Pelejä on paljon ja lisää tulee hurjaa vauhtia, enemmän kuin koskaan. Kaikkia pelejä ei ehdi, pysty heti uutena pelaamaan joten pitää tehdä valintoja. Mutta kuukausien ja joskus vuosien jälkeen, vastaan saattaa tulla tapauksia, jotka oli jo ehtinyt unohtaa.




Pelit voidaan jakaa sukupolviin, yleisimmin ja helpoimmin sen perusteella, mille alusteille on julkaistu, kun ne olivat uusia. Kun konsolisukupolvia on takana jo yli puolitusinaa, niin pelejä on myös aika paljon ja lisää tulee. Nykyään pelejä tulee niin isoilta firmoilta kuin yksittäisiltä tekijöiltäkin. Sen lisäksi monissa pelikaupoissa on alelaari jossa valtava määrä pelejä, joskus hyvinkin halpaan hintaan. 

Näissä tapauksissa kyse on siitä, kuinka pitkään jaksaa odottaa, sillä ajan myötä, monet pelit halpenevat. Peli joka vuosia sitten maksoi monta kymppiä, saattaa hyvinkin löytyä nykyään alle kympillä. Tämä ei päde kaikkiin, sillä tietyt pelit, eivät juuri halpene ja tiettyjä pelejä voi olla hyvinkin vaikea löytää. Toisia pelejä taas löytyy hyvinkin helposti.

Itse olen ostanut lukuisia pelejä näin ja myös vaihtanut pelejä peleihin.


Viimeaikoina vastaan on tullut paljon räiskintää ja hyvin usein eräs yleinen asia, mikä todella ärsyttää, on se, että näissä peleissä saa usein päätettyä mitä aseita käyttää. Silti välianimaatioissa on yleensä aina vain se yksi tietty ase ja kenttien alussa aseeksi muuttuu se perusase. Miksi näin?

Muutamia samoja heikkoksia ilmenee usein, mutta ei niistä nyt sen enempää.







Loputon määrä mahdollisuuksia, tarinassa. Pelattavuudessa, yksi putkijuoksi hyvin vähin muuttujin.


Luvassa ihan selkeitä spoilereita! Mutta ei mitenkään selvästi esillä.



BioShock: Infinite

BioShock sarjan paras osa, ja se ei ole paljon se. Monille tämä sarja on jotakin eeppistä, ”must have” materiaalia uskomattomalla tarinalla ja sitä rataa. Minulle BioShock on pelisarja joka on niin ylihehkutettu, että se pettää väkisinkin. Mutta pyritään antamaan nyt kuitenkin mahdollisuus, kun pääosassa on kuitenkin Troy Bakerin äänellä puhuva mies.


Tarinallisesti BioShock on ja ei ole yhteydessä aiempiin osiin. Ykköstä olen pelannut, mutta kyllä tämä on selvästi parempi peli, monella tavalla. Tarinallisessa mielessä kyseessä on toimiva kokonaisuus joka yrittää olla paljon nokkelampi mitä se sitten lopulta onkaan. Tarinassa on kyllä paljon sellaisia puolia mitkä herättävät kysymyksiä, tulkintaa ja ajatuksia.

Tarina kulkee kuitenkin raiteilla ilman eksymisenmahdollisuutta. Ajoittain vastaan tulee hetkiä joissa pelaajan pienet ratkaisut muuttuvat pelin ulkoasua. Nämä ovat pieniä asioita jotka saattaa unohtaa nopeasti, mutta jotka ovat kuitenkin todella kivoja lisiä, kuten side kädessä.

Tarina on kuitenkin merkittävine päätöksineen kiveen kirjoitettu joten pelaaja ei varsinaisesti päätä mitään tärkeää, kaikki on päätetty ennalta, mikä omalla tavallaan hyvin tehokkaasti syö sitä isoa kokonaisuutta jossa puhutaan tästä ”Loputtomasta”. Uskallan väittää että tämä peli olisi toiminut paljon paremmin jos pelaaja olisi voinut vaikuttaa asioihin enemmän ja useammin, siis oikeasti merkittäviin asioihin.

Kyseessä on peli jossa valinnat ovat vain kosmeettisia, ilman mitään oikeasti merkittävää. Tässä pelissä tarina ei ole kovin immersiivinen. Kentät ovat täynnä kaikkia pieniä asioita joiden kautta maailmasta ja tarinasta voi tehdä omia tulkintojaan ja joiden jälkeen monet käänteet tuntuvat vahvemmilta. Tarinankerronnassa on lukuisia erittäin hyviä hetkiä, mutta nämä kaikki hetket jäävät ikävästi sen putkimaisuuden varjoon. Tästä pelistä on hankala nauttia kun se yrittää tiettyä asiaa, mutta ei juuri mahdollista sitä pelaajalle.


