Heavy%20Rain.jpg?1576672663

Kaikki mitä tein... tein rakkaudesta...

 

 

Vuosikymmenen päättyessä voi olla hyvä hetki vähän muistella menneitä kymmentä vuotta ja kaikkea mitä ne ovat pitäneet sisällään. Koska nyt on kyseessä peliaiheinen tilanne, niin mitkä pelit ovatkaan jääneet mieleen parhaina peleinä viimeiseltä vuosikymmeneltä. Itse palaan niinkin pitkälle kuin vuoteen 2010 ja sen vuoden parhaaseen peliin.

 

 

 

Peseekö sade syntimme, vai peittääkö se vain kyyneleemme?

Heavy Rain on yksi niitä ensimmäisiä PlayStation 3 pelejä jotka hankin ja se on myös yksi kyseisen konsolin parhaita pelejä. Siitä tuli myös ensimmäinen platina trophy jonka olen koskaan saanut. Se että tämä on itselleni vuoden peli 2010, ei ole mitenkään pieni saavutus, sillä 2010 ilmestyi monta erittäin hyvää peliä, kuten Red Dead Redemption, Kingdom Hearts: Birth By Sleep ja Mass Effect 2. Heavy Rain on kuitenkin se joka todella erottui massasta ja onnistui olemaan todella monella tavalla, todella aikuinen peli. Pelkästään sadeteema toimii erityisen hyvin koska se tuo mukanaan erittäin vahvaa draamallista painoarvoa ja varsin melankolista ja lohdutonta ilmipiiriä, mutta samalla se on rauhoittava ja tunnelmallinen, varsin taiteellinen ympäristö. Heavy Rain on täysin tosielämään sidottu sillä yliluonnollisia elementtejä ei ole, niitä piti olla (mikä selittää pari juoniaukkoa) mutta loppuviimeksi, ne karsittiin pois.

Huomautettakoon että tiettyjen juonikuvioiden spoilaaminen on osa pelin päätarinaa jonka ympärille kaikki rakentuu. Mutta tarkempia spoilereita pyrin välttämään, loppuratkaisuun en mene.

 

Quantic Dreamin magnum opus

Se mikä teki Heavy Rainista aikanaan niin erityisen voimakkaan pelin oli siinä, että toisin kuin lähemmäs kaikissa muissa peleissä, Heavy Rainissa ei ole olemassa Game Over-tilannetta. Peli ei missään vaiheessa pääty, vaan jatkaa matkaansa loppuun asti. Vaikka pelaaja mokaisi kuinka pahasti tahansa, niin peli jatkuu. Jokainen epäonnistuminen on siitä eteenpäin vain osa kyseistä tarinaa jota pelaaja kirjoittaa. Jos yksi hahmo kuolee, niin tarina jatkuu ilman häntä ja mukautuu.

Tämä luo valtavasti mahdollisuuksia ja variaatio pelissä on suunnaton siinä suhteessa, mitä kaikkea tarinassa voikaan tapahtua. Kaikkien pelihahmojen tiet mahdollisesti risteävät jossakin kohtaa, mutta on täysin pelaajasta riippuvaista että missä kohtaa, jos ollenkaan. Tietyt tarinakuviot tapahtuvat aina kun taas toiset tapahtuvat vain jos tietyt vaatimukset täyttyvät. Lopetuksia on monta ja osaan lopetuksista on erittäin tarkat vaatimukset.

Tarinallisessa mielessä Heavy Rain on edelleen yksi parhaita pelejä koskaan sillä tarina on niin vahvasti henkilökohtainen. Peliä voi viedä eteenpäin siten että tekee jokaisella hahmolla valintoja siten miten itse kyseisessä tilanteessa toimisi, tai sitten siten miten ajattelee että tarinallisesti olisi parasta. Tarina on lisäksi sellainen, että kun sen on kerran kokenut alusta loppuun asti, ei tarinakokonaisuutta vain voi enää nähdä samalla tavalla, varsinkaan kun tietää kuka origamitappaja on.

