Ubisoftin maskotin ensimmäinen peli

30-vuotisen taipaleen alkuun palaaminen tuo todella retroja viboja tullessan. Rayman on pelimaailmassa sellainen sarja, jonka alkuvaiheessa yksikään peli ei seurannut samaa kaavaa, mutta joka on myöhemmin löytänyt sen oman tyylinsä. Ensimmäinen seikkailu on joukosta ylivoimaisesti se erilaisin ja tämä on mahdollisesti oma valintani peliksi jonka titteli on: Vaikein PS1 peli.

Sädemies

Rayman on yksi niitä pelejä jonka muistan aika hyvin, vaikka sen pelaamisesta on varmaan pari kymmentä vuotta ellei enemmän. Se kertoo että jotakin erityistä peli on aikanaan tehnyt, mutta se erityinen ei tässä tapauksessa ole positiivista, sillä itse muistan tämän pelin yhtenä vaikeimmista peleistä mitä olen koskaan pelannut ja läpäissyt. Pelistä voi oitis sanoa että on erittäin hyvä ratkaisu, että jatko-osat tekivät sitten jotkain merkittävästi erilaista.

Valon ja pimeyden tasapaino järkkyy

Ensimmäiset muistikuvat tästä pelistä ovat todella kaukaa menneisyydestä ja ne ovat samaa tasoa mitä ensimmäiset muistikuvat Sonicin kanssa. Tämä oli yksi niitä värikkäitä pelihahmoja, jonka peli vaikutti kiinnostavalta, mutta jota pelattua vasta paljon myöhemmin ja sanoisin että PS2 taisi silloin olla jo ilmestynyt, joten Rayman 2 oli tuolloin ja ilmestynyt ja pelasin sen aika nopeasti tämän pelin perään. Rayman 2:sta on merkittävästi paremmat mielikuvat, vaikka senkin pelaamisesta on jo todella pitkä aika. Tämä ensimmäinen Rayman on kuitenkin yksi sellainen peli, jonka perusteella ei voi koko sarjaa juurikaan arvioida ja summata, koska tämän pelin monet pelilliset ratkaisut, jäävät tähän yhteen peliin. 30-vuotis juhlapaketissa on tarjolla kaikki versiot tästä ensimmäisestä pelistä, mutta oma valinta on sieltä suoraan PS1 versio.

Tarinan lähtökohdat kerrotaan heti alussa taikurihahmon kautta. Maailmassa on harmonia, värejä, valoja ja kaikkea kivaa. Juuri sellainen värityskirjatyylinen asetelma erittäin upealla graafisella ilmeellä. Mahtava Protoni pitää tasapainoa yllä, kunnes paha Mr. Dark varastaa Protonin, kaappaa kaikki Electonit ja nujertaa vaivattomasti Betilla keijun, tämän yrittäessä estää häntä. Maailma alkaa vajota synkän varjon alle, kunnes apuun rientää riippumatossa löhöävä raajaton ja melko hankalasti kuvailtava, mutta aika hyvin mieleenpainuva Rayman.

Tarinallisesti kaikki on melko simppelillä tasolla. Pelissä on yksi selvä pääroisto jonka kätyreitä on ripoteltu kaikille alueille ja hasardeja on kaikkialla ja kasvassa määrin. Pelin yleinen tyyli ja tunnelma ovat jotakin mikä ei ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta ulkoasussa on sellainen suht selvä oma tyylinsä, mikä on yksi sellainen asia mikä pelisarjassa on kestänyt läpi kaikkien pelien. Tämä on mahdollisesti yksi harvoja, ellei ainoa sellainen juttu mikä sarjassa kestää, vaikka värit vähenevät heti toisessa pelissä sarjaa. Jos peli jostakin ottaa pisteitä pitkässä juoksussa, niin tyylikkyydestä. Eri alueissa on todellakin eroja ja mielikuvista on laitettu peliin runsaasti. Kaikki paikat ovat suunnilleen yhtä pitkiä, joten mikään alue ei ala käydä tylsäksi, paitsi että näitä alueita saa tahkota uudestaan ja uudestaan pelin aikana, mikä käy kyllä todella selväksi.

