Vuodest alkaa olla puolet takana päin ja tähän mennessä vuonna on kohdalle osunut jo aika monta tänä vuonna ilmestynyttä peliä ja tässä kohtaa vuotta vastaan on jo tullut hyvin vahva vuoden peli kandidaatti, sekä mahdollisesti yksi huonoimpia pelejä sitten viime vuotisen Klonkun.
Nykyään aika helppoa päästä käsiksi suhteellisen uusiinkin peleihin, hankkimatta niitä täysi hintaisena ja vaikka pahoin pelkäänkin että tämä vaihtoehto jossakin kohtaa häviää, niin kyllä pelaajilla on nyt aika hyvät ajat. Puhumattakaan että pelien suhteen vaihtoehtoja on todella paljon.
Vuoden 2024 aikana on jo ehtinyt ilmestyä vaikka kuinka monta erinomaista peliä joista moni varmasti kisaa vuoden peli tittelistä. Nyt poimintoina on enemmänkin niitä pelejä, jotka eivät ole ihan sitä parasta A-luokkaa, vaan tasossa on aika paljon vaihtelua.
Kannen perusteella voisi luulla kauhupeliksikin
Eläinkaivo
PlayStation Plus: Premium
Animal Well
Yksi näitä harvoja pelejä joka on heti ilmestyttyään tullut osaksi PS Plussan valikoimaa. Animal Well on vaatimaton peli ja alkaessaan, siitä ei ota aluksi mitään selkoa ja jos peliin tulee täysin sokkona, on todennäköistä, että kokonaisuus on jotakin aivan muuta, kuin sitä mitä siltä odottaa.
Pääsiäismunajahti eläintarhassa
Koska peli ei kerro pelaajalle juuri mitään, alkaa peli etenemään sitä tahtia, miten pelaaja alkaa sitä tutkimaan. Mitään merkittäviä suuntimia ei tule missään kohtaa ja valtaosa ajasta on puhdasta harhailua. Ehkä ensimmäinen asia minkä itse todella panin merkille on suuri määrä erilaisia munia ihan joka paikassa, osa erittäin hyvin piilotettuna. Joten iso osa ajasta on sitten pääsiäismunien etsimistä siinä toivossa että jotakin tapahtuu, tai siinä ohessa pelistä löytyy jotakin sellaista, mitä pelaajan olisi tarkoitus yrittää löytää.
Pelialue on yksi iso eläintarha jossa on monenlaisia eläimiä. Osa ei tee juuri mitään, kun taas osa vahingoittaa pelaajaa, jotkut selvästi tarkoituksella. Eläimet myös vaikuttavat paikoin maailmaan tavoilla, jotka sitten auttavat pelihahmoa etenemään maailmassa. Pelihahmona oleva pallero ei itse tee muuta kuin liikkuu ja hyppii. Ympäristöstä löytyvät esineet sitten auttavat pulmanratkonnassa ja monimutkaistavat tasohyppelyä askel askeleelta.
Pelimaailma on täynnä piilopaikkoja joiden löytäminen on paikoin hyvin haastavaa ja koska valtaosa ajasta on puhtaasti paikkojen tutkimista ilman merkittävää päämäärää, muuttuu kokonaisuus melko nopeasti melko tylsäksi. Jotkut pulmat taas, ovat turhauttavan haastavia, ei siksi että niissä ei tietäisi mitä pitää tehdä, vaan enemmän siksi, että kaikki ei pelissä onnistu ihan niin jouhevasti kuin toivoisi, minkä vuoksi tiettyjä melko simppeliltäkin vaikuttavia asioita voi joutua arpomaan jonkin aikaa.
Yhteenveto
Animal Well on erinomainen esimerkki metroidvaniasta. Peli on täysin avoin heti, mutta tiettyihin paikkoihin pääseminen on erittäin haastavaa ja joskus mahdotonta ilman tiettyjä tarvikkeita. Peli on pääasiassa pulmanratkonnan ja tasohyppelyn yhdistelyä, ei toimintaa, paikoin todella turhauttavalla tavalla. Ulkoasu on vaatimaton ja pelattavuus on simppeli, mikä tekee pelistä melko helposti lähestyttävän. Genren ystäville hyvä valinta, jos toiminnalla ei ole niin väliä. Itse kuitenkinkin koin melko tylsäksi, koska peli ei anna isompia suuntimia ja tietyt osuudet ovat todella turhauttavan pitkäveteisiä, tai vaikeita.
+ Kivan näköinen
+ Outo, mutta kutkuttava, asetelma
- Heikko rytmitys
- Paikoin todella turhauttava
Arvosana: 4,7
Huonommalla puolella
Ei osa SITÄ Tales sarjaa
Kenzeran Tarinat: Zau
PlayStation Plus: Premium
Tales of Kenzera: Zau
Kuulin tästä pelistä siinä kohtaa, kun tuli infoa että se tulee ilmestyessään heti osaksi PS Plussaa, mutta mitään sen isompaa tietoa ei ollut, enkä etsinyt. Sen verran on nopeasti selvää että tämä peli ei ole osa Tales sarjaa.