 

Ihmiskohtaloiden varjopuolet

Rankkasateen tarina on voimakas mysteeridraama jonka tarinassa seurataan neljää hahmoa joiden tarinat lopulta yhdistyvät. Kaiken taustalla on enigmaattinen origamitappaja joka sieppaa nuoria poikia ja hukuttaa heidät sadeveteen. Mutta tappaja tarjoaa poikien isille aina mahdollisuuden pelastaa lapsensa, jos he suoriutuvat hänen haasteistaan. Tähän kuvioon päätyvät osallisiksi kaikki pelaajan ohjaamat ihmiset, toiset omasta valinnastaan ja toiset eivät.

Ethan Mars on masennuksesta kärsivä arkkitehti jonka esikoinen Jason kuoli auto-onnettomuudessa ja jonka seurauksena Ethan on eronnut vaimostaan ja pyrkii kaikin tavoin olemaan hyvä isä kuopukselleen, Shaunille. Mutta kun Shaun sitten päätyy origami tappajan seuraavaksi mahdolliseksi uhriksi, joutuu Ethan todella todistamaan, mitä kaikkea on valmis tekemään poikansa vuoksi. Oli se sitten ryömimistä lasinsiruilla tai Saw tyylitelty menoa.

Scott Shelby on eläköitynyt poliisi ja nykyinen yksityisetsivä joka uhrien perheiden pyynnöstä tutkii tapausta ja origami tappajaa. Suuri karhumainen Shelby on rauhallisenoloinen ja sympaattinen mies joka rujossa maailmassa joutuu näkemään vielä ne rujoimmat varjopuolit, varsinkin silloin kun hän kohtaa niitä ihmisiä joiden surua on sillä hetkelle se kaikkein suurin, sillä uhreista jokainen on menettänyt lapsen ja jokainen käsittelee sitä eri tavalla, toiset itsetuhoisemmin kuin toiset.

Norman Jayden on FBI:n profiloija joka tutkii murhia ja jahtaa siinä samalla sarjamurhaajaa. Apunaan hänellä on viimeisintä teknologiaa olevat ARI lasit joilla virtuaalinen todellisuus saa aivan uudet mittasuhteet ja joiden avulla peliin tuodaan scifi tyylistä otetta. Jayden ei kuitenkaan ole se puhtain tapaus, sillä vaativat ja erityisen kuormittava työ on vaatinut veronsa ja päihteidenkäyttö tuntuu myös Jaydenin psyykkeessä, varsinkin silloin kun vieroitusoireet tulevat esiin.

Madison Paige taas on valokuvaaja joka kärsii unettomuudesta ja kuormittavista painajaisista. Etsiessään apua unettomuuteensa, päätyy täysin sattumalta osaksi origamitappajan leikkiä ja alkaakin lopulta tutkimaan tapausta päästäkseen paremmin perille siitä mistä kaikessa onkaan kysymys.

Kaikki neljä hahmoa on tehty erittäin hyvin ja jokaisen omat menneisyyden varjot ja arvet vaikuttavat siihen, miten hahmot toimivat ja mihin tämä kaikki voi heidät pahimmillaan ajaa. Kaikkien kivuliaimmat varjot ovat todella kovia ja jokainen joka on joskus kärsinyt unettomuudesta, masennuksesta tai on ollut päihdekoukussa tai todella kuormittavassa työssä, voi varmaankin samaistua yhteen tai useampaan hahmoon.

