hollow Knightin tapaan tuplahyppy ja syöksy, joka toimii myös ilmassa. Koska liikkumisessa pystyy läsnä sellainen tietty nopeus, on kaupungissa seikkaileminen hauskaa. Koska kiipeily ja hyppiminen on tehty näyttäväksi, tahdittaa se paikkojen tutkimista myös todella hienosti. Metroidvania pelien joukossa liike on se, mikä todella erottaa ne hyvät huonoista ja nykyään ja kyllä tämä peli yltää pitkälti samalla tasolle kuin vaikkapa erinomaisesti tehty metroidvania, Strider, joka aikoinaan todella yllätti positiivisesti. Lost Crown on kyseistä peliä merkittävästi laajempi ja kartta tuokin mieleen Hollow Knightin.

Metroidvania genrelle uskollisesti moniin paikkoihin ei ole mitään toivoakaan päästä kuin vasta tietyssä vaiheessa ja pelissä onkin tätä varten eräs oma juttu, joka auttaa muistamaan mitä missäkin on, nimittäin mahdollisuus laittaa kartalle merkkejä jotka kertovat että mitä missäkin on ja vielä pidemmälle viety muistosysteemi jossa kartalle tulee kuva paikasta, jossa viimeksi odotti umpikuja ja pelaaja pääsee tätä kautta nopeasti selville siitä että mitä kyseisessä paikassa oli ja pääsisikö siellä nyt eteenpäin. Muutenkin pelissä on osattu käyttää hyväksi monia genren hyviä ideoita joita muissa genren peleissä on ollut aina Symphony of the Nightista alkaen. Kaupungissa on useita paikkoja joista voi teleportat pitkin kaupunkia, eli kaikkialle ei tarvitse aina juosta, mutta usein, pitää myös liikkua jalan paikasta toiseen, mikä sekin tuntuu olevan yksi merkittävä osa sitä fiilistä, joka tekee metroidvanian. Itse en kaikista näistä puolista isommin pidä, koska ne lisäävät sitä turhauttavaa paikasta toiseen ravaamista ja usein ärsyttää myös se, että kun myöhemmin palaa vanhoille alueille uusien ominaisuuksien kanssa, palkinnot ovat aika harvoin kaiken vaivan arvoisia.

 

Toiminta ja pulmanratkonta tahdittavat etenemistä

Kaupungin tutkiminen on se iso juttu ja koko pelialue on yllättävän suuri. Kun näyttäisi siltä että kaikille alueille on päästy, niin sitten ilmeneekin, että tutkittavaa onkin paljon enemmän ja kartta vain kasvaa kasvamistaan. Tämä on ehdottomasti niitä isoimpia metroidvanioita joita mieleen tulee, mutta tämä perustuu lähinnä muistikuviin ja laajuus ei ole suoraan bonus, jos alueita ei ole tehty hyvin. Tässä pelissä ne on tehty pääasiassa hyvin, joskin tietyt alueet tuntuvat menevän hivenen kauas tästä Persialaisesta asetelmasta, mutta toisaalta, itse en tästä kulttuurista ja sen uskonnoista ja jumaltaruisto sun muista paljoa tiedä, koska ne eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ehkä kiinnostavin juttu tästä osasta maailmaa, ovat Tuhannen ja yhden yön tarinat (yksi alkuperäisen pelin inspiraatiota).

Vaihtelua peliin tuovat kaksi osaa, joista toinen on erinomainen lisä ja toinen parhaimmillaankin, välttämätön paha. Näistä ensimmäinen on toiminta. Vaikka tämä ei taistelusysteemillään menekään omien suosikkien joukkoon, tai edes lähelle, niin kyllä tässä huomaa, että tälläkin osa-alueella on otettu mallia niistä parhaista. Taistelussa on muutama peruspalikka, joilla päästään aika pitkälle. Hyökkääminen on se ilmeinen osa ja se pysyy simppelinä, mutta sitä voidaan tehostaa amuleteilla ja superhyökkäyksillä, joiden oikeanlainen valitseminen on paikoin erittäin tärkeää. Hyökkäämisen ohella vihollisten hyökkäysten väistäminen ja torjuminen ovat taistelukolmion kaksi muuta osaa. Torjuminen avaa monesti mahdollisuuden erittäin tehokkaalle vastahyökkäykselle ja erityisesti pomotaisteluissa se on todella arvokas temppu. Tietyt hyökkäykset tosin on pakko väistää ja väistäminen taas sijoittaa pelaajan siten, että nopea vastahyökkäs on edelleen mahdollinen, tai uudelleen asennoituminen ja valmistautuminen vihollisen seuraavaan hyökkäykseen. Taistelu on simppeliä, mutta todella hyvin tehtyä ja ajoitukset säädettävissä. Erityisen tärkeää taistelun kannalta ovat myös amuletit, joita Sargon pitää kaulakorussaan. Niitä voi olla tietty määrä ja niiden ominaisuudet sopivat tiettyihin tilanteisiin paremmin kuin toisiin. Niitä voi myös voimistaa, mikä on yksi hyvä tapa pitää hahmo tehokkaassa taistelukunnossa.