Auringon ja kuun tanssi
Pelissä seurataan päähenkilöä, nuorta shamaania nimeltä Zau, tämän matkalla, jonka tarkoitus on herättää henkiin hänet kuollut isänsä. Juuri enempää kokonaisuudesta ei tarvitse tietää ja koska peli ei ole pitkä, niin aika nopeasti alkaa tapahtua, kun Zau lähtee seikkailemaan maailmassa, jossa hänen täytyy kukistaa kolme henkiolentoa, jotta kuoleman jumala palauttaa hänen isänsä hänelle. Tarinallisesti peli on simppeli, Zau on pelihahmona aluksi aika tylsä, mutta häneen on saatu pelin edetessä vähän huumoria mukaan, mikä auttaa. Mutta ei tämä ole sellainen peli jota pelaa tarinan vuoksi, vaan enemmänkin 2,5 tyylisen metroidvaniarakenteen ja ihan kivan toiminnan vuoksi. Sanotaan että jos Prince of Persia: The Lost Crown olisi ilmestynyt vuosi sitten, voisi tätä peliä sanoa todella selväksi imitoijaksi sillä ulkoasu on todella samanlainen kyseisen pelin kanssa ja päähahmoissakin on samaa näköä. Niin ja kumpikin on metroidvania.
Tyylillisesti pelissä on hieman samantyylinen asetelmallinen henki, mitä vaikkapa Black Pantherissa. Vaikka maailma on kuvitteellinen, niin siitä tulee nopeasti mieleen Afrikka ja kun tähän yhdistetään Zaun käyttämät kuun ja auringon naamiot, jotka kumpikin tuovat mukanaan omat voimansa, niin asetelmassa on vivahde jos toinenkin Afrikkalaisiin kulttuureihin, mutta itse en ole tehnyt enempää tutkimusta siitä että mikä on ollut pelin inspiraationa. Ulkoasultaan värikäs tyyli on kuitenkin omiaan saamaan pelin näyttämään erittäin hienolta ja vaikka peli ei tarinallisesti erityisen kiinnostava olekaan, niin ainakin se on tehty hyvin, sillä ääninäyttely on osana kokonaisuutta, vaikka varsinaista animaatiota ei luvassa olekaan. Pelissä on sellainen vahva indiepelifiilis juurikin siitä syystä, miten tarinaa kerrotaan. Samanlainen kerronta toimi erittäin hyvin Hadesissa ja Darksiders: Genesisissä, joten ei se huono ratkaisu ole.
Peli näyttää ja kuullostaa hyvältä joten mukaan voi lähteä vaikka ei isommin tarinaa seuraisikaan, sillä itse en kokenut sitä erityisen kiinnostavana ja aika nopeasti se jäi unholaan, ihan jo pelikertojen välillä. Vaikka Zau ei ole suoraan huono pelihahmo, niin ei hän myöskään ole erityisen kiinnostava pelihahmo. Shamaaniasetelmassa on puolensa, kuten myös kahden naamion käytössä, mutta pelissä on aika vähän sellaista, mikä oikeasti nostaisi kokonaisuutta keskivertoa paremmaksi, mitä tarinaan tai tyyliin tulee, eikä pelin oma mytologiakaan ole mitenkään erityisen kiinnostavaa vaan on enemmänkin sitä sorttia, joka unohtuu aika nopeasti, jos edes missään kohtaa nousee esiin. Mutta, graafisesti tyylistä isot pisteet.
Tappelua ja hyppelyä
Pelaaminen on hyvin selvää metroidvaniamaista paikkojen tutkimista ja reittien avaamista. Uusilla ominaisuuksilla pääsee reittejä, joita ei aiemmin päässyt ja koska pelihahmolla on alusta asti käytössään sekä tuplahyppy, syöksy että seinähyppy, on vaihtoehtoja todella paljon, mikä nopeuttaa peliä merkittävästi ja tuo todella hyvän flown kokonaisuuteen. Estehyppely ja vastaava on todella hauskaa, koska alusta asti tuntuu että ollaan jo pidemmälle, mitä oikeasti ollaankaan koska kaikkea ei tarvitse erikseen opetella. Uudet ominaisuudet tehostavat jo olemassaolevia ja tätä kautta peli pystyy toimivana eikä rytmitys isommin sakkaa.
Taistelu on hyppimisen ohella iso juttu ja kahdella eri naamiolla on erilaiset keinot vihollisia vastaan. Kuu käyttää "aseita" ja iskee etäältä, kun taas aurinko käyttää "sapeleita" ja iskee läheltä. Pelihahmon kehityksessä voi voimistaa näitä kahta puolta ja sitä kautta tehdä toiminnasta nopeampaa ja tehokkaampaa. Samalla aikaa pelaajalle annetaan mahdollisuus panostaa siihen ominaisuuteen josta pitää enemmän. Tietyt viholliset kuitenkin vaativat tiettyä hyökkäystä että niitä voi vahingoittaa, joten toista ominaisuutta ei kannata tehostaa täysin toisen kustannuksella.
Toiminta on pääasiassa aika simppeliä ja sitä kautta todella itseääntoistavaa. Tämä onkin yksi sellainen peli jossa vähän enemmän nappaa tasohyppely kuin itse toiminta, mikä on aika harvinaista. Tasapaino kahden eri puolen välillä ei ole erityisen hyvä, vaan monesti toinen tuntuu olevan sellainen välttämätön vaihtelu toisen kylkeen. Koska peli on melko simppeli, niin pääasiassa kaikki toimii oikein hyvin.