 

Harmaa maailma

Quantic Dreamin pelit ovat olleet usein erityisiä omanlaisen otteensa vuoksi, mutta Heavy Rain teki valinoihin pohjautuvista peleistä suosittuja ja siitä otti mallia myös Telltale Games, joka alkoi tekemään vain valintoihin pohjautuvia pelejä. Heavy Rain on siis todellinen tien näyttäjä sillä pelaajan kirjoittama tarina ei ole ainoa asia mistä se teki todella suosittua, sillä tämän pelin jälkeen QTE (quick time event) kohtauksista tuli erittäin iso juttu. Reaktioihin tai nappuloiden tarkkaan paineluun perustuvat pelitilanteet ovat usein tehty todella heikosti, mutta Heavy Rain teki aikanaan ne todella hyvin, ajoittain vaativasti, mutta myös todella intuitiivisesti ja kekseliäästi.

Sadeteeman mukaisesti pelissä ei paljoa värejä näy vaan sellainen todella synkän lohduton ote on kaikkein selvin. Maailma on harmaa, auringosta ei tietoakaan ja kokonaistilanne on sellainen mikä helposti masentaa monia, mutta samalla aikaa se on jotankin sellaista mikä todella vahvasti herättää tulkintoja monista asioista, jos niitä vain alkaa miettimään.

Pelissä ihmismielen synkimmät puolet eivät jää vain päähenkilöihin sillä se mitä pelissä tulee vastaan, liittyy moniin muihinkin surullisiin asioihin mutta myös niihin ihmisten julmimpiin puoliin. Tässä tarinassa on paljon enemmän syntisiä ihmisiä kuin pyhimyksiä. Ne teemat mitä pelissä enemmän tai vähemmän sivutaan ovat niitä asioita mitä aikuiset voivat joutua jossakin kohtaa elämässään käsittelemään, jos eivät henkilökohtaisesti, niin epäsuorasti ehkä läheisen kautta, tai työn kautta. Nuoret pelaajat eivät vain käsitä näitä asioita samalla tavalla kuin aikuiset, en oikeastaan itsekään käsittänyt silloin kun tätä pelasin.


Aikuinen peli, aikuisine teemoineen

Heavy Rain osaa yhdistää tarinallisesti todella monenlaiset osa-alueet toisiinsa. Yhdessä hetkessä ollaan juttelemassa Ethan Marsina psykiatrille ja tehdään yksi hauska testi, toisena hetkenä leikitään hoitajaa Madisoni Paigena kun hoidetaan ties mitä vammoja, kolmantena hetkenä tapellaan Scott Shelbyllä ja käytetään ympäristöäkin apuna, neljäntenä hetkenä taas Norman Jaydeninä tutkitaan rikospaikkaa ja todisteita. Välillä Heavy Rain on selvä murhamysteeri jossa poliisisarjamaisesti mennään kuulustelemaan epäiltyä tai osallistutaan takaa-ajoon. Toisinaan kyseessä taas on varsin jokapäiväinen, tavalliseen elämään keskittyvä tarina jossa leikitään lasten kanssa. Pelin jaksotus toimii erittäin hyvin ja siinä nähdään miten nopeasti ihmiselämä voi särkyä, niinkin pahasti että sitä ei välttämättä enää koskaan saa korjattua. Joidenkin asioiden kanssa voi oppia elämään, kun taas toiset eivät jätä koskaan rauhaan.

 

Tunnelmallinen ja hyvin monipuolinen

Eräät asiat peli tekee paremmin kuin toiset, mutta tarinankuljetus toimii ja pelattavuudessa on juuri sopivasti vaihtelua jotta peli ei oikeastaan missään kohtaa muutu oikeasti tylsäksi. Tässäkin kohtaa neljä pelattavaa hahmoa auttavat tuomaan peliin huomattavasti vaihtelua ja juurikin erilaisten pelityylien ja ideoiden yhdistely on se mikä toimii erittäin hyvin ja tekee pelistä niin mielekkään, kiinnostavan ja tunnelmallisen niin monella tavalla.