Tunnelman suhteen peli on todella hyvin tehty. Tämä steampunk henkisyys todella toimii ja se näkyy niin aseissa, varusteissa kuin ympäristöissäkin. Verinen tunnelma on se toinen puoli ulkoasusta ja se on myös erittäin upea. Kokonaisuudessaan tämä peli on upean näköinen monella tavalla. Aseita on useita ja niitä saa vapaasti hyödyntää, samoin pelissä olevia ”taikavoimia” joissa on omanlaisensa tyyli.

Nämä ovat niitä asioita joiden takia tästä pelistä on helppo nauttia. Yksityiskohtia on paljon ja kun mukana on tämä vaihtoehtoinen universumisysteemi ja aikamatkustus niin se tekee yksityiskohdista entistä tärkeämpiä. Tämän takia ymmärrän osan tämän pelin saamasta ylistyksestä. Peliin on panostettu monella tavalla todella paljon ja se näkyy. Mutta sitä heikentää se, miten peli usein etenee, putkessa, raiteilla…


BioShock on tarinallinen räiskintäpeli taikavoimilla. Ympäristön hyödyntäminen on myös osa taistelua. Peli sijoittuu kaupunkiin taivaalla, mikä mahdollistaa tietyt strategiat. Myös kaupungissa olevia kiskoja voi tehokkaasti hyödyntää, mitä kautta näkyy eräs pelin suunnitteluvirhe (raidekäsine).

Toiminta on kaikin puolin hyvin tehtyä. Aseita on paljon ja niissä on oikeasti eroja ja ne ovat lisäksi aikakaudelle uskollisia (pääosin). Räiskintä on toimivaa ja ajoittain jopa todella hauskaa. Kyseessä ei todellakaan ole mikään perusräiskintä sillä se miltä räiskintä tuntuu, tekee siitä hieman paremman, ei paljoa mutta kuitenkin sen verran että kyseessä ei ole mikään perusräiskintä, ei mikään parhaista parhain kuitenkaan.

Taistelussa on paljon vaihtelua ja vapautta ja kun mukaan lisätään vähän aseiden ja taikojen kehittämistä, niin käsillä on miellyttävä kokonaisuus.


Kenttäsuunnittelussa on omat vahvuutensa koska maailma on tunnelmaltaan ja ulkoasultaan erittäin hieno, there is no punk like steampunk. Kentät ovat myös täynnä kaikkea etsittävää. Rahaa, viinaa, suolaa, ruokaa ja ammuksia on joka paikassa ja niillä on kaikilla omat puolensa. Raha varsinkin on todella hyödyllistä koska sillä päivitetään aseita. Tämä kannustaa tutkimaan kaikki paikat, mutta samalla tässä suhteessa peli kompastuu omaan nokkeluuteensa sillä paikkojen tutkimisen mielekkyyttä rajoittaa se, että monet tutkittavat sopukat ovat tyhjiä, tai sitten löydettävät hyödykkeet ovat minimalistisia tai tarpeettomia.

Kentissä on myös näennäistä vapautta ja sivutehtäviä, mutta ne eivät ole kovin kiinnostavia eikä niiden sijaintia ole merkitty selvästi. Itse en niitä jaksanut alkaa etsiä mitenkään merkittävästi. Löysin jos löysin.


Eräs iso ja tärkeä osa peliä ja varsinkin tarinaa ovat hahmot ja ympäristöt. Tapahtumat sijoittuvat lentävään Columbia nimiseen kaupunkiin 1900 luvun alkupuolelle. Teknologia on todella kehittynyttä ja realistisuus häviää tietyin osin kokonaan, mutta samalla pelissä pysytään monilla tavoilla ”normaaleissa” ympyröissä. BioShockin maailma on monella tavalla onnistuneesti tehty.

Tarina itsessään lähtee käyntiin kun Pinkertonin agentti Booker DeWitt (Troy Baker) lähtee Columbiaan pelastamaan neitoa hädässä. Tämä neito, Elizabeth, onkin sitten hyvin erikoinen tapaus ja hyvin kaunis, suurine silmineen. Elizabethin kanssa tapahtuvat ne tärkeimmät osat joista osa hyvin draamallisesti vahvoja ja osa hyvin brutaaleja. Elizabeth on malliesimerkki pelin hienosti grafiikasta sillä hänen ilmeensä ja eleensä ovat todella hienosti tehtyjä.

