Valkoisen suden matkan alku

Noituri Geraltin tarina pelimaailmassa josta ei puutu Witcherille tyypillisiä asioita juuri yhtään. Verta, seksiä, rasismia, politiikkaa ja kovia valintoja on vastassa kaikkialla ja monilla tavoilla tämä peli on jopa rikkaampi, kuin sitä seuranneet. Vaikkakin laatu onkin sitten huomattavasti vähäisempää, kuin jatko-osienn tapauksessa.

Witcher

Näinkin vanhaksi peliksi todella vaativa, sillä jos koneen muisti, näytönohjain ynnä muu ei täytä pelin vaatimuksia niin ei suostu käynnistymään. Erityisen typeräksi tilanteen tekee se, että näin vanha peli pistää näin paljon hanttiin, kun ottaa huomioon että Witcher 2: Assassins of Kings kyllä suostui käynnistymään aivan hyvin, se oli sitten eri asia että kuinka hyvin peli pyöri kun nippa nappa minimivaatimukset täyttyivät. Kyllä se omasta mielestäni aika outoa on että pelisarjan vanhin tapaus ei suostu käynnistymään yhtään, mutta huomattavasti vaativampi peli kyllä.

Nyt kun käytössä on ollut parempi kone, niin olen päässyt uppoutumaan tähän peliin uudestaan ja paljon syvällisemmmin ja itse pelaten. Pelissä on ehdottomasti puolensa, mutta myös runsaasti erittäin selkeitä heikkouksia, jotka tekevät sen pelaamisesta monesti aika tuskallista.

Sitten on niitä asioita, joiden kohdalla huomaa, että pelin kanssa ei ole uskallettu tehdä sitä, mitä selvästi on haluttu.

Tästä se kaikki alkaa, hitaasti ja sekavasti

Ensimmäisen pelin tarina alkaa kun muistinsa menettänyt Geralt of Rivia tuodaan Kaer Morhen linnoitukseen. Geralt ei muista oikein mistään mitään mutta tutuiksi tulevat aika hyvin monet enemmän tai vähemmän tärkeään asemaan nousevat hahmot ja monet näistä hahmoista tavataan myös jatko-osissa, kuten Witcher 3:ssa. Triss Merigold nyt on helposti yksi niitä parhaiten esille nousevia hahmoja ja hänen tyylinsä on hyvin erilainen tässä ensimmäisessä pelissä, luonteesta ja asenteesta puhumattakaan, mutta hänen osansa tarinassa ei ole sen heikompi, sillä alusta asti hän on yksi arvokkaimpia liittolaisia mitä Geraltilla on ja pelimaailmassa, heidän romanssinsa voi alkaa jo tässä kohtaa ja monessa tapauksessa varmaan alkaakin. Myös Vesemir tulee nopeasti tutuksi ja vaikka hahmo ei juuri olekaan osa toista peliä trilogiassa, niin kyllä tässä ensimmäisessä pelissä aika hienosti tuodaan esiin se, mitä kaikkea hahmo parhaimmillaan voi olla. Tässä pelissä on läsnä myös Shani, joka teki yllätyspaluun Hearts of Stone lisäsisällössä ja tietenkin monet kirjoista tutut avainhenkilöt näyttäytyvät. Shani varsinkin korostuu tämän pelin tapauksessa yllättävän paljon ja häneen liittyykin yksi koko pelin vaikeimpia päätöksiä, joita joutuu tekemään. Ehkä jopa koko pelisarjan vaikein päätös.

Pelin edetessä pelaajan valinnoilla on paljon merkitystä. Noiturin maailma ei ole sieltä kauneimmasta tai uljaimmasta päästä. Geralt on paikka paikoin itsekäs ja kyyninen soturi joka tekee mitä tekee, rahan vuoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asioita voi tehdä oikein, sillä pelaajalla on valtaa vaikuttaa siihen, mihin suuntaan pelin tarinaa ja sitä kautta sen hahmoja ohjataan. Monien suhtautuminen noitureihin on kaikkea muuta kuin hyväksyvä, eikä elämä ole helppo ei-ihmisilläkään. Tämän maailman rasismisävytteisessä maailmassa joutuu monesti tilanteeseen jossa ei ole yhtä selvästi oikeaa vastausta ja kun joutuu valitsemaan puolensa kahden eri tahon välillä, ei se mitenkään helpota tilannetta. Kovia päätöksiä on runsaasti ja näinkin laajassa pelissä, niiden kanssa joutuu todellakin elämään, koska monesti ne selvästi seuraukset voivat näkyä vasta sitten, kun päätösten muuttaminen vaatii useiden tuntien uudelleenpeluuta, jos sille tielle haluaa mennä.