Jaydenillä pelaaminen on monesti juurikin murhien tutkimista, epäiltyjen kuulustelua, jahtaamista ja tarvittaessa voimankäyttöä. ARI laseilla peliin tulee aivan uusi ulottuvuus ja rikostutkinta on paljon mielekkäämpää. Todisteitan tutkiminen ja palapelin kasaaminen on kuin parhaista poliisisarjoista ja tämä tuo peliin juurikin sellaisen mysteerin selvittämisen jossa pyritään pääsemään lähemmäs ja lähemmäs sarjamurhaajaa.

Shelbyllä pelatessa ollaan samanlaisessa asetelmassa kuin Jaydenillä, mutta ilman viraston tukea ja virkamerkkiä. Tämä paljon maanläheisempi lähestymistapa on erilainen monin tavoin ja jotenkin paljon noir henkisempi.

Madisonilla pelaaminen etenee lähemmäs ja lähemmäs reportterimaista lähestymistapaa jossa liikutaan paljon heikommilla jäillä. Madison kun ei ole Jaydenin ja Shelbyn tavoin mitenkään taitava tappelija vaan varsin hento nainen, mitä kautta päästään sisään moniin pelin parhaisiin kauhutunnelmaisiin tilanteisiin, kun saatetaan olla pian vastakkain tappajan kanssa.

Ethanilla taas kaikki on epätoivoista kilpaa aikaa vastaan. Kyse on sairaasta pelistä jossa on Saw tunnelmaista otetta ja muutenkin sellaisia paikkoja joissa epäonnistuminen tekee päämäärän saavuttamisesta erittäin vaikeaa. Ethanilla tilanteissa on kaikkein suurin henkilökohtainen panos, koska hänen poikansa maksaa hengellään, jos Ethan epäonnistuu.

Ethanin tapauksessa kokonaisuus toimii niin hyvin myös siksi, että tarinassa eletään aikaa kun kaikki oli hyvin. Hänellä oli hyvä työ, puoliso ja kaksi lasta, juurikin sellainen amerikkalainen unelma. Aurinko paistoi ja kaikki vaikutti lupaavalta. Sitten hypätään ajassa eteenpäin, kaikki on ankeaa ja harmaata eikä tulevaisuutta kohtaan ole kovin suuria odotuksia. Tämä on yksi syy miksi Ethan tuntuu selvästi pelin tärkeimmältä hahmolta, vaikka eräs käyttämätön juonikuvia sekoittaakin pakkaa, koska siitä on jämät jäljellä. Toinen hahmo mikä tuntuu kaikkein kiinnostavimmalta on Jayden, osittain ARI lasien takia, hänellä peliin saadaan scifi otetta ja tuntuu juurikin siltä että Jayden olisi se tarinan sankari, mutta samalla hänen virheensä pidetään mukana, kun vieroitusoireet hiipivät esiin.

 

Aikuinen peli ja varovainen

Eräät asiat tässä pelissä todella häiritsevät itseäni, nimittäin tämä sensurointi. Muistan silloin kun peli oli tulossa, että siinä kerrottiin olevan kaikkea sitä materiaali mikä kuuluu vain aikuisille pelaajille. Pelissä on väkivaltaa, seksiä, huumeita, alastomuutta, kauhua... sen verran paljon että K18 leima on ansaittu, mutta peli ei missään kohta vedä mitään osa-aluetta yli vaan pikemmin on hyvin varovainen niiden kanssa. Ajoittain jotenkin aivan käsittämättömistä syistä, varsinkin jos vertaa Quantic Dreamin aiempaan PS2 peliin, Fahrenheitiin.

Väkivalta nyt tulee osaksi peliä kun tapellaan tai ammutaan. Ihmiset haavoittuvat, kuolevat ja veri vuotaa. Verta käytetään varsin varovasti ja hurmeiseksi peliksi tätä ei millään tavalla voi kutsua. En nyt sano että verta pitäisi olla enemmän, mutta ajoittain tuntuu että tietyissä tilanteissa sitä verta olisi aika paljon enemmän jos realistisuuteen tähdätään ja joskus taas se veren määrä tai väkivallan graafisuus olisi juuri oikea tehokeino kyseiseen tilanteeseen.