Yhteenveto
Tales of Kenzera: Zau on peli joka tuntuu joko yrittävän olla uuden pelisarjan alku, tai sitten jotakin Prince of Persia: The Lost Crown tyylistä metroidvania seikkailu, mutta paljon pienemmässä kaavassa. Liikkuminen ja maailman rakentuminen toimivat hyvin yhdessä ja taistelukin on ihan kivaa. Kokonaisuutena peli on vaatimattona kokoinen mutta pääasiassa hyvin tehty ja ääninäytelty. Tarinallisesti ja maailmaltaan peli ei kuitenkaan ole erityisen mieleenpainuva, vaan paikoin suoraan tylsä. Kivaa pelattavaa, mutta ei erityisen mieleenpainuvaa.
+ Graafisesti todella hienon näköinen
+ Liikkuminen ja rakenne
- Tarina
- Mytologia
Arvosana: 6,0
Hyvä
Tähän loppui kiinnostus nopeasti
Sotavasara 40 000: Sigmarin Aikakausi - Rappion Maat
Warhammer 40 000: Age of Sigmar - Realms of Ruin
Warhammer nimikkeen alle mahtuvia pelejä on vaikka kuinka paljon ja itsekin niistä useampaa pelanneena täytyy sanoa että tässä maailmassa on tyyliä ja eri genrejäkin on ehditty makustella vaikka kuinka. Vermintide on oma suosikki ja Age of Sigmarin tyyliset pelit, eivät ole isommin napanneet ja tämä peli osoittaa alta tunnissa että mistä tämä johtuu.
Ei sitä parempaa Sotavasaraa
Age of Sigmar on tyylikästä korkeaa fantasiaa Warhammer maailmassa. Erilaisia hirviöitä riittää, aseistus on keskiajalta, mutta myös tulevaisuudesta ja taikuuttakin löytyy. Koko Warhammer maailmaa on turha tässä kohtaa alkaa avaama sillä eri aikakausilla on omia juttujaan ja eri pelit saman nimikkeen alla voivat tuntua todella erilaisilta tyyliltäänkin. Tämä peli on reaaliaikaista strategiaa, harmillisesti niillä monilla turhauttavilla tavoilla, sillä opeteltavaa tulee sarjatulena vaikka kuinka paljon ja pitkään tuntuu että peli ei vain toimi niin jouhevasti kuin sen pitäisi. Tämä tuntuu olevan juurikin sellainen peli, joka ei kuulu konsolille, ei ainakaan tällä tavalla, sillä monesti pelattavuudessa tulee vastaan hetkiä kun tuntuu, että tämä kaikki olisi varmasti osattu tehdä paljon käytännöllisemmäksikin.
Pelin tarinan pääosassa on Sigrun niminen komentaja, joka pitkällisten taistelujen vuoksi, on menettänyt jo ison osan joukoistaan ja tappio alkaa olla lähellä. Viimeisenä oljenkortenaan Sigrun lähtee joukkoineen etsimään erästä artefaktia, joka voisi muuttaa sodan kulun ja auttaa häntä voittamaan koko sodan. Itse en peliä niin kauaa jaksanut pelata että olisi isommin päässyt kiinni tarinaan tai mihinkään muuhunkaan, mutta asetelma ei ole huono ja tyyliltään peli on erittäin hienon näköistä katseltavaa.
Pelattavuus on se iso ongelma, etenkin jos ei ole kokenut tässä genressä. Ohjattavuuden kanssa ohjain ei vain tunnu tarpeeksi ketterältä tälläisessä asetelmassa, joka on selvästi suunniteltu hiiri ja näppäimistö mielessä pitäen. Joukkojen valitseminen ei ole niin helppoa kuin pitäisi ja joukot etenevät vähän miten sattuu, puhumattakaan miten taistelu ja erikoisominaisuudet toimivat. Useampaa samankaltaista peliä pelanneena voin sanoa että tämä kaikki pystyttäisiin tekemään merkittävästi paremminkin. Otetaan vaikka Diofield Chronicles joka pelkästään useamman tunnin demon aikana ehti todella vakuuttaa ja koukuttaa. Tämä peli ei vain pääse samaan koska se muuttuu nopeasti sellaiseksi peliksi jossa on tuhottomasti opeteltavaa ja kaiken jälkeen peli ei vain nappaa. Tästä puuttuu sekä tarkkuus että mielekkyys eikä pelissä tunnu olevan niin paljoa sellaista hyviä muuttujia jotka tekisivät siitä oikeasti mielekkään pelata. Yksiköitä ei pysty hallitsemaan niin tehokkaasti kuin pitäisi ja kaikki mielekkyys pelistä leviää käsiin erittäin nopeasti.
Yhteenveto
Warhammerin Age of Sigmarin Realms of Ruin ei vakuuta. Sen rytmitys on todella huono, koska siiä on niin paljon opeteltavaa niin äkkiä, että peli ei vain onnistu missään kohtaa koukuttamaan, varsinkaan kun pelissä on niin paljon erilaisia muuttujia jotka eivät auta kokonaisuutta sitten yhtään. Se on sääli, sillä peli on tyyliltään erittäin hyvä ja tarinakin lähtee ihan lupaavasti käyntiin.