Yksi pelin suurimpia heikkouksia tarinallisessa mielessä on se, että peli on monella tavalla todella epämääräinen, hidas ja mahdollisesti tarpeettoman vaikeaselkoinen. Paikasta toiseen etenminen on hidasta sillä jalkapatikalla ollaan ja monesti etäisyydet ovat hyvin pitkiä. Pelkästään aloituspaikkaan pääseminen voi viedä turhauttavan paljon aikaa ja joskus kyse on kaikenlisäksi ravaamisesta jossa vain liikutaan paikasta toiseen, välillä mahdollisesti tapellen tai jutellen. Hyvin monet sivutehtävät ovat tylsää tiettyjen esineiden keräämistä vihollisia tappaen ja erityisen rasittavaa niistä tekee se, että kaikki on sekaisin. Jotkut tehtävät ovat aktiivisena pitkään ilman mitään selvää merkkiä siitä että onko edistystä tapahtunut. Lisäksi karttanäkymä ja vastaavat ovat sen verran epäselviä, että monesti pitää erikseen aktivoide tehtävän seuraus jotta löytää oikeaan paikkaan, eikä edes tämä ole aina sieltä toimivimmasta päästä, koska monesti tämä toimii vähän sinne päin.

Rohkeita ideoita, varovaisella toteutuksella

Kun miettii että mitä kaikkea pelissä on tekeillä, niin huomaa, että tekijöillä ei ole kantti riittänyt ihan kaikkeen. Otetaan se yksi oleellinen asia oitis esille, nimittäin seksuaalinen sisältö. Kakkospelissä otettiin valtava harppaus siinä, miten seksi esitetään pelissä ja tässä pelissä seksiä on merkittävästi enemmän, mutta se on kaikki sensuroitua ja taustalla tapahtuvaa, kuten tähän aikaan monesti oli. Pelissä on romanssikortteja jotka ovat kuin merkkejä siitä, kuinka monen naisen kanssa on oltu. Siinä missä kolmonen meni kakkosen monista näyttävistä seksikohtauksista sensuroidumpaan suuntaan, niin tuntuu että ensimmäisessä pelissä oltiin paljon rohkeampia, mutta ajankuva oli toisenlainen. Kyllä tässä olisi jääty kaikkien kukkahattutätien ja mielensäpahoittajien hampaisiin, jos kaikki seksikohtaukset olisivat olleet animoituja.

Romanssien suhteen pelissä on muutamia tapauksia kun sillä on oikeasti väliä, että miten korttinsa pelaa, sillä pelissä on pari mahdollista romanttista parnteria jotka olisivat sitten pidempiaikaisia, mahdollisesti trilogianpituisesti. Tosin, kun tietää miten kakkospeli alkaa, niin saa huomata että lyhyeksi on jääty. Toinen partneri puuttuuu koko pelistä ja toinen on aloituksessa aina mukana. Tässä mielessä ykköspeli ei suoranaisesti liity kakkospeliin erityisen vahvasti. Tämän ensimmäisen pelin kohdalla on selvästikin pyritty vain kertomaan yksi vahva tarina, joka päättyy sen verran cliffhangeriin, että on selvää, että jatkoa on alusta asti suunniteltu. Tosin samalla aikaa monet pelin kantavat teemat jäävät tämän pelin sisään ja se miten kaikki päättyy, on kuin uuden tarinan alku.