Seksin ja alastomuuden suhteen peli on varsin avoin, varsinkin aluksi, mutta sanottakoon että kohokohdassa peli menee todella ujoksi pyrkii selvästi välttämään sellaiset tilanteet jossa sen voisi tulkita pornografiseksi. Sinänsä jännä valinta koska Fahrenheit ei peitellyt seksikohtauksissaan yhtään mitään, vaan antoi pelaajalle varsin aktiivisen roolin. Heavy Rain ei toista tätä, alastomuutta kyllä on mutta varsinaista seksiaktia ei näytetä vaan siinä kohtaa peli menee ujoksi ja siirtyy peittämään ja tilanteen ja palaamaan asiaan sitten vähän myöhemmin.

Huumeet ovat osa kokonaisuutta mutta eivät ylikorostetusti. Tilanteita on jolloin ne ovat avainasemassa ja niiden käyttöäkin näytetään mutta missään kohtaa ei mennä tässäkään kovinkaan graafiseksi vaan pysytään aika kesyssä tilanteessa.

Kauhupuoleiset tilanteet peli tekee erittäin hyvinja erityisen onnistuneita ovat ne psykologisemmat kauhutilanteet. Psykologisesti ahdistavissa tilanteissa on todella hyvin kirjoitettuja ja toteutettuja hetkiä ilman että mennään yliampuvaan body horroriin, mutta sekään ei ole täysin poissa.

Kaiken tämä voisi kiteyttää siten että Heavy Rain pyrkii selvästi tuomaan kaiken osaksi peliä, mutta ei halua että väkivalta tai seksi olisi se asia mikä veisi pelaajan huomion täysin pois siitä tarinasta, sillä tärkeintä pelin tapauksessa on se draamallinen painoarvo jota välillä rikastetaan joko huumeilla, seksillä tai tappelulla.


Rankkasade

Heavy Rain on yksi niitä pelejä joka kaikkien tulisi kokea. Siitä syystä pian alkava spoileri osio kannattaa ohittaa aivan suoraan jos peli ei ole tuttu, jotta tarinan voi kokea omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa kaikkine yllätyksineen.

_________________________________________________________________________________

Spoilereiden suhteen täytyy heti todeta että itse en ollut kovin tyytyväinen siihen kuka origami tappaja lopulta oli. Tavallaan se kyllä mahdollisti sen että tarinaa ei vain pysty näkemään samalla tavalla uudestaan ja kyllähän se tuo kokonaisuuteen aivan uudenlaisen ulottuvuuden kun tajuaa että pelaa tappajalla. Osa syy miksi en pitänyt tästä yllätyksestä oli siinä, että se tekee monista tarinaosuuksista jotenkin typeriä, koska ne eivät vain toimi tai tuntuvat sellaisilta että niissä ei ole hirveästi järkeä, paitsi jos Scott on mielisairas, kentien jakomielitautinen missä tapauksessa hänellä on tappajapuoli joka ajoittain ottaa täysin vallan. Se inhimillisyys tosin saa aivan uudenlaisen pohjan Laurenin kautta ja tietysti pelaajan päätösten kautta. Halusi Scott alusta asti jäädä kiinni tai päästä irti tuskaisesta elämästään vai ei, ne sekin riippuu siitä miten pelaaja tilanteet ratkaisee.

Ethanin blackout pätkät ovat myös niitä tärviöitä, jotka ovat jäänteitä siltä ajalta, kun tarinassa oli osana yliluonnollinenkin osa. Siinä Ethan olisi tavallaan saanut psyykkisen yhteyden origamitappajaan ja sitä kautta päässyt kiinni tämän ajatusmaailmaan. En sitten tiedä olisi tarina toiminut paremmin, jos siinä olisi ollut Ethanin yliluonnolliset ominaisuudet, Jaydenin kehittyneen teknologian kilpailijana. Itse ajattelen että se olisi toiminut hyvin.