Bookerin tehtävää hankaloittavat Columbian uskonnollisesti vahva ympäristö, väärä profeetta ja erikoinen kaksikko joka tupsahtaa aina paikalle. Alusta asti nämä kaksi sisarusta pitävät yllä tätä ”mitä jos” ”kyllä ja/tai ei” ”mutta jos” tyylistä vihjailua ja mietiskelyä jossa on kyse valinnoista. Tämä olisi niin paljon toimivampaa, jos pelaaja tekisi valintoja. Tietyissä hetkissä kiveenkirjoitetut valinnat ovat nimittäin hyvin typeriä ja immersiota rikkovia.

Sivuhahmoissa ei ole oikein ketään todella hyvin tehtyä saati mieleen jäävää miestä, naista tai olentoa. Daisy on valtaosan ajasta ärsyttävä rasite ja tämä iso mörkö ”laululintu” sekään ei ole järin nappaava. Sitä kautta esimerkiksi tämä ”traaginen” hukkuminen ei sekään herätä juuri mitään tunteita. Mutta silti, entä jos tilanne onkin näin, tai näin. Ne pienet yksityiskohdat herättävät kyllä ajatuksia.

Tarinassa on hetkensä, mutta niitä olisi voinut olla niin paljon enemmänkin.


Kokonaisuutena BioShock Infinite on sellainen peli joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. Vasta ihan lopussa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja pelin pääidea avautuu selvemmin. Siitäkin huolimatta peli päättyy tulkinnanvaraisiin hetkiin.

Tämä kaikki toimisi niin paljon paremmin jos tätä ideaa olisi tuotu enemmän pelaamiseen ja pelaaja olisi oikeasti voinut vaikuttaa siihen miten kaikki lopulta päättyy tai edes että miten tietyt asiat ratkeavat. Näitä osia on niin vähän että kokonaisuus tuntuu enemmän ärsyttävältä kuin vaikuttavalta.

BioShock on sellainen sarja joka yrittää olla niin älykäs ja monipuolinen, mutta on lopulta sellainen pelisarja joka luulee olevansa niin pirun nokkela ja ajatuksia herättävä. Tämä putkimaisuus ja valintojen poistaminen tosin tekee siitä hyvin hankalaa. Sanoisin että pelaajille, jotka ovat täysin vietävissä ilman mitään oikeaa ajattelua, saavat tästä varmasti enemmän irti. Tosin se yksityiskohtaisuus kyllä palkitsee nekin, jotka haluavat ajatella paljon enemmän ja tulkita kaikkea mitä peli tarjoaa.

Pelin lopullinen yllätys oli omalla tavallaan onnistunut ja jopa toimiva, mutta se olisi vain voitu tehdä niin paljon paremminkin ja se on se isoin juttu, miksi en vain voi pitää tätä peliä niin hyvänä kuin monet muut. BioShock on yliarvostettu pelisarja, mutta se ei tarkoita, etteikö Infinite olisi ajoittain, hyvä peli. 

Lisäksi tämä on peli, josta on helposti tosi paljon sanottavaa. Ikävä asia on se, että paljon siitä, on negatiivista, vaikka se voisi olla pienien muutoksien kautta positiivista.



+ Verinen steampunk tunnelma

+ Hyvin tehty vaihtoehtorikas toiminta

+ Elizabeth


+/- Tarinan monipuolisuus ja yksityiskohtaisuus sekä tulkinnanvaraisuus


- Kiveen kirjoitettu putkimaisuus

- Ei oikeasti merkittäviä valintoja / Yrittää olla älykkäämpi mitä oikeasti on

- Pelin tarina olisi voinut olla niin paljon paremmin toteutettu niin monilla tavoilla



Arvosana: 6,8



Erinomainen



Erittäin hyvä esimerki siitä että pelkkä hyvä idea ei riitä, jos toteutus ontuu




Inversion

Hyvä idea ei aina riitä, jos kokonaisuus prakaa ja kunnolla. Inversion on räiskintäpeli jonka oma idea on painovoiman manipulointi. Painovoiman vähentäminen ja lisääminen taistelussa ja ajoittain jopa painottomassa tilassa liikkuminen. Se kuullostaa hyvältä idealta että yhdessä hetkestä seinästä tulee lattia ja taistelu saa aivan uuden tilannekokonaisuuden.