+ Tyylikäs fantasiatunnelma
- Heikosti toteutettu pelattavuus
Arvosana: 3,8
Säälittävä
Yakuza spinoff 2
Lohikäärmeen lailla: Loputon Vauraus
Like a Dragon: Infinite Wealth
Yakuza pelisarja on yksi niitä pelisarjoja jota monesti kehutaan aivan suunnattomasti, mutta joka ei ole omalla kohdalla missään vaiheessa kunnolla napannut. Like a Dragon spinoff oli erilainen sillä se oli a) Vuoropohjaistyylistä toimintaa ja b) Englanniksi puhuttu. Jälkimmäinen kannusti antamaan sillekin mahdollisuuden, sen ollessa plussassa mutta vuoropohjainen taistelu nyt ei mitään Final Fantasy tasoa saavuttanut. Infinite Wealth osui kohdalla vähän eri kautta ja sitäkin tuli kokeiltua.
Perseilyä, pervoilua ja pelleilyä muutoin asiallisessa kokonaisuudessa
Ensimmäiset ajatukset pelistä olivat, että pelihahmo voittaa lotossa ja rahaa on loputtomasti käytettävissä (tai ainakin niin paljon että pitää törsätä aivan päättömästi että loppuu). No se nyt oli pelkkä olettamus ja todellinen tilanne pelin tarinassa on todella erilainen. Pelin päähenkilönä on kaidalle tielle lähtenyt Ichiban Kasuga, tuttu Yakuza: Like a Dragon pelistä. Ystävällinen ja rehellinen Kasuga lähtee parin takaiskun jälkeen Hawaijille etsimään biologista äitiään ja kohtaaminen Yakuza sarjan päähenkilön, Kazuman Kiryun kanssa, aloittaa sitten ihan toisenlaisen tarinan uudenlaisissa ympyröissä joissa kumpikin mies kamppailee omien haasteidensa kanssa. Pelin varsinainen alku, on melko irrallinen osa kokonaisuutta ja todellinen peli alkaa vasta tarpeettoman pitkän intron jälkeen, kun Kasuga ja Kiryu kohtaavat Honolulussa.
Tarinallisesti peli toimii kelvollisesti. Kasuga ja Kiryu ovat kumpikin ihan hyvin tehtyjä hahmoja ja pelin tarinallinen rytmi on keskiverto Yakuza peliä parempi. Englannin kielinen ääninäyttely on plussaa ja tekemistä pelissä riittää vaikka kuinka paljon. Minipelejä on kuin sieniä satteella. Yakuza sarjan ehkä ärsyttävimmät puolet, täydeksi perseilyksi äityvät kikkailukohtaukset ovat vahvasti läsnä kun erilaiset hahmot tekevät toinen toistaan kyseenalaisempia toimintoja ja hyvin usein peli on suhteellisen kiusallista seurattavaa. Tämä ei mitenkään paranna tarinallista kokonaisuutta, missä on myös selvästi vakavammatkin puolensa, mutta vakavasti otettava peli tämä ei ole, kuten harvempi Yakuza sarjan peleistä on ollut. Tyylillisesti tämä ei ole sellaista, no tyylikästä, itämafia meininkiä tai karun raakuu trilleriasennetta, vaan paljon useamman tuntuu että peli on yhdistelmä slap stick komediaa ja crazy komediaa, minkä vuoksi tämä on hieman raskasta seurattavaa, paremman sanan puutteessa.
Laajudeltaan peli yltää pitkälti samalla tasolle kuin aiemmat pelit, tai ainakin edellinen Like a Dragon, jotka sijoittuvat samaan maailmaan. Materiaalia on paljon, mutta pelin tarinallinen rytmitys tuntuu paikoin todella laahaavalta sillä luvassa on todella paljon täytettä kun pelissä esitellään oheistekemistä vaikka kuinka paljon. Jos aiempia pelejä on yhtään katsominen, saa tästäkin pelistä tekemistä irti kymmeniksi ja taas kymmeniksi tunneiksi, riippuen että kuinka paljon aikaa sijoittaa kaikkiin mahdollisiin minipeleihin joita pelillä on tarjottavanaan. Tarinallisesti, Infinite Wealth ei ole erityisen kiinnostava, siinä on puolensa, mutta kaikki etenee sen verran laahaavasti että kiinnostus on jatkuvasti koetuksella. Syy ei kuitenkaan ole kahdessa päähenkilössä, sillä he ovat erittäin hyvässä terässä ja heidän erilaiset persoonansa ja tyylinsä tukevat toisiaan erittäin hyvin. Se kantava tarina ja kaikki oheisroska ei vain tee päätarinalle mitään palveluksia.