Vaaroja vaarojen päällä ja limittäin

Pelattavuus on yksi asia, jossa peli ottaa todellakin aikansa, tuoden hiljalleen lisää muuttujia mukaan. Alussa Rayman ei osaa tehdä kuin perusasioita, liikkua, hypätä ja ryömiä. Peli alkaa hyvin verkkaisesti ja on aluksi erittäin simppeliä ja rentoa pelattavaa. Hiljalleen mukaan tulee mahdollisuus ottaa kiinni kielekkäistä ja roikkua niistä, kyky lyödä sekä virittää iskua, jolloin lyönti lähtee kauemmas ja lisää muuttujia tulee varsin pitkän aikaa. Valikoimaan kuuluu myös taito jossa Rayman käyttää tukkaansa propellina, yksi asia mikä on yksi isoimpia juttuja josta hahmo tunnetaan. Nyrkin heiluttamisen lisäksi. Jokaisen opitun taidon jälkeen peli vaikeus harppaa eteenpäin ja ihan parin uuden kyvyn jälkeen peli on jo merkittävästi vaikeampi miltä se aluksi vaikutti. Rayman on yksi hämäävimpiä pelejä vaikeustasollaan, sillä aluksi se vaikuttaa hyvältä lastenpeliltä jossa on kivaa tasohyppelyä, veikeitä olentoja, vihollishahmoja joita piestä ja värejä piirrossarjan mittapuulla. Mutta ihan jo toiseen pomoviholliseen mennessä peli on näyttänyt että sillä on kynnet ja hampaat.

Rayman pystyy siis tekemään vaikka mitä ja kaikki taidot täytyy opetelle pieniä yksityiskohtia myöten. Nyrkin heilutuksessa täytyy tietää miten nyrkki lähtee ja palaa sekä miten tietyt viholliset reagoivat siihen. Puhumattakaan siitä, mitä viholliset tekevät kun pelaaja tulee tarpeeksi lähelle. Useat viholliset saa pudotettua yhdellä osumalla, mutta joihinkin saattaa tarvita useamman osuman. Oletusarvoisesti Rayman kestää kolme osumaa, mutta tehosteilla hänen elinvoimastaan saa viiden osumapisteen tasoisen. Se tulee tarpeeseen sillä peli on hyvin armoton useissa kohdissa, oli sitten kyse pikkutarkasta tasohyppelystä, tai todella armottomasta kaavojen opettelusta pomotaisteluissa, sillä pomoviholliset toistavat tiettyjä asioita uudestaan ja uudestaan, lisäten aina jotakin pientä lisää ja nämä osaavat myös pelata aika rumaakin peliä joka pakottaa pelaajan pysymään hereillä ja reagoimaan erittäin nopeasti.

Rayman on kuitenkin pohjimmiltaan tasohyppelypeli ja monet kaikista haastavimmat oduudet ovat juurikin tasohyppelyä jossa yksi virhe voi olla yksi liikaa. Koska peli tuo jokaisella alueella uusia hasardeja, pitää pelaajan jatkuvasti oppia sopeutumaan moniin haasteisiin joita peliä tielle laittaa. Piikit satuttavat, tyhjyyteen putoamisesta ei pelasta mikään ja kun mukaan laitetaan liukkaita tasoja, ammuksia, rytmissä tapahtuvia toimintoja ja nopeasti hajoavia tasoja, tuntuvat kaikki kentät hyvin erilaisilta haasteineen. Tietyllä alueella on samoja vaaroja, mutta uusi alue tuo uusia vaaroja, unohtamatta vanoha. Tietyt elementit ovat sellaisia että niitä on vain tietyssä ympäristössä, mutta kun yhdestä pääsee tulee tilalle varmasti jotakin muuta. Ajoittain pelattavaksi tulee myös kikkakenttiä joissa käytetään jotakin kyseiselle kentälle omaa jippoa, oli sitten kyseessä nouseva vaara jolta täytyy kiivetä nopeasti pakoon tai kenttä jossa on loputon propellitukka ja aivan omat haasteensa.

Värejä ja tyylejä pelissä riittää

Peli jonka läpäiseminen ei ole läpihuutojuttu

Raymanin tapauksessa haaste on yksi pelin kaikista vahvimpia elementtejä. Tämä on suoraan vaikea peli ja isolla V:llä. Usein pelin läpäisemisessä on tiettyjä vaatimuksia jotka pitää täyttää, kerää X määrä esinettä Y, tai läpäise kaikki kentät ym. Raymanissa ei mitään ei jätetä vajaaksi vaan pelin voi läpäistä vain kun on tehnyt aivan kaiken mitä pelissä on tehtävää. Tämä on yksi asia minkä muistan pelistä todella kivuliaasti, sillä tämä ei ole hauska, lyhyt tai mielekäs asia kokonaisuudessa.