Se välttämätön paha, on pulmanratkonta, sillä se on harvoin hauskaa ja paikoittellen turhauttavaa. Pulmanratkonta usein piiloutuu osaksi tutkimista tai toimintaa mutta vastassa on myös muutamia pakollisia puzzleja, jotka eivät ole millään tavalla hauskoja ja olisivat olleet hyväksyttäviä vapaaehtoisina haasteina. Monesti erilaisten paikkojen avaaminen on pulmanratkontaperusteista, koska täytyy osata hyödyntää tiettyjä erikoisominaisuukia joita Sargon pelin aikana saa käyttöönsä. Pulmanratkona on isona osana pomotaisteluitakin, samalla tavalla kuin hyökkäysten hallinta. Tämä näkyy usein siinä, että pomotaisteluista tulee merkittävästi helpompia kun muistaa (ja omalla kohdalla todellakin muistaa) että käytössä on muutakin on torjunta ja väistö. Erikoisominaisuuksilla taisteluista saa tehtyä monesti merkittävästi helpompia, kuin ilman niitä.

 

Kadonneen kruunun metsästäjät

Lost Crown on hyvä peli ja näin alkuvuodesta on helppoa sanoa, että se on tähän mennessä vuoden paras peli, samalla tavalla kuin Dead Space Remake viime vuonna. Tosin, se ei välttämättä onnistu pitämään sitä titteliä kovinkaan kauaa, sillä, kuten viime vuonnakin, alkuvuodesta on ilmestymässä yksi suuri haastaja, jolla on paljon paremmat mahdollisuudet olla vuoden peli, tai ainakin yksi finalisteista. Viime vuonna se oli Resident Evil 4 Remake (vuoden peli 2023) ja nyt se on Final Fantasy VII: Rebirth. Lost Crown on kuitenkin peli, jolla on kelvolliset mahdollisuudet pysyä Top 10:ssä, mutta siinä on kuitenkin paljon sellaisiakin puolia, jotka eivät suoraan lisää uskoa siihen.

Monet pelin heikkouksista on hyvin tyypillisiä metroidvania genren ratkaisuja ja ne ovat olleet myös niitä asioita, jotka ovat latistaneet useampaa genren edustajaa uudestaan ja uudestaan. Genren mestariteos, Castlevania: Symphony of the Night ärsytti koska siinä oli todella pitkiä matkoja taitettavana eikä mitään mahdollisuutta teleportat linnan pohjalta huipulle ja toisin päin. Hollow Knightissa nyppi tavallaan se, että pikku Aave ei liikkunut paljon nopeammin ja Striderin kanssa tuntui että avattavista paikoista oli paikoin haastavaa pitää kirjaa. Monet näistä asioista on korjattu tässä pelissä, mutta se yleinen metroidvaniamaisuus on kuitenkin osa kokonaisuutta. Monille alueille pitää palata uudestaan ja uudestaan, palkinnot ovat monesti turhauttavan huonoja, pitkiä etäisyyksiä pitää taittaa jalan ja tietyssä vaiheessa vihollisia vastaan ei enää edes viitsi taistella, vaikka niistä saatavat kristallit ovatkin välttämättömiä hahmonkehityksen kannalta. Tämä on kuitenkin eräs asia, mikä muuttuu helposti aika pitkäveteiseksi. Taistelumielessä varusteiden kehitys tuntuu myös siltä, että se on paikoin tehty härnäysmielessä hitaaksi ja raaka-aineet varusteisiin, ovat todella hyvin jemmassa.

Tämä on niitä pelejä jossa heikkoudet ovat aika pienimuotoisia, verrattuna pelin lukuisiin vahvuuksiin ja yleisesti todella laadukkaaseen toteutukseen. Pääasiassa syy miksi peli ei nappaa niin hyvin, kuin vaikkapa Strider, on siinä että sen asetelma ei ole niin kiinnostava. Sanotaan että tähän maailmankolkkaan sijoittuvat pelit usein eivät tyylikkyydelleen tai mytologiallaan vain onnistu nappaamaan, mutta vaikkapa Kreikkalainen kulttuuri onnistuu, mytologiallaan ainakin. Kyse on tietysti mieltymyksistä ja veikkaan että jos tämä peli olisi sijoittunut muinaisnorjalaiseen, kelttiläiseen tai slaavilaiseen mytologiaan ja olisi tyyliltään sen mukainen, olisi tämä aika varmasti yksi vuoden parhaiden pelien top kymppiä. Tälläisenäänkin peli toimii hyvin ja laadukas toteutus välittyy useammalta osa-alueelta erittäin selvästi.

---

Yhteenveto

Prince of Persia: The Lost Crown on metroidvania, joka on selvästi ottanut mallia niiltä parhailta niin liikkumisessa kuin kenttäsuunnittelussakin. Taistelussa on mukavasti muuttujia, graafinen tyyli on erittäin hienon näköinen, tekemistä on kuin sieniä sateella ja ääninäyttelykin toimii, puhumattakaan siitä, miten upeaa liike pelissä on. Päähahmo ei tosin tunnu kuuluvan paikalleen, pulmat ovat usein todella rasittava ja samoin on paikoin pitkät matkat pätkät. Lost Crown on joka tapauksessa sarjan parhaimmistoa omassa erilaisuudessaan, tuoden alkuperäisten pelien vivahteita nykypäivään.

 

+ Kokoelma genren parhaita puolia

+ Liikkumisen toteutus erikoisliikkeineen

+ Todella hienon näköinen ulkoasu

+ Ääninäyttely

 

- Valtaosa puzzleista

- Päähahmo ei tunnu "Prinssiltä"

- Turhankin pikkutarkat kiipeilyhaasteet

 

Arvosana. 7,3

 

Loistava