Paremmalla rytmillä olisi päästy pidemmälle
Päätehtävien kanssa pääpaino on vuoropohjaisessa toiminnassa kattavalla määrällä pelattavia hahmoja joiden joukossa on paljon tuttuja kasvoja. Taistelu itsessään on melko elävää, sillä ympäristö vaikuttaa siihen, miten taistelu etenee ja hahmojen erilaiset liikkeet ja tekniikat tekevät kaikista omanlaisiaan. Taktiikalla on osuutensa toiminnassa, mutta kuten Like a Dragon, tämä ei ole varsinaisesti mitään Final Fantasy tasoista vuoropohjaista toimintaa, sillä flow ja mielekkyys eivät yllä ihan niin hyvälle tasolle, kuin pelin kanssa monesti toivoisi. Tämä yhdistettynä jo valmiiksi heikkoon rytmiin mikä on läsnä tarinassa tekee Infinite Wealthista melko ristiriitaisen kokonaisuuden. Parhaimmillaan välianimaatioiden määrän kautta peli tuntuu kuin katsoisin kelvollista animevaikutteista sarjaa. Pahimmillaan taas luvassa on jatkuvaa tikusta asiaa tyylistä höpöttämistä joka ei tunnu johtavan mihinkään ja välillä mukaan heitetään ihan täyttä perseilyä.
Myös pelillisessä mielessä rytmi ei ole paras mahdollinen. Pelattavuus on maailmassa erittäin tuttua Yakuza sarjan ystäville, oli sitten kyse liikkumisestä tai minipeleistä. Monia asioita on kuitenkin monimutkaistettu aivan turhaan, kun tiettyjen minipelien aloittaminen ja pelaamisen jatkaminen tuntuvat prosesseilta. Paikasta toiseen liikkuminen on todella turhauttavaa, kielletyt kulkureitit ja vastaavat saavat kaiken tuntumaan rajoitetulta ja tietyissä paikoissa kadut ja vastaavat ovat joko täysi tai muuten vain sekavia minkä takia aina ei ole ihan selvää että mistä kannattaisi tai saisi mennä. Kartta on tästä syystä erittäin hyvä lisä kokonaisuuteen. Kaikki pikkukuvakkeet minikartassa eivät täysin selvennä että mitä ne tarkoittavat ja tiettyjen minipelien löytäminen ei ole ihan niin helppoa kuin toivoisi. Monesti minipelien kanssa voi löytää sattumalta jotakin hyvää ja monesti taas ei.
Infinie Wealth ei muuta kaavaa juuri mitenkään. Ne asiat jotka ovat olleet tuttuja sarjassa aiemmin, ovat tuttuja nytkin eikä peli ole merkittävästi kehittynyt mihinkään. Sarjaan paljon pelanneet voivat bongata parannuksia helpommin, mutta itse en ole iso sarjan fani, sillä useampaa peliä on pelannut, kovinkaan montaa ei ole pelannut loppuun asti. Infinte Wealth on Like a Dragonin tapaan sellainen peli jota voisi kuvitella pelaavansa vähän enemmän, juurikin koska sitä pystyy seuraamaan ilman että kaikkea tarvitsee lukea ja siksi kokonaisuuteen pääsee helpommin mukaan. Monet tyyliratkaisut pelissä eivät kuitenkaan edesauta peliä millään tavalla ja tämä, kuten moni aiempikin peli sarjassa, alkaa tietyssä vaiheessa olla jo todella tylsää pakkopullaa joka nopeasti jää syrjään parempien pelien tieltä.
Yhteenveto
Like a Dragon: Infinite Wealth ei ole huono peli, mutta samalla aikaa se ei ole erityisen kiinnostavakaan peli. Sanoisin että se on hyvä peli, mutta siinä on monia huonoja ratkaisuja jotka nopeasti vähentävät kiinnostusta peliä kohtaan. Tarina alkaa hyvin, mutta ei kanna pitkään. Minipelejä on runsaasti, tekemistä on paljon ja toiminnassakin on puolensa. Mutta pelin rytmitys on todella heikko, peli etenee hitaasti ja kiinnostus on pitkälti loppu siinä kohtaa kun peli alkaa päästä ns. Asiaan tässä loputtoman varallisuuden asetelmassaan. Kokonaisuutta ei myöskään auta jatkuva nurkan takana hiipivä perseily mitä monet pelin kummajaiset harrastavat ja tunkevat pelaajan nenän eteen.
+ Paljon pelattavaa
+ Paljon minipelejä
+ Englanninkielinen ääninäyttely
- Huono rytmitys tarinassa ja pelattavuudessa
- Paljon "perseilyä" ja "pelleilyä"
Arvosana: 6,4
Hyvä
Minä ja Zombini
Tervetuloa Paratiiziin
Welcome to Paradize
Zombiepelejä on monenlaisia ja omassa joukossaan tämä peli ei ole mitään uutta. Samanlaista on nähty ennenkin, mutta ainakin tämä peli onnistuu tarjoamaan mielekästä ja koukuttavaa sisältöä, kunhan lähtee vain ensin kunnolla käyntiin. Mitään varsinaisia odotuksia tätä kohtaan ei ollut, joten voisi sanoa että ainakin ollaan plussan puolella.