Lopetuksessa on myös monta erittäin hyvää osiota joissa pelaajan ratkaisut todella näyttelevät isoa roolia. Loppuhuipennus on todella tavallisen oloinen, mutta siinä on silti monta erilaista muuttujaa joissa kaikissa on puolensa.

_________________________________________________________________________________

 

Yksi tärkeimpiä pelejä historiassa

Heavy Rain on niitä pelejä joka jää historiaan, koska se uskalsi kokeilla uusia asioita ja teki ne todella hyvin. Tarina joka ei pysähdy jotta pelaaja voisi yrittää tilanteita uudestaan on todella hyvä kerrontakeino ja aikuisten teemojen yhdistely tarinan kerrontaa tekee pelistä sellaisen, että se tuntuu olevan todella kiinni todellisuudessa.

Monia pelejä voidaan pitää esimerkkitapauksina, joista muut pelit sitten ottavat enemmän tai vähemmän mallia. Uncharted sarja on monille toimintaseikkailupeleille esikuvana ja pohjana samalla tavalla kuin Dark Souls on monille toimintaroolipeleille tai mitä Spyro oli aikanaan monille tasohyppelyille tai vielä aiemmin, mitä Super Mario Bros oli tasohyppelyille. Esikuvia löytyy kun jaksaa etsiä.

Sitä kuulee monesti mietteitä siitä että ovatko videopelit taidetta. No Heavy Rain on taidetta, mutta Heavy Rain on myös esimerkillistä tarinan kerrontaa ja ehkä, edelleen, paras esimerkki sellaisesta pelistä, joka on kasvanut aikuiseksi.


Yhteenveto

Heavy Rain on siitä erityinen peli, että jos haluaa saavuttaa platinan, mikä ei loppuviimeksi ole kovin vaikeaa, pitää pelin kaikki puolet kokea. Tämä tarkoittaa kaikkien vaihtoehtojen käymistä läpi ja juurikin tälläiset asiat pelissä toimivat. Tarinassa on paljon erilaisia puolia ja mahdollisuuksia joita ei vain voi kokea yhden tai kahden pelikerran aikana. Itse en ole varma että platinaanko peliä PS4:llä samalla tavalla kuin tein PS3:lla, sillä se vaatii paljon aikaa ja tiettyjen kohtien tekemistä uudestaan ja uudestaan, kyllästymiseen asti.

Pelin ehkä heikointä antia ovat ne tietyt asiat jotka eivät joko käy järkeen tai joissa sensurointi ja tekijöiden rohkeuden puute näkyy. Tämä on niitä pelejä josta ei keksi sellaisia todella silmiin pistäviä heikkouksia. Tämä pätee etenkin silloin jos tykkää tarinallisista peleistä, joissa mahdollisesti mukana valintoja. Niitä Heavy Rai tarjoaa.

Kokonaisuutena Rankkasade on yksi pelihistorian suurimpia mestariteoksia. Tietyt asiat siinä ovat vähän aikansa eläneitä, mutta huomattavasti paremmin tämä peli on kestänyt aikaa kuin monet muut tämän vuosikymmenen alun pelit. Edelleen yksi niitä pelejä, joita kaikkien tulisi kokeilla. Tämän pelin tapauksessa, kokea alusta loppuun asti.

 

+ Tarina

+ Pelaaja muokkaa tarinaa valinnoillaan

+ Erinomainen jaksotus

+ Tyylillinen vaihtelua ja monipuolisuus

+ Mahtava tunnelma

 

- Muutavat pelattavuusjutut

- Paikoin ärsyttävä sensurointi

 

Arvosana: 9,5

 

Legendaarinen