Mutta Inversion ei onnistu hyödyntämään ideaansa vaan kokonaisuudessaan kyseessä on keskivertoa huonompi kolmannen persoonan räiskintäpeli.


David Russell on hyvin normaalin oloinen pelihahmo: Tummatukkainen parransänkinen poliisi. Kun muukalaiset avaruudesta hyökkäävät ja orjuuttavat ihmisiä, iskee Russell parinsa kanssa lopulta takaisin, voidakseen päästä perheensä luo. Pelin idea on simppeli ja kulkee aika tyypillistä reittiä ilman mitään järin suuria yllätyksiä.

Pelissä on muutamia erilaisia aseita, mutta erot aseiden välillä ovat aika pienet. Taistelut koostuvat suojasta suojaan liikkumisesta ja vihollisten ammuskelusta. Muukalaisten teknologia tuo tiettyä maustetta peliin, mutta sitä ei ole käytetty kovin hyvin pelin eduksi. Räiskinnästä puuttuu se tietty mielekkyys ja ohjattavuudesta se jämptiys.


Ajoittain Invertion leikkii painovoimalla kun Russell leijuu ilman hanki suojasta suojaa, edelleen taistellen vihollisia vastaan jotka myös lentelevät ilman halki. Se näyttää hienolta, mutta nämä osuudet ovat ennen kaikkea epätarkkoja hetkiä joissa ei ole juuri mielekkyyttä. Hyvin usein taistelussa, etenkin nollapainovoimassa vastaan tulee vihollisia jotka melkein ”one hit’taavat” pelaaja jolloin osio tehdään uudestaan.

Toistoa on luvassa myös pomovihollisten kanssa. Slaver punkeroita vastaan tapellaan uudestaan ja uudestaan kyllästymiseen asti. Tämä peli on toimintaa hyvin tylsässä paketissa. Kaikki oma mitä Invertionissa on, ei ole tehty kovin hyvin. Kentät ovat samanlaisia raunioisia kaupunkialueita ja pomotaistelut ovat tylsiä ja rasittavia. Jos pitää taiteilla painovoiman kanssa, niin osuudet ovat vielä kaiken lisäksi kömpelöitä.


Lyhyesti kiteyttäen: Invertion on kokonaisuutena tylsä ja itseään toistava. Ammuskelussa ei ole mielekkyyttä ja kaikki kikkailu on ennen kaikkea kömpelöä ja epätarkkaa. Näiden asioiden takia kyseessä on rasittava peli joka on tylsä mitäänsanomaton. Tietty ajanvietettä tästä saa, mutta parempia pelejä on todella paljon enemmän. Sain tämän näppärään 2€:n hintaan enkä tiennyt etukäteen mitään. Pettymys, mutta opin arvostamaan laatua.



+ Hyvä idea ja ajoittain ihan näyttävät hetket

+ Suojautuminen ja suojasta suojaan liikkuminen toimii


- Itseääntoistava ja pitkäveteinen toiminta

- Kömpelö erikoisvarusteiden käyttö



Arvosana: 2,3



Surkea



Osuma-alueella vaihteeksi vähän erinäköinen toiminnan mies ja selvästi hienomman näköisiä vihollis-sotilaita.



Killzone 2-3

Killzone pelisarja on minulle tuttu näiden kahden pelin kautta jotka kummatkin olen bongannut alelaarista siinä 2€ hintaan. Sitä kautta vastaan tulee jokunen tunti pelattavaa räiskintämuodossa. Varsinaisia eroja en näiden kahden peliltä juuri muista, mutta kakkonen oli hieman vaikeampi ja tuntui lyhyemmältä, pelattavuudessa ollaan ihan samoilla linjoilla kummassakin tapauksessa, siksi tässä tapauksessa yhdellä arvostelulla saa arvosteltua kaksi peliä.

Killzone on monella tavalla aivan perusräiskintäpeli muutamilla omilla jutuillaan, jotka eivät kuitenkaan tee pelistä mitenkään erityistä.


Kakkosen ja kolmosen tarina seuraa kersantti Tomas "Sev" Sevchenkon osaa taistelussa Helghastien armeijaa vastaan. Maapallon yhdistyneet armeijat ottavat yhteen Helghastien keisarikunnan kanssa. Viholliset ovat pitkälti ihan peruskörmyjä jollaisia tulee vastaan kaikissa samantyylisissä peleissä. Tosin siinä missä missä kakkosen Radek on päällisin puolin ihan kelvollinen perusroisto, on kolmosen Stahl ärsyttävän näätämäinen luihu pikku-ukko. Pahiksissa ei ole mitään oikeasti hyvää sisältöä jos perus-sotilaita ei lasketa (jotka ovat aika pirun hienoja), mutta toisaalta, eipä sitä löydy myöskään liittolaisista joista varsinkin Rico on rasittava tapaus ja hänen pitäisi olla se partneri.