Zombien mättämistä ja roinan hamstraamista
Peli alkaa melko tyypillisesti ja pääasiat kerrotaan melko nopeasti. Paradize on eräänlainen turvavyöhyke jossa zombeja on valjastettu turvaamaan ihmisiä mielenhallinnalla. No jokin on silti mennyt pieleen sillä vaarallisia zombeja on paikalla enemmän ja pelaaja joutuu taistelemaan niitä vastaan melko vaatimattomalla varustuksella. Pelin edetessä varustus paranee ja apuna toimii myös pelaajan oma turvazombi, josta voi tehdä omanalaisensa erilaisella varustuksella. Tarinallisesti peli ei ole erityisen kiinnostava ja avautuu sen verran verkkaisesti, että alkupuolella peliä siihen menee kiinnostus aika helposti. Alkupuoli peliä on melko heikolla tasolla, mikä on aika iso heikkous tämänsorttisessa pelissä. Mutta jos pelin kanssa jaksaa mennä eteenpäin vähän pidempään, niin kun peli lähtee käyntiin, niin se alkaa koukuttaa merkittävästi enemmän, mitä aluksi.
Todella isossa osassa tässä kaikessa on se, miten hyvin omaa zombiapuria voi muokata ja miten merkittävä arsenaali pelaajalla on hallussaan. Aseita pelissä on melko vähän, mutta niitä on useammanlaisia ja lisää saa käyttöönsä kun peli etenee. Todella suuressa roolissa on aseiden paranteleminen ja täysin uusien rakenteminen, mistä päästäänkin tukikohtarakennuksiin, kuten pajaan, jossa aseita voi parannella. Aseita on lähitaisteluase, sekä ampuma-ase joissa kummassakin on puolensa. Ammuksia joutuu itse raketenmaan joten resursseja saa kerätä ihan kokoajan että pystyy vastaamaan kulutukseen. Rakenteluelementti ei lähde samalla tavalla lapasesta kuten parissa muussa samankaltaisessa pelissä on ollut, mutta se on silti suhteellisen vaativaa siinä mielessä, mitä kaikkea pelaajalta odotetaan.
Welcome to Paradize on monella tavalla hyvin tyypillisen oloinen peli tälläisessä asetelmassa, mutta se on tietyillä tavoilla hillitympi, vaikka ei kaikista pelimekaniikkojen kierteistä irti pääsekään. Sanotaan että vaikka peli toimii hyvin, niin samalla aikaa siinä on sellainen fiilis että sen pariin voi olla haastavaa palata, jos se jää pidemmäksi aikaa kesken, koska kerralla voi olla paljon opeteltavaa ja mieleenpalauteltavaa, puhumattakaan resurssien hallinnasta. Nopeasti tulee mieleen Dysmantle joka tosin itsellä jäi melko nopeasti syrjään, koska siinä pelissä resurssien kanssa temppuilu oli mennyt täysin yli pelin yleinen rytmitys oli merkittävästi tätä peliä huonompi.
Tuttu juttu eikä juuri kehity
Varsinainen haaste pelissä tulee siitä että pelaajan taso ja varustus ei ole tarpeeksi kehittynyt haasteisiin joita uudella alueella tulee vastaan. Aluksi pelaajall on karahka jolla huitoa vihollisia ja sillä ei pitkälle pääse. Pesäpallomaila on jo merkittävästi parempi ja kun pelaaja väsää itselleen vähän panssareita, alkaa peli tuntua välittömästi paremmalta. Ampuma-aseiden kanssa tilanne on samanlainen sillä kuulapistooli on aivan onneton, kun taas haulikko on merkittävästi parempi. Jousipyssy on kuitenkin täysi game changer, mutta pitkälle kehitetty kivääri haastaa tämänkin. Nämä tietysti vaativat ammuksia, joiden valmistus vaatii resursseja, joten lyömäase on aina välttämätön. Pelihahmon taso myös määrittää että millaisia aseita hahmo osaa käyttää, joten jatkuva hahmonkehitys ja aseiden parantelu pitävät pelissä tietytn kierteen käynnissä ja mitään isompaa vaihtelua ei ole luvassa sillä vaikeammat viholliset vaativat taas parantelemaan aseistusta ja kehittämään hahmoa.
Zombiapuri on oma juttunsa kokonaan, sillä sitä pystyy kehittämään erilaisilla varusteilla ja tietyillä ohjeilla, joita se orjallisesti seuraa. Yksi iso osa zombin varustuksen parantelussa on muiden zombien tappaminen. Kun tappaa tietynlaisia erikoiszombeja tarpeeksi, pystyy varustamaan oman zombinsa niiden varusteilla, mikä on paikoitellen todella iso etu. Tietyt zombit kestävät ammuksia todella hyvin, kun taas tietyt zombit ovat heikkoja niitä vastaan, mikä pakottaa harkitsemaan lähestymistä toimintaan. Pääasiassa kaikki toimii hyvin ja kun peli pääsee vähän etenemään, alkaa toimintakin maistua vähän paremmin. Mutta se tulee aalloittain, sillä tietyissä vaiheissa, täytyy etsiä tiettyjä esineitä, että pystyy parantelemaan milloin mitäkin, mikä oitis hidastaa peliä ja taistelun ulkopuolella kokonaisuus ei ole erityisen vahvoilla kantimilla.