Pitkä matka Wild Huntiin asti

Laadukkaasti toteutettu, joskin turhan täyteen ahdettu

Yksi merkittävä asia pelissä tulee alusta asti selväksi ja se on se, että peli on todella täynnä tekemistä. Minipelejä pelissä on jokunen, mutta ne ovat monesti lähinnä häiriötekijöitä sekoittamassa pakkaa. Sivuhtehtäviä on paljon ja niistä osa etenee jaksosta toiseen. Tietyt päätehtävät vievät kokonaisuutta eteenpäin ja päätehtävien kohdalla peli etenee todella hyvin. Iso ongelma tässä on kuitenkin se, että peli on monesti hyvin vaikeaselkoinen. Aina ei ole täysin selvää että miten minkäkin tehtävän voida tehdä, tai miten ne tulisi tehdä. Puhumattakaan että jos haluaa välttää ees taas ravaamisen, niin monesti pitää suunnitella että missä järjestyssä tehtäviä tekee. Tämä johtaa siihen että hyvin usein karttaa ja tehtävälistaa tulee avattua uudestaan ja uudestaan jotta pystytään pitämään kirjaa kaikesta mitä ollaan tekemässä ja ollaan varmasti kartalla. Pelissä on lisäksi kello, jonka mukaan tietyt tehtävät etenevät. Tietyt asiat tapahtuvat vain illalla ja tietyt taas päivällä. Tämä hidastaa kaikkea enitsestään ja kiristää hermoja.

Hitaus näkyy monessa muussakin osuudessa. Hahmonkehitys on hidasta ja suunnitelmallista, monien tehtävien kanssa tuntuu että kaikki etenee näkymättömän almanakan mukaan ja tiettyjen tilanteiden kanssa hitaus vain korostuu. Yksi osa peliä on ryyppääminen joka johtaa humalatilanteeseen jossa Geralt vaappuu hitaasti eteenpäin. Tämä on tuntuu täysin turhalta mekaniikalta joka vain korostuu sitä, miten hidas peli monesti on. Myös monet tehtävät etenevät ns. Näkymättömän mittarin kuluessa, mikä johtaa siihen, että monien tehtävien kanssa on paljon odottelua, mitä vain korostaa entisestään se, että tietyt tehtävät vaativat suorittamista tiettyyn aikaan päivästä. Tämä on läsnä jatko-osissakin, mutta tehtynä paljon paremmin, koska meditointia ei täsäs pelissä voi harrastaa missä vain, ainoastaan tietyissä paikoissa.

Mutta tietyt asiat pelissä puhuvat sen laadukkaan toteutuksen puolesta, vaikka kaikki täytesisältö sen alleen peittääkin. Peli on ääninäytelty, laadukkaasti lisättäköön, tietyissä tilanteissa graafinen ulkoasu on hienon näköistä ja kokonaisuudessa on uskallettu kokeilla rajoja. Animaatiota on runsaasti, vaikka tietyt pätkät onkin päätetty piirroskuvilla ja kerronnalla. Nämä ovat sellaisia asioita jotka todellakin korostavat sitä, että Witcherin kohdalla on oikeasti yritetty tehdä laadukasta peliä, sillä nämä asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, varsinkaan nykyään. Tietysti aika on syönyt graafista ulkoasua, varsinkin tiettyjen hahmojen kanssa, mutta kaikenkaikkiaan peli ei ole niin ruma, kuin voisi olettaa.

Toiminta joka hakee vertaistaan, pohjalta

Pelattavuuden suhteen Noituri on monilla tavoilla todella heikossa hapessa. Iso ongelma kokonaisuudessa on se, miten typerästi taistelusysteemi on tehty. Siis tälläinen oikeaan ajoitukseen perustava napin painaminen ei ole samalla tavalla kuraa kuin Knights of the Old Republicin taistelusysteemi, mutta ei tätä voi hauskaksikaan kutsua koska se on monesti todella kömpleöä ja tökköä. Siitä kun puuttuu sellainen jämpti ja mielekäs ote johon jatko-osat ovat sitten päässeet. Useampi erilainen taistelutyyli ja merkkiloitsut kyllä rikastavat toimintaa, mutta tämä on kaukana mielekkäästä, eikä ole ikääntynyt hyvin. Tosin, ei se voinut olla erityisen hyvää ilmestyessäänkään. Taistelun suuri heikkous korostuu myös tappeluminipelissä, jossa se on vielä sekavampaa. Tämän lisäksi taistelussa on sellainen tietty hitaus kun siihen valmistutaan eikä taistelutilassa pysty edes tekemään monia sellaisia asioita jotka nykyään tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Tämä taistelun heikkous tuntuu vahvasti myös etenkin pomotaisteluissa. Koska pelissä on valtava määrä erilaisia kehitettäviä ominaisuuksia, niin pomotaisteluissa saattaa huomata kehittäneensä hahmoaan täysin väärin pelin mielestä. Jotkut pomoviholliset voivat täysin stunlokata hahmon, jolloin pelaaja ottaa vahinkoa vahigon perään voimatta tehdä mitään. Tämä on erittäin ärsyttävää silloin kun on panostanut miekan käyttöön ja se on kaikki yhtä tyhjän kanssa. Tällöin loitsujen osuus korostuu ja niiden avulla monet pomotaistelut saa hoidettua ns. Cheesaamalla ne. Tässä kohtaa nousee esiin myös se, miten heikosti pelissä on toteutettu hahmon paraneminen ruokien avulla. Tälläiset syyt aiheuttavat valtavan määrän rasittavia vaikeuspiikkejä joiden ylipääseminen on joko pitkä ja puuduttava, puhumattakaan halpamainen prosessi, tai täyttä onnen kauppaa.