Pientä plussaa on tosin siinä, että Sevissä on sentään vähän jotakin mikä erottaa hänet niistä perusäksön sankareista, ulkokuoresta alkaen.

Yhteinäinen tarina toimii ihan hyvin ja saa nämä kaksi peliä tuntumaan kokonaisuutena ihan hyvältä. Vaikka tarinassa ei olekaan mitään järin ihmeellistä, niin se yhdenmukaisuus saa asiat tuntumaan edes hieman merkityksellisiltä.

Alueissa on näennäisiä eroja, armeijakompleksit ja kaupungit eivät juuri toisistaan eroa, mutta kolmosessa oleva viidakko ja lumikenttä erottuvat vähän enemmän joukosta. Pientä vaihtelua on, mutta toiminta ei muutu juuri koskaan mihinkään. Välillä kyllä, mutta harvoin.


Toiminnan puolesta Killzone on haastava peli. Ramboilu ei toimi sillä viholliset osaavat ampua. Partneri voi pelastaa kaatuneen jokusen kerran jos ehtii ajoissa paikalle, mutta aika usein partneri ei sitä tee, ellei sitten ole ihan vieressä. Järin hyödyllinen hän ei muutenkaan ole, kyllä pelaaja saa tehdä sen suurimman työn, lähes yksin.

Killzone 2-3 on kuitenkin sellaista toimintaa jossa on puolensa. Aseita on jokunen ja välillä päästään erikoisvehkeidenkin ohjaksiin ja joskus hiippaillaankin. Suurin osa ajasta kuluu kuitenkin räiskinnässä, mikä on toteutettu ihan hyvin, ei mitenkään merkittävästi paremmin kuin keskiverto FPS peleissä, mutta hyvin. Ohjaus ei vaadi mitään oikeasti erityistä totuttelua ja muutenkin peliin pääsee ihan kivasti sisään.

Nämä ovat kuitenkin sellaisia pelejä joissa tulee vastaan kohtia joissa pitää oikeasti keskittyä. Kuolema korjaa aika helposti ja tietyt kohdat joutuu pelaamaan uudestaan ja uudestaan. Pomotaisteluissa tämä kaikki menee täysin yli. Kolmosen jättimäinen helvetinlaite on ylipitkitetty taistelu ja kakkosen loppuhuipennus, Radek, on todella vaikea ja aluksi todella pitkäveteinen ja ylivenytetty taistelu.


Kokonaisuudessaan Killzone sarjan keskimmäiset osat kertovat oman tarinansa alusta loppuun ihan hyvin. Lopetus tulee vähän töksähtäen ja herättelee tarpeettomasti jatko-osa viittauksia. Toiminnalinen puoli on perus räiskintää ilman mitään todella erikoista. Pientä vaihtelua on siellä täällä mutta kyllä tästä jää sellainen kuva, että Killzone on räiskintää siitä missä CoD:t ja Battlefielditkin. Scifi painotteisuus tekee siitä vähän paremman, mutta kyllä kokonaisuus on aika perushuttua.


+ Miehekästä toimintaa

+ Hyvä asetelema

+ Perustoimiva


- Huonosti tehdyt sivuhahmot

- Monotonien

- Usein puuduttava



Arvosana: 4,8


Huonommalla puolella



Vastarinnassa pelattavana perustylsä kalju sotilas ja luvassa perusräiskintää



Resistance 2

Siinä missä edellä mainittu Killzone oli perustoimiva räiskintä ihan kivoissa ympäristöissä hienoilla vihollisilla, niin Resistance 2 on hyvin pitkälti samanlaista huttua, mutta huonommin tehtynä. Itselläni Resistance ja Killzone menevät monella tavalla ristiin mielessä, mutta Resistance jää kyllä tässä kilpailussa häviölle. Hinta oli tälläkin se 2€. Ykköstä en ole pelannut.


Pelaaja hyppää kersantti Nathan Halen saappaisiin taistelussa avaruuden muukalaisia vastaan. Tarina on ihan hyvä paperilla, ei mitään todella erikoista, ihan sellaista perushuttua.