Pelimaailma ei ole erityisen hyvin tehty. Monesti eteneminen on sekavaa koska reitit ovat niin tarkkoja ja ilman karttaa menosta ei tule yhtään mitään. Alueet vaihtuvat hasardeillaan ja ulkoasullaan mutta sama kaava toistuu uudestaan ja uudestaan, mikä vain lisää toistoa pelissä. Pääasiassa kaikki toimii hyvin, mutta monesti tuntuu että milloin mitäkin osaa pelissä olisi voitu hioa vähän enemmän jolloin vaikeus ei olisi jatkuvaa aaltoilu ja sitä kautta pelaaminen ei olisi tietyn kaavan toistoa uudestaan ja uudestaan.
Yhteenveto
Welcome to Paradize on zombipeli jossa vihollisia on aivan tuhottomasti ja pelaajalla on aluks aivan onnettomat keinot taistella vastaan. Omana juttuna pelissä on zombiapuri jota voi kehittää pelihahmon kanssa. Hahmonkehityksen lomassa myös parannellaan omaa varustusta joka on todellinen avainasia zombien listimisessä. Peli alkaa olla hyvä vasta sitten kun sitä saa vähän enemmän käyntiin ja silloinkin siinä mennään monien genren kliseiden kanssa eteenpäin, kun roinaa kerätään kyllästymiseen asti että voidaan tehdä milloin mitäkin. Mutta astetta parempi peli zombigenressä.
+ Aseita riittää
+ Tapettaaa riittää
- Vaihtelua ei juuri ole
- Vaikeuden aaltoiltu
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Pääarvio
Demon perusteella sellainen peli joka ainakin toiminnaltaan vaikutti ihan kivalta, mutta jota kohdaan odotukset olivat kuitenkin todella vaatimattomat.
Ihan kiva, mutta unohtuu nopeasti
Hylkiö: Uusi alku
Outcast: New Beginning
Outcast sarja ei ole erityisen tuttu, mutta jotakin siitä on ehkä joskus kokeiltu. Tämä kuitenkin nousi esille demon kautta, joka jätti erittäin lupaavan vaikutelman sillä vaikka tarinallisesti peli ei kiinnostavalta vaikuttanutkaan, niin toiminnallisesti mukana oli monta hyvää asiaa joiden ansiosta uskoa tähän peliin ehdottomasti oli. Sanotaan että demo oli melko osuva sillä Outcast ei ole vuoden parhaimmistoa, mutta se on peruspätevää pelattavaa.
Vieraalla planeetalla, ilman muistikuvia mistään
Alusta asti pelaaja on ihan ulalla siitä että mitä on tekeillä, mikä on maailman tilanne tai mitä taustoja pelin tapahtumilla on. Päähenkilö Cutter Slade on perushyvä pelihahmo jossa on hieman Star Trek tyyliä, heitettynä Pandoralle na'vien sekaan. Vastauksia tulee hiljalleen kun peli etenee, mutta kaikki tarinaan ja hahmoihin liittyvä, unohtuu erittäin nopeasti. Sivuhahmoista kukaan ei jää mieleen joten ketään ei muista edes pelin pituuden mittaa ja vaikka päähahmo onkin ihan hyvä, niin ei kuitenkaan niin hyvä että kannattelisi peliä tarinallisessa mielessä. Oli sitten kyse hyvistä tai pahoista, niin pelin hahmot eivät vain ole erityisen hyvin tehtyjä, tai vielä paremmin, erityisen mieleenpainuvasti tehtyjä. Pelin tapahtumat ovat hyvin pitkälti aivan samalla tasolla ja asiaa ei paranna sekään, että pelin rytmitys on niin laahaavan hidas, että mikään ei tunnu etenevän mihinkään sitä tahtia, että se pitäisi mielenkiintoa yllä, vaan kaikki ehtii unohtua ennenkuin etenee mihinkään.
Tyyliltään ja asetelmaltaan tälläisestä, ihminen vieraalla planeetalla asetelmasta ei ole otetaan mitään erikoista irti vaan peli tuntuu aika nopeasti useammalta muulta peliltä tai elokuvalta. Pelihahmon asustus tuo mieleen Star Trekin, paikalliset tuovat mieleen Avatarin ja juurikin sellaiset vähänkin omalaatuisemmat jutut ovat niitä, mitä pelistä ei kovin äkkiä poimi. Tietysti sekä Star Trek että Avatar tyyliset vivahteet ovat pienehköjä, mutta ne tulevat paremmin esille. Scifi tyyli näkyy lähinnä ihmisten puolelle, jotka ovat tulleet uudelle planeetalle ja planeetan paikalliset ovat kaikin puolin primitiivisiä ja täysin alakynnessä. Vähän tälläinen länkkärit ja inkkarit tyylinen asettelu. Pelihahmo on se yksi ratkaiseva tekijä joka käyttää omiensa aseita, mutta taistelee paikallisten puolesta.