Pelasta kaikki, tai turha pelastaa ketään

Rayman on vaikea peli pelkästään eteenpäin pääsemisen tapauksessa, mutta se mikä tekee siitä murhaavan vaikean, on se mitä vaaditaan että voi haastaa Herra Pimeän. Kaikkiin kenttiin on jemmattu kuusi häkillistä pinkkejä pirpanoita, Electuuneja, jotka ovat aina samanlaisessa kalterihäkissä, hyvin piirrossarjamaisessa sellaisessa. Yksi napakka nyrkinisku hajottaa tämän häkin ja vangit pääsevät vapauteen. Nämä pitää kaikki pelastaa, että pääsee viimeisiin kenttiin. Siinä missä useissa PS1 peleissä riittää että keräiltävää esinettä on tietty määrä, Raymanissa se on kaikki tai turha edes vaivautua. Kentissä on merkittävästi eroa siinä että kuinka pitkiä ja kuinka monimutkaisia ne ovat. Jotkut kentät, pääasiassa alkualueen, ovat hyvin selkeitä ja suoraviivaisia, kun taas jotkut ovat jo pelkästään eteenpäin pääsemisessä ja lopun löytämisessä hyvin epämääräisiä ja vaikeaselkoisia. Kirsikkina tämän kakun päällä on sitten se, että nämä häkit, joita pitäisi etsiä silmä kovana, eivät aina edes näy heti, vaan ne ilmestyvät tyhjästä, kun pelaaja liikkuu tietyn pisteen ohi. Tämä, on pelin ylivoimaisesti halpamaisin ratkaisu, jossa on monesti aivan tuurista kiinni, että löytääkö häkkiä edes muuten kuin sattumalta.

Rayman tavallaan opettaa tämän heti alkupuolella, sillä monet osat ihan ensimmäisissä kentissä ovat sellaisia, että niitä ei ensimmäiselle kerralla saada, tai niihin ei pääse. Ne vaativat tietyt ominaisuuden jota pelihahmolle ei alussa ole ja tämä on yksi iso mekaniikka. Pelaajan täytyy palata taaksepäin ja pelata kenttiä ja alueita uudestaan. Koska monet vaaranpaikat ovat sellaisia että niitä ei voi hävittää, pitää aina olla varpaillaan kun liikkuu tietyssä paikassa, mikä on kokonaan oma haasteensa kun mennään yhteen suuntaan ja aivan omansa, kun palataan taaksepäin. Useat kohdat pelissä ovat sellaisia että niitä ei pysty aina tekemään samalla luotettavalla tavalla, vaan niissä tuntuu olevan vähän tuuria mukana. Tietyt hypyt on venytetty niin pitkiksi, että vaikka sitä yrittäisi samalla tavalla joka kerta, niin pari kertaa kymmenestä, saattaa sitten onnistua, vaikka ei tekisi mitään eri tavalla. Vastaavanlaisia tilanteita on vaikka kuinka paljon ja kasvalla vaarojen määrällä.

Koska kenttiä täytyy pelata uudestaan ja uudestaan, tulee niissä aina vähän paremmaksi ja kun tietää mitä pitää tehdä, ovat myöhemmät pelikerrat helpompia, mutta kentät joissa on äkkikuolemapaikkoja, ovat kaikista turhauttavimpia pelata. Tämä on niitä pelejä, jossa ei ole loputonta määrää yrityksiä. Kentissä on sinisiä kiiltäviä palloja, joita keräämällä saa lopulta lisäelämän ja lisäreitä on myös piilossa kentissä, joskus nekin ilmestyvät tyhjästä. Nämä lisärit ovat se iso juttu kun aletaan todella tekemään kaikkea mahdollista pelissä, sillä niillä saa jatkaa siitä, mihin jäi. Nämä kuitenkin kuluvat nopeasti, sillä varsinkin pomotaisteluissa, tappelu aloitetaan joka kerta alusta ja tietyt pomotaistelut, kuten herrat Stoney ja Skops ovat erittäin vaativia, mutta yhteenotto Space Mamaa vastaan oma murheenkryyninsä. Se on brutaali esimerkki siitä, miten paljon roinaa ruudussa voi kerralla olla ja miten pitkä kaava pelaajan täytyykään opetella ja toistaa uudestaan ja uudestaan, ihan vain että saa yhden tilaisuuden vahingoittaa pomovihollista.