Luvassa on paljon ammuttavaa ja paljon erilaisia aseita joissa lisätoimintoja. Insomniac Games tuo asevariaatiota Ratchet & Clank peleistä nyt aikuisempaan suuntaan. Tämä ei ole onnistunut yritys. Aseita on useampia, mutta niiden erityisominaisuuksista ei ole otettu kovin paljoa irti ja aika perusräiskinnäksi tämä jää. Se on yksi syy miksi tämä tuntuu niin huonolta. Pelintekijät pystyisivät paljon parempaankin, kuin perusräiskintään.

Kentissä on erilaisia ympäristöjä mitkä vähän maustavat kokonaisuutta, mutta toiminta ei juuri muutu. Onhan se ihan kiva että alueissa on edes vähän eroja.


Toiminnallinen puoli on pelissä vahvasti läsnä ja tämä on myös suhteellisen haastava peli. Ajoittain vastaan tulee kohtia joita saa yrittää sen pari kertaa ennen kuin onnistuu. Toiminnan suurin heikkous on se, että se muuttuu todella helposti sellaiseksi peruspuuroksi, kuin Killzone, Call of Duty tai Battlefield pelitkin.

Tässä kohtaa on sääli että aseisiin ei ole saatu samaa mielekkyyttä ja mielikuvituksellisuutta mitä Ratchet & Clank sarjassa oli. Aseissa on kyllä selvät erot, mutta liian usein käytössä on ne perusaseet ja ne vähän erikoisemmat ovat aika harvoin käytössä. Ajoittain vastaan tulee selvästi parempia hetkiä, mutta toiminnallinen puoli menee aina hyvin helposti sille tylsälle puolelle, vaikka syvällä pelin sisimmässä onkin jotakin omaa, se ei vain pääse todella esiin.


Tämä on yksi niitä pelejä joissa on suomenkielinen ääninäyttely ja täytyy sanoa että siinä ei ole eläydytte sitten yhtään. Tämä syö tunnelmaa aika tehokkaasti, mutta kokonaisuutena tunnelma on ihan hyvin tehty. Pomoviholliset ovat usein todella isoja paskiaisia joiden tappaminen on haaste. Joskus tämä haaste on ihan täyttä paskaa, mutta parissa tapauksessa kyseessä oli todella hyvin tehty pomotaistelu.

Scifi tunnelma on vahvempi kuin Killzonessa, mutta pitkälti kyseessä on samantasoinen peli, mikä on sinänsä sääli. Insomniac Games on hyvä pelintekijä ja Resistance sarja on heidän heikoin tekeleensä mitä olen pelannut.


Kokonaisuudessaan kyseessä on perustoimintapeli. Se on aika paha juttu kun kyseessä on näinkin hyvä studio. Potentiaalia olisi ja hyviä ideoita löytyy mutta tästä jäi vähän sellainen maku, että perustoimintaa ja siinä se.



+ Erinomaiset hetket

+ Hyvä scifi asetelma

+ Perustoimiva


- Insomniac pystyisi paljon parempaankin

- Muuttuu helposti puuduttavaksi

- Aseiden kanssa on yritetty paljon, onnistumatta



Arvosana: 3,6


Säälittävä



Taistelukentän Pahassa Kompaniassa olisi voinut olla vähän pahempaakin meininkiä



Battlefield: Bad Company

Oli kyseessä sitten Call of Duty tai Battlefield, niin itselläni on se ennakkoluulo että sarjan pelit ovat kaikki sitä perusräiskintää ilman mitään oikeasti uutta. Bad Company vahvistaa tätä luuloa entisestään sillä kyseessä on todellakin aivan perustyylinen FPS peli ilman mitään todella ihmeellistä. Sitä en tiedä mikä tilanne oli silloin kun tämä peli oli uusi.


Tämä on Preston Marlowen tarina. Hän olisi ollut valmis vankilaan, mutta päätyi sen sijaan sotaan ja suoraan ryhmään sotilaita, jotka eivät ole sieltä puhtaimmasta päästä. Neljän hengen ryhmästä vain johtaja on paperilla puhdas pulmunen. Tästä syystä ryhmä on täysin uhrattavissa. Pelin tarina on alusta loppuun asti aika yhdentekevä. Luvassa on aika typeriä juonenkäänteitä ja pelihahmot ovat nekin sieltä heikommasta päästä. Pääpahis on ihan ok, mutta on pelissä niin vähän aikaa, että ei hänestä saa paljoa irti. Niin Bad Company kuin pari sivuhahmoakin ovat aika huonosti tehtyjä.