Tarina ei pisteitä kerää, mutta toiminta kannattelee
Avoin pelimaailma jossa paljon tekemistä ei ole mitään uutta, mutta tapa jolla peli uppoutuu tähän, tekee kokonaisuudesta laahaavan hitaan. Erinäistä tekemistä on todella paljon ja se pakottaa ravaamaan paikasta toiseen ja tekemään pitkälti samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Tässä kaikessa on paljon paikallisille juttelua, joka on hyvin tylsää seurattavaa, mutta johtaa yleensä sitten seuraavaan tavoitteeseen joka on joko raaka-aineiden keräämistä tai vihollisia vastaan taistelua. Raaka-aineiden kerääminen on tietysti usein taistelua paikallista eläimistöä vastaan. Pientä vaihtelua tuovat myös aikahaasteet joissa liikutaan nopeasti paikassta toiseen maailmassa, hyödyntäen pelihahmon rakettireppua. Rakettireppu on pitkälti ainoa asia mikä tekee ympäristössä liikkumisen millään tavalla mielekkääksi ja pelin edetessä se vain paranee. Reppu auttaa hyppimään korkealle, liikkumaan nopeammin ja liitämään. Tämä liikkumisen mielekkyys on iso tekijä siinä, miksi tätä peliä jaksaa keskivertoa pidempään. Asiaa auttaa myös se että pelimaailma ei ole venytetty loputtomiin ja paikata toiseen liikkuminen onnistuu siedettevässä ajassa ilman nopeutettua matkustamistakin.
Toiminta on kuitenkin se, mikä oikeasti pelissä tuntuu tarjoavan vähän enemmän. Vaikka toiminta onkin pääasiassa aika itseääntoistavaa samanlaisten vihollisten ja tavoitteitden kautta, niin se on sen verran mielekästä ja hyvin tehtyä, että sitä kuitenkin jaksaa jonkin verran enemmän, mitä monissa muissa peleissä. Yksi iso tekijä on siinä, että aseita voi muokata melko vapaasti ja monipuolisesti. Muokkauksia niin sarjatuli, hakeutuvat ammukset, parempi ammusten käyttö ja monet muut tehosteet joiden kautta kahta käytössä olevaa asetta pystyy muokkaamaan runsaasti. Ammuskelu yhdistettynä rakettirepun kanssa kikkailuun tekee toiminnasta monesti erittäin hauskaa ja tästä tulee tavallaan samanlainen fiilis kuin Mass Effect: Andromedan toiminnasta, mutta vielä lennokkaammalla ja tavallaan suuremmalla määrällä muuttujia. Ammuskelu pitää pintansa merkittävästi pidempään kuin tarina sillä siinä missä tarina alkaa kyllästyttää edetessään, alkaa toiminta ja maailmassa liikkuminen olla hauskempaa edetessään, kun saa käyttöönsä enemmän muuttujia.
Vaatimaton kokonaisuus, mutta hyvää perustasoa
2024 pelien joukossa Outcast: New Beginning on peli, joka ei millään yllä parhaiden joukkoon, kun kisassa on mukana todella isojakin tapauksia. Final Fantasy VII: Rebirth on varmaan tällä hetkellä se isoin sillä Dragon's Dogma II oli monella tavalla vähän isompi pettymys mitä olisi uskonut, eikä Rise of Roninkaan nyt pankkia räjäyttänyt. Mutta toisaalta peli ei ole läheskään niin huono mitä Skull and Bones oli tai Suicide Squad: Kill the Justice League olivat, joten tämä on enemmänkin sellaista tasaista ja hyvää perustasoa, kyllähän sitä nyt pelaa, mutta ei välttämättä läpi asti, kun tarina ja sen rytmitys ovat niin huonosti toteutettuja. Toiminnallisesti ja maailmassa lentelyn ja liitetyn suhteen peli on oitis paljon toimivampi kokonaisuus ja se tarjoaa vähän perustasoa enemmän.
Elokuvana tämä olisi sellainen leffa jonka katsoo kerran ja sitten se jää. Osittain sen voisi katsoa popcornien tähden. Pelinä tilanteen voisi kuvailla enemmäkin siten, että tämä on sellainen peli jolla tappaa aikaa kunnes on fiilistä pelata jotakin parempaa ja mahdollisesti enemmän aikaa vievää. Kokonaisuudessa on paljon sellaisia asioita jotka eivät vain toimi ja jättävät todella paljon toivomisenvaraa, mutta samalla aikaa pelissä on puolensa joiden vuoksi se paikoitellen todellakin nappaa.
Yhteenveto
Outcast: New Beginning on vaatimaton peli. Se tuo toiminnassa mieleen monta muutakin peli ja samoin on tarinan kanssa. Peli ei ole tarinankuljetuksessaan tai juonessaan mitään ihmeellistä ja rytmi on hyvin hidas, mutta ainakin päähahmo toimii hyvin. Toiminnallisesti kokonaisuus on astetta paremmin tehtyä settiä. Tekemistä on runsaasti, mutta hyvin nopeasti ne muutamat ideat toistavat itseään, kuten monissa avoimen maailman peleissä nykyään. Tästä syystä on hyvä että liikkumisessa on mukana rakettireppu monilla liikkumisvaihtoehdoilla. Kokonaisuutena peli ei ole mitään sellaista jota ehdottomasti kannattaa kokeilla eikä se vuoden parhaimmistoon yllä, mutta ei vajoa pohjallekaan.
+ Rakettireppu monine toimintoineen
+ Ammuskelu on kivaa
- Rytmitykseltään todella hidas
- Tarina ja hahmot unohtuvat nopeasti
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.