Vaikeimpia pelejä mitä löytyy

Rayman on helposti yksi vaativimpia ja vaikeimpia pelejä mitä olen koskaan pelannut. Se on vaikein PS1 peli jonka olen läpäissyt ja pelkästään vaatimuksineen se on ihan omalla tasollaan. Siis kyllähän pelit kuten Super Meatboy, Dark Souls tai Darkest Dungeon ovat vaikeita, mutta niiden vaatimukset ovat aika kohtuullisia kun verrataan tähän papparaiseen. Siis PS1 pelit olivat se vaihe jossa pelaajan aikaa alettiin jo vähän kunnioittaa ja päästiin irti siitä arcademetodista joka vaivasi liian montaa NES peliä, joiden keinotekoinen vaikeus on edelleen yksi syy, miksi niitä ei muistele samalla lämmöllä kuin useita PS1 pelejä, PS2:sta puhumattakaan. Rayman ilmestyi myös N64:lle, Genesikselle ja SNESille, eli se oli yksi ensimmäisiä PS1 pelejä ja peli suoraan sieltä taitekohdasta. On siis vähän haastavaa miettiä että mihin peleihin tätä nyt sitten vertaa, kun miettii pelejä jotka ovat samaa aikakautta tämän pelin kanssa. No se ilmestyi PS1:llä, itse pelasin sitä alunperin PS1:llä (tai PS2:lla, mutta PS1 peliä) ja nytkin valitsin PS1 version. Joten PS1 pelit ovat sen kollegoita.

Raymanin suurin ongelma on sen vaikeus. Haaste on ok, kun tehty hyvin. Resident Evil on haastava ja monesti suht kyseenalaisen keinoin. Jak & Daxter on haastava, mutta pääasiassa hyvin tehdyillä tavoilla. Dark Souls on haastava, välillä/vähän väliä täysin epäreilulla tavalla, mutta monesti oikein tehdyllä haastavalla. Rayman on isona kokonaisuutena vaikea kyseenalaisin tavoin ja valtaosan ajasta, se on enemmän turhauttavaa pelattavaa, kuin mielekästä pelattavaa. Samanlaisia pelejä ei juurikaan muita tule mieleen se sitoutuminen mitä peli pelaajaltaan odottaa, on sen verran korkealla tasolla, että tätä peliä on erittäin vaikea suositella, koska tämä on peli joka täytyy viimeistellä, ihan vain että näkee lopetuksen.

Kokonaisuutena Rayman on harmillisesti peli josta jää paha maku suuhun. Loppuhuipennus ei edes ole kaiken vaivan arvoinen ja fiilis joka lopetuksessa jää, ei vähennä sitä ketutuksen määrää mitä on luvassa kun pyrkii kohti sitä pistettä jossa vaikuttaisi mahdollista päästä ottamaan yhteen Mr. Darkin kanssa. Tämä on loppuviimeksi peli jolla on hetkensä, mutta suuremman osan ajasta se turhauttavaa pelattavaa joka ottaa enemmän kuin antaa. Mutta toisaalta, tämä 30-vuotis versio pitää sisällään mahdollisuuden kelata aikaa taaksepäin, mikä helpottaa valtaosassa haasteista ja pelinmuokkauksien kautta pystyy pelaamaan kenttiä vapaasti ilman että tarvitsee kerätä mitään, mikä antaa mahdollisuuden pelata viimeiset kentät ilman merkittävää keräilymaratoonia.

Yhteenveto

Rayman on yksi vaikeimpia pelejä jonka muistan läpäisseeni eikä se päästä pelaajaansa juuri missään kohtaa helpolla. Pelillä on todella selvä oma tyyli ja graafisesti se on erittäin hienon näköistä katseltavaa eikä pelattavuuskaan ole huonolla tasolla. Pelin haaste on kuitenkin niin korkea niin usein, että peli on enemmän turhauttavaa kuin mielekästä pelattavaa. Muuttujia on, pelattavaa on ja tyyliseikkojen kanssa kokeillaan vaikka mitä, mutta kokonaisuutena tämä on yksi niitä pelejä josta jää karvas maku ja joka vaatii pelaajalta liikoja. Sillä on puolensa, mutta ne ovat yleensä enemmän tyylillisiä ja vähemmän pelillisiä.

+ Värikäs ulkoasu monenlaisilla maailmoilla

+ Kehittyy hyvässä tahdissa

+ Veikeä tyyli maailmoissa ja vihollisissa

+ Pelattavuus on toteutettu hienosti

+ Pelinmuokkaukset

- Vaikeus

- Pikkutarkkuus

- Lopetus huomioiden mitä siihen vaaditaan

Arvosana: 5,4

Muokkauksien kanssa: 6,5

Välimallia

Tiettyyn pisteeseen pääseminen ei ole liikaa pyydetty