Toiminnallinen puoli on kuin mistä tahansa sotapelistä. Ryhmä tekee satunnaisia hanttihommia. Välillä ammutaan ja välillä liikutaan paikasta toiseen. Vaihtelua tulee muutamista ajoneuvoista joita pääsee ohjaamaan. Vaihtelua on pyritty saamaan lisää erilaisilla aseilla ja lisävarusteilla, mutta aseissa ei nyt erityistä eroa ole.

Ammuskelu ei ole mitenkään erityisen hyvää vaan tuntuu keskivertoa heikommalta. Ammukset tuntuvat aina loppuvan kesken, viholliset huomaavat sinut 4/5 ennen sinua ja ovat paljon tarkempia, hyvinkin kaukaa.

Toimintaa maustaa hieman se, että räjähteillä saa oikeasti jotakin aikaan, sillä rakennusten seinämät hajoavat räjähteillä. Tämä on yksi niitä harvoja omia juttuja mitä pelillä on, mutta se ei kauas kanna eikä juuri tee toiminnasta sen mielekkäämpää. Varsinkaan kun ympäristö antaa periksi vähän miten sattuu. Kun pääsee tankin puikkoihin niin huomaa pian että puut antavat kyllä periksi mutta ei tarvitse tulla kovinkaan kaksista kivenmurikkaa, niin se pitää kuin peruskallio.


Vihollisten ammuskelusta puuttuu se tietty mielekkyys mitä tällainen peli todella tarvitsisi. Tätä ei myöskään auta se, että Preston on neljän hengen joukosta ainoa joka oikeasti saa jotakin aikaiseksi. Tämä on juurikin niitä pelejä joissa ryhmäläiset ovat aika pitkälti yhtä tyhjän kanssa. Kolme muuta sotilasta jotka eivät saa aikaiseksi yhtään mitään kun tarvetta olisi.

Kentät ovat lähes poikkeuksetta samaa tylsää harmaata massaa ilman mitään erityistä mikä erottaisi ne toisistaan. Lajuutta on kivasti, noin paperilla, mutta alueet ovat naurettavista rajattuja. Poistu alueelta ja muka pakenet taistelusta. Mitään erityistä variaatiota ei ole luvassa ja alueiden talot ovat tyhjiä.


Battlefield: Bad Company ei ole hyvä peli. Se näyttää kivalta ja mutta ei tunnu siltä. Toiminnassa ei ole juuri mielekkyyttä ja kokonaisuutena peli on hyvin äkkiä hyvin puuduttava. Tämä on niitä pelejä jotka unohtaa aika helposti.



+ Hajoava ympäristö

+ Täyttää perus sotapelin mittasuhteet


- Toiminnasta puuttuu mielekkyys jonka tilalla puuduttavuus

- Ryhmäläiset ovat yhtä tyhjän kanssa ja tylsiä



Arvosana: 2,6


Heikko



Luotimyrskyssä miehekäs pelihahmo, mielekästä toimintaa ja selvästi keskivertoa parempia FPS




Bulletstorm

Nopealla tarkastelulla Luotimyrsky on kuin mikä tahansa muukin FPS peli. Pääpaino on armottomassa räiskinnässä kun valtava lauma vihollisia käy päälle kuin ampiaiset. Science fiction tyylinen räiskintä on ihan kivaa kun mukaan saa elementtejä jotka eivät onnistu jos pyritään kohti realismia. Vaikka Bulletstorm tuntuukin aluksi perusräiskinnältä, niin siinä on sen verran maustetta, että sen muistaa positiivisesti, vaikka tarina jääkin kesken.


Tarina alkaa kun Grayson Huntin (Steve Blum) johtamat entiset mustien operaatioiden ammattisotilaat hyökkäävät entistä komentajaansa kenraali Sarranoa vastaan. Yhteenotto johtaa lopulta siihen että molemmat puolet tekevät pakkolaskun planeetalle jossa välien selvittely jatkuu. Mutta planeetta jolle he päätyvät sattuu olemaan erittäin väkivaltainen ja pian Gray huomaa, että liittolaiset ovat vähissä ja kaikki mikä liikkuu, on vihamielistä.

Tarinan edetessä Gray pyrkii yhdessä ainoan toverinsa Ishin kanssa kohti Sarranoa. Pian luotien täyttämään asetelmaan liittyy Sarranon eliittijoukon sotilas Trishka (Jennifer Hale) samalla aikaa kun iso kuvio kaiken takana alkaa avautua.