Aikakautensa tuote

Pelattavuuden heikkoutta korostuu myös kenttäsuunnittelussa jossa monet kohdat ovat selviä esteitä, vaikka eivät oitis siltä näytäkään välimatkat joita pitää kulkea, ovat aivan liian pitkiä. Monesti tiettyyn paikkaan kulkeminen voi naurettavan kauan ja hyvin hidasta. Tätä korostaa se, että joskus erinäisiä hahmoja saa odotella vaikka kuinka kauan. Tästä syystä pelihahmon rajallinen tavarankantomäärä tuntuu naurettavan pieneltä, etenkin silloin kun tietty tehtävä vaatii tiettyjä esineitä, joita joutuuu sitten hakemaan paikasta X.

Eräs asia mikä ei myöskään suuria pisteitä revi on pelin graafinen ulkoasu, sillä tämä peli ei ole ikääntynyt hienosti. Siis jotkut hahmot näyttävät aika hyviltä sillä Triss on todella hienon näköinen eikä Geraltkaan nyt ihan huono ole Lambertista puhumattakaan, joka näyttää jopa tavallaan tyylikkäämmältä kuin jatkossa. Mutta sitten varjopuolena esimerkiksi Vesermi näyttää vähän hoopolta ja Shanin tapauksessa yksityiskohtia saisi olla enemmän, etenkin kun vertaa Trissiin. Toisin kuin vaikka PS2 aikakaudella kun graafinen ulkoasu oli aikakauteen nähden erityisen hienoa, niin tässä kohtaa ollaan menty aika pahasti pieleen. En sitten tiedä mikä on ollut se päällimmäinen ajatus sillä graafinen ulkoasu on jotenkin karkeaa ja palikkaimista kun taas joidenkin hahmojen kanssa tuntuu että niissä on hieman jopa Tim Burton vaikutteisia vivahteita. Ongelmallista on se, että tälläinen ulkoasu ei kestä aikaa ja heti Witcher 2 näyttää että miten kaikki tehdään paremmin, tai ainakin melkein.

Tälläisistä syistä Witcher on sen oloinen peli, että en ole varma että tulisiko tätä millään pelattua, vaikka saisi mahdollisuuden nyt. Vanhentunut pelattavuus on ylivoimaisesti pahimpia asioita mitä pelissä voi tapahtua, koska siihen ei joko millään totu tai sitten se uudestaan ja uudestaan turhauttaa. Äärimmäisen hyvä esimerkki tästä on Resident Evil 2, joka on tarinallisesti erittäin hyvä, ehdottomasti kokemisenarvoinen tapaus, mutta pelattavuusnäkövinkkelistä se on aivan täyttä kuraa joka ei nykypäivänä pärjää millään tavalla vertailussa eikä ole ikääntynyt millään mittarilla hyvin.

Yhteenveto

Tarinallisessa mielessä Witcher on erittäin hyvin jaksotettu ja kerrottu kokonaisuus jossa pelaajan valinnat todellakin merkitsevät jotakin. Toimintaa ja tarinaa pelissä riittää, mutta toiminnan suhteen pelissä olisi voitu tehdä monia asioita merkittävästi paremmin. Tämä näkyy myös muualla pelattavuudessa sillä monin paikoin peli on tarpeettoman epämääräinen, hidas ja itseääntoistava kokonaisuus jossa on paljon täytteeltä tuntuvaa sisältöä. Tarinan suhteen kyseessä on onnistunut tapaus joka tosin on aikakautensa tuote ja kaukana siitä laadusta, jota Witcher 3 edustaa. 

+ Witcherin fantasiatunnelma

+ Hyvä tarina

+ Paljon pelattavaa

- Taistelusysteemi

- Monesti todella epämääräinen ja hidas

- Paljon paranneltavaa

Arvosana: 4,5

Huonommalla puolella