Toiminta on Bulletstormin suurin vahvuus. Pelaajan ohjaama Gray pystyy sen perusampumisen lisäksi monottamaan vihollisia sellaisella voimalla että he lentävät kunnolla taaksepäin, samalla kun aika hidastuu ja pelaaja voi tehostaa potkua tulittamalla. Toinen lisämauste on energiaremmi jonka avulla vihollisia voi kiskaista lähemmäs, ajan niin ikään hidastuessa. Näillä eväillä ja kokoajan lisääntyvällä arsenaalilla tulisi sitten tappaa kaikki mikä käy päälle.

Se mikä tekee tästä kaikesta oikeasti paljon hauskempaa, on se, että pelaajan temput arvostellaan. Jokaiselle arsenaaliin liitettävälle aseelle on omat saavutuksensa jotka palkitsevat pelaajan pisteillä, ne haastavammat antavat enemmän pisteitä kuin ne helpot. Näitä avattavia saavutuksia on valtava määrä minkä kautta kokeiltavaa riittää. Ympäristö on täynnä omanlaisiaan hasardeja jotka oikein käytettynä auttavat pelaajaa merkittävästi.

Esimerkiksi tehokas potku kohti kaktusta tekee vihollisesta oitis selvää jälkeä.


Aseistuksen suhteen Bulletstorm on suhteellisen kekseliäs mutta muutamien aseiden kohdalla tuntuu että tietyt asiat on tehty hieman väärin. Tarkkuuskivääri esimerkiksi laukaisee luodin jota pelaaja voi kaartaa ja näin ollen ohjata sitä kohti tiettyä vihollisen ruumiinosaa. Tämä seikka on siinä mielessä pilattu että kaikki viholliset tuntuvat olevan sen verran ketteriä että ehtivät väistää luotia. Nopeiden vihollisten kanssa tämä on ok, mutta kun myös ne perusvihutkin pystyvät tähän niin se tuntuu silkalta huijaukselta.

Aseissa on myös pitkän kantaman omaavan kiväärin paras kaveri, lähietäisyyden kaksipiippuinen haulikko joka on helposti yksi pelin parhaita aseita. Haulikkoon mahtuu kerralla vain kourallinen ammuksia, mutta ne ovat niin järeitä että ampuvat viholliset housuistaan, tai oikeastaan jaloistaan.

Se kolmas perusase, pistooli, sen sijaan ei ole yhtä mielekäs leikkikalu vaikka sillä niin ikään onkin omat temppunsa joilla vihollisia voi kurmoottaa.

Mielikuvituksekkaampia aseita edustaa mm. Poratykki Penetrator joka ampuu poranteräammuksen joka kaataa tehokkaasti myös ne järeämmät viholliset.


Bulletstorm on tyyliltään ronski ja koominen. Alavitsejä ja kiroilua riittää useamman pelin tarpeisiin ja mukaan mahtuu myös rasismia. Asiallinen ei Bulletstorm ei ole, mutta se on sen tyylinen peli jota ei kannata ottaa vakavissaan, juonikin on paikalla vain jotta olisi jokin syy ampua porukkaa verimössöksi ja sitä mössöähän tulee.

Tarina pelissä päättyy ikävästi cliffhanger tyyliseen lopetukseen ja kun kyseessä on jo useamman vuoden ikäinen peli, niin jatko-osa ei ole se kaikkein todennäköisin. Sinänsä sääli, sillä Steve Blum ja Jennifer Hale ovat tehneet räjähtävän hienot roolihahmot joille olisi kyllä sijaa pelimaailmassa, myös jatkossakin. Pääpahis on ikävä kyllä sieltä surkeimmasta päästä mitä tulee mihinkään pahiksiin. Hänen puheissaan on kyllä omat koomisuutensa mutta se ei paljoa pelasta.


Kokonaisuutena Bulletstorm on rento räiskintäpeli joka tarjoaa hyvää menoa. Tarina on kelvollinen mutta toiminta on se syy miksi tätä peliä pelaa. Keskiverto toimintapelien joukossa tämä FPS erottuu edukseen. Monet asiat jäävät puuttumaan, mutta peli on sen verran kiinnostava että sen kyllä muistaa paremmin kuin monet muut perusräiskinnät. Mikään voittajavalinta Bulletstorm ei ole, mutta se on kuitenkin peli jossa on hyvin toteutettu idea, joka voisi hyvinkin olla hyvä pohja jatko-osalle.



+ Ruudinhajuinen ja verenmakuinen räiskintä

+ Kursailematon huumori

+ Toiminnan arvostelu


- Jää kesken

- Sarranon ja Ishin ulkoasu



Arvosana: 8,0


Mahtava